VII.
Eräänä iltana myöhemmin, jolloin Eirik oli rukouksessa — nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sillä tavoin jo koko ikänsä, että kun toiset talonväestä olivat lähteneet levolle, hän joka ilta antautui tuntikausiksi rukoilemaan — hänet herätti kova kuiskaus:
»Eirik —!»
Hän kääntyi. Kamarin ja eteisen päällä olevan huoneen portaitten puolivälissä näkyi sisaren valoisa olento:
Eirik lopetti äkkiä rukouksensa »In domine —», teki ristinmerkin, aivan kuin olisi vetänyt vaipan ympärilleen. Sitten hän hypähti ylös ja riensi sinne:
»Pidänkö minä sinua valveilla, Cecilia —?»
»Pidät — minä pelkään että sinä nukut ja kynttilä jää palamaan. Sinä olet tehnyt siten monena iltana — ja eilisiltana minun täytyi tulla alas sammuttamaan, sillä isäkin nukkui.»
Neito hytisi vilusta ohuessa yöpuvussaan. Eirik seisoi hänen edessään katsellen valoisaa olentoa: hänen mielestään tyttö muistutti enkeliä, ja hän kumartui eteenpäin ja puhalsi hellästi paljaille, kylmästä punaisille varpaille, jotka näkyivät pitkän, poimukkaan nutun alta askelmalle käpristyneinä.
»Mene nyt ylös, Cecilia, ja käy levolle», hän sanoi iloisesti. Ja häntä halutti kertoa siskolleen kaikesta siitä uudesta, mikä hänet nyt täytti. »Minä tulen vähän sinun luoksesi.»
Eirik laskeutui tytön viereen nahkasten alle, kietoi kätensä pieluksen ympärille ja alkoi innokkaasti:
»Nyt sinä saat kuulla jotakin uutta, joka sinua ihmetyttää, Cecilia — minä aion mennä luostariin.»
»Niin, minä olen sen jo kuullut.»
Eirik vaikeni hetkisen ällistyneenä.
»Oletko sinä sen kuullut —! Onko isä sanonut sen sinulle?»
»Ei, Ragna sanoi.»
Ragna, karjakko —. No niin, hän oli tullut siitä hänellekin maininneeksi. Eirikille selvisi, että hän oli maininnut siitä jo hyvin monelle. Mutta Ragna oli ollut hänelle aina niin hyvä — ja sitten hän sanoi hänelle, että kunhan hänestä tulee munkki, hän rukoilee erikoisesti hänen vanhimman lapsensa, sairaan tytön, puolesta. Ragnan kaikki kolme lasta oli viime kesänä tullut Eirikin kanssa hyviksi ystäviksi.
»Niin —», Eirik virkkoi. »Etkö sinä, Cecilia, ole milloinkaan ajatellut sellaista — etkö sinä ole milloinkaan ajatellut ruveta nunnaksi ja palvella Neitsyt Mariaa?»
»En», Cecilia vastasi. Se oli kuin lukko olisi napsahtanut kiinni, ja
Eirik vaikeni.
»Et, et», Eirik virkkoi sitten lempeästi. »En minäkään ole itsestäni tätä ajatusta keksinyt — Jumalan armo on sen minulle antanut.»
»Tämä on tullut sinulle aivan äkkiä», Cecilia kysyi arkaillen.
»Niin on», Eirik vastasi iloisena. »Aivan kuin oveen kolkutus keskellä yötä ja kuin ääni olisi minulle huutanut ja käskenyt minua nousemaan ja lähtemään. Minäkään en ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. Niin että kyllä sinullekin, sisko, voi niin käydä.»
»— Minä en tiedä», Cecilia virkkoi hiljaa. »Minä en sitä usko —. Mutta kyllä täällä nyt tulee hiljaista —» hän kuiskasi ja ääni tuntui samassa niin surkean pieneltä ja heikolta. »Ensin minä menetin Bothildin — ja nyt sinä lähdet luotamme —»
Eirik jäi hiljaa makaamaan siskon sanoista hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut heidän yhteisen kesänsä kaiken sitä seuranneen vuoksi; hän oli Bothildinkin muistosta tuntunut näinä päivinä etääntyneen pitkän matkan. Mutta nyt hän muisti maanneensa tässä samassa paikassa ennen Cecilian vieressä. Kaikki yhtäkkiä puhkeavat muistot valtasivat hänet rajattomalla murheella. Hän ei saanut sanaakaan irti.
