VIII.
Olav oli hädin tuskin toipunut niin paljon sairaudestaan, että hän oli juuri päässyt vuoteesta Gunnarsbyn veljesten ratsastaessa taloon.
Olav otti heidät hyvin vastaan. Hän luuli, etteivät vieraat huomaisi hänen olevan sairaan, eikä suvaitsevan ruokaa — ja hän tuntui olevan sairas sieluaan myöten: hän ei tahtonut jaksaa päästä selvyyteen, mitä hänen olisi vastattava, kun vieraat esittävät asiansa.
Kiukuissaan Jørund Rypalle, joka ensin oli houkutellut häneltä puolinaisen lupauksen ja sitten antanut vierähtää kolme neljännesvuotta, ennenkuin antoi kuulua mitään itsestään, Olav oli ajatellut — ei, hän ei pitänyt miehestä, hän ei luota häneen nimeksikään; Cecilia saisi vähintään kymmenen Jørundia parempaa miestä. Mutta nyt olivat rypungilaiset tulleet, eikä hän voinut kieltää, etteivät he olleet kohteliaita ja käytökseltään kuin suuret herrat. Aake, vanhin, oli naimisissa Lucia Torentyttären kanssa Leikvinistä ja Steinar Lautinin Höfin Brynhild Bergintyttären kanssa — niin ettei hänen ollut helppo keksiä syytäkään, jos aikoisi hylätä Jørundin. Hänellä ei ollut mitään muuta syytä siihen kuin haluttomuus myöntyä —.
Silloin hän lähetti salaa sanan Skikkjustadin Baardille tulla tapaamaan häntä metsään, kauas talosta.
Baard tuli ja kertoi jälleen kaiken, mitä tiesi gunnarsbyläisistä.
Vanhat tammet seisoivat pienine, punaisenruskeine lehtisilmuineen leudossa ilmassa ja ruoho pisti päätään valkoisen, kuihtuneista lehdistä muodostuneen kuoren läpi kaikkialla, mihin aurinko vain pääsi. Vieläpä suurilla maakivilläkin, jotka keräsivät lämpöä, sinersi isoja orvokkikimppuja. Olav oli heittäytynyt mäelle, ja Baard, joka istui ystäväänsä katsellen, mietti hänen varmaankin olevan jo kuoleman kynnyksellä. Hän oli harmaa ja kuihtunut silmät hailakat kuin vetinen maito, valkuaiset keltaiset hiusten ja parran kaunis hopeamainen kiilto oli kuin pois pyyhkäisty. Silloin Baard virkkoi:
»Sinä tiedät kyllä, lanko, Torgrim ja minä kyllä pidämme huolta Ceciliasta ja hänen omaisuudestaan niin hyvin kuin taidamme, jos hän sattuisi yksinkin jäämään. Mutta nythän sinun koko omaisuutesi jää hänelle Eirikin mentyä luostariin. Ja isäntä hoitaa sentään paremmin kuin muut —»
Olav nyökäytti.
Hän kyllä tiesi sen. Tarkoittakootpa lapsen holhoojat miten hyvää tahansa — omaisuus hyötyy sittenkin parhaiten omistajan käsissä. Jos Jørund saisi Cecilian, muuttaisivat he Hestvikeniin heti hänen kuoltuaan tai tultuaan vanhuuttaan kykenemättömäksi yksin sitä hoitamaan; Gunnarsbyssä oli jo kaksi naimisissa olevaa poikaa. Varmaankin huhu perillisen munkiksi rupeamisesta oli saanut veljekset lähtemään kosioretkelle nyt. Mutta jos nuoret kerran olivat jo kesällä rakastuneet toisiinsa, kuten Eirik sanoi, rakastaisi Jørund häntä tuskin vähemmän saatuaan talon hänen kanssaan. Ja kaikkia rypungilaisia sanottiin toimeliaiksi ja viisaiksi isänniksi, Baard sanoi —.
Olav oli itse ajatellut, että lapsi voisi jäädä yksin ennen kuin aavistetaankaan; hän oli ollut tänä keväänä niin huonossa kunnossa. Cecilia olisi kyllä Baardin ja Signen hoivissa hyvissä käsissä, ja vaikka hän oli niin nuori, hän oli sittenkin järkevä. Mutta isän mielessä asusti sentään huoli — se, mikä saattoi hänessä olla perittyä sekä äidiltä että häneltä itseltäänkin, Jumala varjelkoon!