»Itketkö sinä?» hän kysyi vihdoin, kuu Ceciliakaan ei katkaissut hiljaisuutta.
»En», sisar vastasi yhtä lyhyesti kuin ennenkin..
Niin, Bothild makasi nyt mullan alla, ja hänen jalkansa ovat asetetut täältä kauas pois johtavalle tielle. Mutta Cecilia jäisi tänne jäljelle, yksin, kuten lintu muiden lähtiessä maasta, yksin raskasmielisen, vaiteliaan isän kanssa.
»Ettekö te ole kuulleet mitään tänä talvena Jørundista?» hän kysyi äkkiä.
»Emme ole.» Hän kuuli äänestä siskon olevan kuohuksissa.
»Sehän on merkillistä. Hän mainitsi minulle jotakin sellaista, että hän pistäytyisi täällä tänä talvena.»
Cecilia hätkähti; hän kääntyi äkkiä seinään päin. Eirik huomasi tytön vapisevan. Hän kohottausi kyynärpäänsä varaan, kumartui siskonsa puoleen:
»Mikä sinulla on?» hän kysyi huolissaan.
»Ei minulla mitään ole», sisko kuiskasi tukahtuneella äänellä. »En minä välitä, missä Jørund Kolbeininpoika on. Minä en hänestä välitä.»
Eirik virkkoi epävarmana:
»Minä en sitä ymmärrä. Sinä puhut niinkuin sinä hänelle vihoissasi.»
»Vihoissaniko?» Hän liikahti jälleen, kääntyi veljeensä päin. »Ehkäpä minä olenkin. Sillä minä olen tottumaton siihen, että mies puhuu minulle siten kuin Jørund puhui Ja minä vastasin hänelle niin että — niin että —. Minä olen tottumaton sietämään halveksimista.»
»Sano minulle, mitä se on», Eirik pyysi hiljaa.
»Ei, minä en tiedä — ehkei sitä pidetä ihmisten kesken niin tärkeänä nyt enää, ja että minä vain, tällainen kotikissa, kuvittelen aatelisneitosen sanan olevan suuremman arvoisen. Mutta hän tuli luokseni naisten tupaan iltaa ennen poislähtöään. Ja silloin hän sanoi — niin hän sanoi tulevansa takaisin omaisineen kysymään minua. Sitten hän kysyi, oliko se vastoin minun tahtoani. Minä vastasin siihen, ettei ollut —. Hän kysyi myöskin, saisiko hän suudella minua», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. »Siihenkään en vastannut kieltävästi. Jumala tietää, että mieluimmin olisin ollut ilman suudelmaa. Jumala tietää, etten hänestä pitänyt. Mutta hän puhui siihen suuntaan, niinkuin isä toivoisi sitä — ja sinä. Ja minä en silloin halunnut asettua vastustamaan. Minä pidin sillä kertaa Jørundista siksi paljon, että ajattelin häntä useampia muita paremmaksi. — Koska se näkyy olevan niin, ettei minulla ole omasta naimisiin menostani isän mielestä mitään sanomista. — Mutta Jørund ei varmaankaan pidä sanaa ja suudelmaa sen suuremman arvoisena —»
Eirik kääntyi äkkiä sisarensa puoleen ja suuteli häntä suulle. Sitten hän painui jälleen maata.
»Ehkei Jørund saanutkaan itse päättää», hän sanoi kuin anteeksi pyytäen. »Ehkäpä hänen omaisensa olivat jo päättäneet hänelle toisen avioliiton hänen tietämättään.»
»Hänen ei olisi sitten pitänyt siitä puhua», Cecilia vastasi tyytymättömänä. »Ellei hän kerran tiennyt, oliko hänet myyty vaiko ostettu.»
»Voi olla niin. Mutta — hän kyllä jutteli minulle tästä asiasta niinkuin se olisi ollut hyvin lähellä hänen sydäntään — että saako hän sinut, minä tarkoitan. Mutta sinähän tiedät, että hänen oli matkustettava kotiin neuvottelemaan veljiensä kanssa —»
»Emmeköhän me sitten heidän mielestään ole muka kyllin hyviä
Jørundille?»
Eirik makasi neuvottomana. Sisarella oli harmiin syytä. Ja nyt hän muistelikin sanoneensa Jørundille ja Jørund oli luvannut hänelle, ettei hän virka asiasta mitään Cecilialle, ennenkuin palaa kosijana. Mutta ymmärsihän hän Jørundin voineen helposti unohtaa lupauksensa, kun Cecilia oli niin kaunis ja suloinen. Sitten hän tarttui siskon käteen, painoi sen rinnalleen ja hyväili sitä; laskeutuessaan takaisin hän palasi siihen, millä hän ensiksi oli koettanut ystäväänsä puolustaa:
»He ovat varmaankin järjestäneet hänelle toisen naimiskaupan hänen itsensä tietämättä.»
Cecilia ei vastannut. Eirik makasi hänen kättään taputtaen — mutta sitten hän huomasi tulevansa uniseksi. Cecilia jo varmaankin nukkui. Eirik kumartui vielä kerran hänen ylitseen suudellen varovasti nuorta siskoaan, sitten hän pujahti vuoteesta ja meni alas. Hän oli jo portailla kuullessaan hennon, kylmän tytön äänen ylhäältä pimeästä:
»Et suinkaan sinä enää tänä iltana lue rukouksia?»
»En», Eirik vastasi lämpimästi, »minä menen nyt nukkumaan.»
»Sammutathan sinä sitten kynttilän?»
Eirik teki niin. — Hän makasi kiukutellen Jørundille, joka oli osoittanut hänen siskoaan samoin kuin heitä kaikkia kohtaan niin vähän kunnioitusta. Mutta samalla hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan Cecilian joutuvan Jørundille. Tänä ainoana viikkona, jolloin hän koko sydämellään oli elänyt toisissa ajatuksissa kuin ennen, oli hän alkanut katsella monia asioita vallan toisin silmin. Hän ajatteli nyt koko elämäänsä siitä asti, jolloin hän pakeni kotoaan, vastenmielisyydellä, vieläpä surullakin. Hän katui syntejään, olihan se hyvä — mutta hän toivoi sittenkin nyt aikoessaan vihkiä elämänsä Jumalalle, että se olisi ollut vähemmän tahraantunut.
— Mutta Jørundilta, joka ei ollut saanut sellaista kutsua — häneltä ei kukaan mies voisi vaatia, että hän olisi sen parempi kuin muutkaan miehet. Ja huonompi Jørund ei ainakaan ollut. Mutta Cecilia — hän oli niin hyvä.
* * * * *
Olav ei ollut tarkoittanut sen enempää puhuessaan siihen suuntaan kuin hän ei asettaisi minoriteettien veljeskuntaa erittäin korkealle. Hän oli siihen kyllästynyt, hän, kuten niin moni muukin paikkakuntalainen sira Hallbjørnin aikoina — sillä pappi kuljetti heitä luonaan myöhään ja varhain. Harmaaveljekset olivat olleet riidassa tuomiokapitulin ja Oslon pappien kanssa ties kuinka kauan, mutta eri asia on, olivatko veljet suurimpia syyllisiä epäsopuun. Ja kulki rumia juoruja eräästä minoriitistä ja Nesin Eldrid Bersentyttärestä — mutta Eldridistä oli aina ollut liikkeellä rumia juttuja ihan siitä asti, jolloin hänen isänsä antoi vastahakoisen neitosen vanhalle Harald Joninpojalle, eikä sentään oltu milloinkaan saatu vakuutta huhuihin; hän oli hedelmätön kuin vanha kengänantura. Hän oli sitäpaitsi autuaan sira Benediktin veljenpojan tytär ja Arnentyttärien pikkuserkku, mutta sukulaiset eivät puhuneet hänestä koskaan; hän oli joutunut kokonaan ulkopuolelle kunniallisten ihmisten piiriä. Sen nuoren munkin, veli Gunnarin, joka oli ollut liian paljon hänen luonaan Nesessä, he olivat lähettäneet maasta pois, oppineeseen kouluun, sanottiin.
Veljeskunnan ainoa jäsen, jota Olav jonkin verran tunsi, oli Rikardinpoikain veli, kuvantekijä Edvin, ja veli Stevne, jolla oli tapana tulla kerran vuodessa Hestvikeniin paastoaikana — hän oli tehnyt niin siitä asti, jolloin hän oli Ingunnin luona hänen kuolinhetkenään. Olav ei pitänyt veli Stevnen ulkomuodosta: hän oli pieni ja kyyryselkäinen ja kasvoiltaan myyrän näköinen, tuli ehdottomasti odottaneeksi hänen liikuttavan pitkää, pehmeää nenäänsä. Mutta Olav ei ollut milloinkaan nähnyt tai kuullut miehestä muuta kuin hyvää.
Ja koska Eirik itse tuntui niin varmasti haluavansa liittyä tähän veljeskuntaan, oli isä aivan valmis antamaan hänet minoriiteiile sopivat myötäjäiset mukanaan.
Olav ajatteli kyllä tässä yhteydessä Eirikin syntyperää. Mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut hylättävän aviottoman taholta tehtyä erikoisvapaus-anomusta, jos mies muuten oli sopiva munkiksi tai papiksi. Ja hän oli jo itse ottanut siksi paljon kuormaa kantaakseen, että hän voisi ottaa vielä tämänkin — ja vaieta salaisuudestaan. Hänen kuormansa oli syöpynyt jo luihin ja ytimiin asti — hänestä tuntui, ettei hän jaksanut siitä enää luopua.
* * * * *
Eirik piti isän muuttunutta käytöstä itseään kohtaan osana uudesta onnestaan. Vaikkei Olav käyttäytynyt poikaansa kohtaan sen kummemmin kuin ennenkään, tunsi Eirik aina sen lämmön, joka häntä kohtaan virtaili ollessaan yhdessä vanhemman kanssa. Suurin osa siitä, mitä Eirik näinä vuosina oli kuullut hurskasten miesten puheista ja saarnoista, oli mennyt suurimmaksi osaksi toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mutta nyt kumpusi yhtä ja toista muistissa pysynyttä sittenkin esille. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämä muutkin teille annetaan —» jotakin sellaista hän muisti kuulleensa Kristuksen sanoneen kerran opetuslapsille Nyt Eirik sen muisti. Koko ikänsä oli hänellä omasta mielestään ollut yksi asia, jota hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa — pakottaa isä kerran osoittamaan häntä kohtaan rakkautta ja olemaan ylpeä hänestä Nyt kun hän aikoi luopua kaikesta maailman hyvyydestä voittaakseen Taivasten valtakunnan, hän sai jäähyväislahjaksi matkalleen sen, mitä hän lapsuudestaan asti oli kerjännyt.
Eirikille tuotti vain enää huolta ajatus sisaresta. Hän vakuutti itselleen, ettei kukaan muu kuin isä ja sisko olisi keksinytkään ottaa Jørundin kosintaa niin raskaasti, katsoa sitä lupauksen rikkomiseksi ja halveksimiseksi. Nykyjään ihmiset eivät ottaneet kaikkia irtonaisia sanoja niin tarkkaan — hän ei itse ollut sitä milloinkaan tehnyt. Mutta nyt hänestä tuntui isä olevan oikeassa — olisi paljon helpompi elää maailmassa, jos ihmiset pitäisivät paremmin sanansa.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä Olavin ja Eirikin tervatessa rannalla venettä ja
Cecilian tuotua heille murkinaa veli sanot hänen mentyään:
»Hänelle tulee minun mentyäni tyhjää.»
»Ehkä.» Olav katsoi miettivänä mäkeä nousevan tytön jälkeen.
Eirik virkkoi:
»Minun ainoa suruni onkin, kun minun on lähdettävä, ennenkuin hänen tulevaisuutensa on turvattu.»
»Sen huolen sinä voinet jättää minulle.» Olavin huulet vetäytyivät siihen pieneen, vinoon hymyyn, joka hänellä oli ennen ollut usein pojalle vastatessaan. »Mehän emme ole vuosikausiin huomanneet sinun huolehtivan sisaresi hyvinvoinnista.»
»Ei, ei. — Mutta minunhan oli ensin nähtävä maailmassa ympärilleni kuten muutkin miehet. Ja minä tiesin hänen olevan sinun hoteissasi hyvässä turvassa.»
»Eikö se turva sitten enää olekaan kyllin hyvä?»
Eirik seisoi painaen sikliterää veneen kylkeen ja katsellen alas.
»Sinähän tiedät, isä, että alat vanheta, — niin —» Eirik vilkaisi isää hämillään. Olavin ilme oli nyt kylmä ja epäystävällinen. Hän jatkoi kuitenkin: »Minun siskoni ei ole niin iloinen ja vallaton kuin hänen pitäisi olla — ikäänsä nähden.»
Olav ei voinut olla kysymättä, vaikkakin se oli hänestä vastenmielistä:
»Onko hän valittanut — sinulle?» hän kysyi epäillen.
Hän ajatteli Aslakia. Mutta Eirik vastasi:
»Minä luulen hänen ihmettelevän, miksei Jørundista ole mitään kuulunut.»
Olav tarttui lujasti työhönsä mitään virkkamatta.
»Etkö sinä ole kuullut heistä mitään?» Eirik kysäisi lopuksi.
Olav vastasi:
»Tietääkö Cecilia sitten Jørundin aikeista —? Mikäli muistan, minä pyysin sinua sanomaan ystävällesi vaativan, ettei hän hiiskahdakaan asiasta mitään lapselle, ennenkuin se on pitemmällä. Minä pidän epämiehekkäänä ja kunniattomana, jos hän on puhunut niin nuorelle tytölle, ennenkuin hänen omaisensa ja minä olemme päättäneet asian.»
Olavin ääni oli niin halveksiva, että Eirikissä heräsi vanhaa ratsutoveri-rakkautta Jørundia kohtaan.
»Hän ei tietysti ole mitään sanonut. Mutta jos kaksi nuorta on iskenyt silmänsä toisiinsa, ei sitä voi peittää niin, ettei toinen tietäisi mitään toisesta —»
Olav teki työtä ääneti.
»Jørund —!» hän sanoi niin tuimasti ja niin halveksivasti, ettei Eirik uskaltanut isän vaietessa mitään kysyä.
— Siitä ei ole vuottakaan, kun Aslak sanoi samat sanat — sitä ei voi peittää. Hän oli silloin pitänyt tytärtään silmällä, peläten hänen surevan liiaksi Aslakia. Mutta siitä hän olisi hyvin voinut itseään säästää. Olipa hyvä, ettei hän ollut sitä ottanut sen raskaammin, vaan nyt jo oli Jørund — kyllähän hän tämänkin surun voittaisi. Ceciliahan olikin melkein lapsi vielä —. Mutta Olav tunsi sentään jonkinlaista pettymystä siitä, että hänen tyttärensä unohti niin helposti.
* * * * *
Eirik aikoi purjehtia luostariin ennen pääsiäistä — hän ei nyt voinut saada sielulleen rauhaa, ennenkuin hän oli päässyt munkki-elämään.
Olavin aikomus oli ollut seurata sinne poikaansa. Mutta hän sairastui. Hän oli saanut Frysju-sillan taistelussa sisäisen vamman; hän ei ollut silloin kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, mutta se muistutti silloin tällöin olemassaolostaan verensyöksyin ja suurin verimaksoin. Hänen täytyi tällä kertaa käydä vuoteeseen. Mutta Eirik ei voinut odottaa. Hän lupasi lähettää isälle sanan hyvissä ajoin, kunhan päätetään hänen vihkimispäivänsä.
Aamulla, lähtövalmiina, hän meni kamariin ottamaan isältään hyvästit.
Hän polvistui vuoteen viereen ja pyysi isältä siunausta.
Olav sanoi:
»Minä pyydän sinulta, Eirik, että sinä opettelet nyt officien kuolleille ja luet sen joka viikko äitisi sielun ja isäsi puolesta.»
»Minä lupaan sen sinulle. Minä rukoilen niin paljon kuin voin sekä äidin että sinun puolestasi.»
»Sinun on rukoiltava isäsi puolesta. Minun nimeäni sinä et saa mainita.»
Eirik, syvästi liikutettuna isän vaatimattomuudesta, suuteli hänen kättään.
* * * * *
Eirik Olavinpoika sai minoriteettien luona mitä sydämellisimmän vastaanoton. Ja hän oli niin innokas, ettei hän voinut odottaa pyhien ohi; hän alkoi heti kuunnella veljesten opetusta uudesta elämästä, hän seurasi heitä kuoriin ja otti lauluun osaa mikäli osasi.
Mutta viikkoa jälkeen pääsiäisen hän meni gardianin luo ja sanoi, että hänellä on ystävä, jolta hän haluaisi ottaa jäähyväiset, ennenkuin jättää maailman. Ja hänen teki mielensä ratsastaa sinne heti, niin että hän ennättäisi joka tapauksessa saada vihkimisen jo Pyhän Eirikin päivänä, kuten oli ollut puhe.
Eirik oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että siskon mielenliikutus sinä yönä, jolloin he olivat maanneet jutellen, johtui hänen rakkaudestaan Jørundiin. Ja nyt hän ainakin aikoi koettaa, eikö hän voisi tehdä rakkaalle siskolleen ennen luostariin menoaan palvelusta — ainakin hän voisi tunnustella maaperää.
Hänet otettiin Gunnarsbyssä hyvin vastaan, mutta Jørund oli jonkin verran pidättyväinen. Mutta kun Eirik sanoi menevänsä luostariin ja tulleensa sanomaan ystävälleen hyvästit, tuntuivat sekä Jørund että hänen veljensä hämmästyvän kovin.
Yöllä, kahta päivää ennen luostariin lähtöään, hän meni Jørundin kanssa metsonsoitimelle. Heidän kulkiessaan metsän halki Jørund virkkoi ystävälleen:
»Minun mielestäni sinun sentään pitäisi, Eirik, odottaa vähän ja koetella itseäsi, ennenkuin sinä luovut Hestvikenistä ja kaikesta maailman hyvästä.»
Hän kuuli äänestä Eirikin kulkevan itsekseen hymyillen pimeässä:
»Miten niin? Luuletko sinä sellaisen itsetutkistelun auttavan, kun minä tiedän, ettei se ole minusta itsestäni lähtenyt. En minä saa antaa sen kauan odottaa, joka minut on kutsunut.»
»Sinun on tästäkin luovuttava», Jørund virkkoi kuin leikillään, lyödä napsauttaen Eirikin jousta. »Sinä olet aina ollut innokas metsämies, Eirik.»
»Minä vaihdan sen korkeammalle kantavaan jouseen.»
»Niinhän se lienee. Etkö sinä sentään voisi odottaa, kunnes me olisimme puhuneet isäsi kanssa siitä asiasta, jonka sinäkin tiedät; sanoisit minun puolestani Olaville ja Cecilialle hyvän sanan.»
Tuskin Eirik sai pidätetyksi iloaan. Ja nyt Jørund sanoi koko talven olleensa huolissaan ja ikävöineensä Ceciliaa. Mutta hän oli odottanut, koska oli ollut puhetta Steinarin ja Brynhildin muuttamisesta Norderheimiin ja silloin hän kyllä piti parhaana odottaa, Cecilia säästyisi joutumasta asumaan Brynhildin kanssa, joka oli oikea noita-akka. Mutta nyt se asia oli selvä.
Eirik pysyi kuitenkin päätöksessään ja läksi gardianin kanssa sovittuna aikana. Hän antoi Jørundille soljen vietäväksi Cecilialle merkiksi.