»Sinä siis kehoitat, minun ymmärtääkseni», Olav virkkoi hiljaa.
»Hm — en nyt sitäkään», Baard vastasi. »Mutta asiain näin ollen, kun
Eirik on poissa, en sinua kielläkään, Olav!»
* * * * *
Kun Aake Kolbeininpoika esitti veljesten asian, Olav kuunteli häntä ystävällisesti ja näytti olevan myöntyväinen. Päätettiin loppujen lopuksi viettää kihlajaiset Hestvikenissä iltaa ennen Pyhän Columbanin messua, ja morsian vietäisiin Gunnarsbyhyn neljä päivää ennen Laurinmessua.
* * * * *
Olav Auduninpoika ei ollut käynyt minoriteettien luostarikirkossa sen valmistumisen jälkeen.
Oli valoisa ja raikas toukokuun aamu, kevät oli tänä vuonna tullut niin varhain, että tuomi kukki pitkin tienvarsia Olavin noustessa mäkeä sillalta luostariin. Hän oli varhain liikkeellä — vasta hänen astuessaan kirkonmäelle aikoivat kellot tapulissa soida. Hänen päänsä yläpuolella kumahtelevat malmin soinnut panivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä.
Kirkossa auringon valo tulvi ikkunoista sisään leveitten hirsipalkkien tavoin ja tomu tanssi valossa. Olav vilkaisi nopeasti ympärilleen, mutta se ei muistuttanut hänen mielestään fransiskaanien kirkkoa, mikäli hän sitä muisti sinä iltana, jolloin se oli pimeä ja kylmä ja tyhjä, vielä siistimätön rakennuksen jäljiltä, kuorikaan pimeässä yössä ammottavana. Nyt oli kuori auringon paisteesta kirjavana heillä oli jo ikkunoissa maalatut ruudut — seinissä oli kalkkimaalauksia, ja pääalttarilla oli hyvin paljon ja kauniita koristuksia. Sen takana, syvemmällä kuorissa hän näki ruskeita veljeksiä tuolissaan seisomassa, he olivat jo aamurukouksissaan.
Kuorista vasemmalle, jossa hän muisteli seinällä olleen ihmeellisen ristiinnaulitun kuvan, oli nyt kaksi pientä sivualttaria, seinällä niiden takana kudotut vaatteet. Ristiinnaulitun kuva lienee sama, joka nyt oli kuorissa poikkihirrellä, mutta se näytti päivänvalossa toisenlaiselta.
Kirkko oli vielä melkein tyhjä, ja niin Olav istuutui rahille oven suuhun odottamaan messu-aikaa. Hän katseli siinä joutilaana ympärilleen — oli totta, mitä ihmiset sanoivat, paljasjalka-veljesten kirkosta oli tullut kaunis. Hänen yläpuolellaan kellot kutsuivat, ja sisään virtaili yhä uusia vieraita. Hänen oma joukkonsakin tuli, Baard parhaissa pukimissaan; Anki ja Tore niissä uusissa vaatteissaan, jotka hän oli antanut heille kaupungin matkaa varten. He polvistuivat hetkiseksi; heidän noustuaan Olavkin nousi ja läksi heidän kanssaan astumaan kuoriin. Signe ja Una olivat jo naisten puolella polvillaan, Cecilia keskellä. Neitonen oli kokonaan hunnun peitossa. Kirkko täyttyi yhä — aina kun noviisi puettiin, tapasi kirkkoon saapua paljon kansaa.
Munkki astui sisään pitkä kynttilänsytytin kädessään ja sytytti alttarikynttilät, ja suurin osa kirkon etuosassa seisojista polvistui. Olavista oli noloa jäädä seisomaan kaikkien katseltavaksi, hänkin polvistui ja veti nutun nurkan silmilleen. Silkkikangas tuntui harvinaisen pehmeältä ja viileältä — harvinaisen, sillä hän ei ollut viime vuosina usein pitänyt juhlapukuaan.
Hän alkoi tottumuksesta mutista rukouksia ollessaan siinä asennossa — hän teki niin aina hyvän tavan vaatiessa häntä olemaan niinkuin hän rukoilisi. Hänellä oli sillä oma tarkoituksensakin — hän kulki hyvän, hurskaan kristityn kirjoissa ja hän tahtoi ollakin sellainen. Hän tahtoi kätkeä luopumuksensa oman sydämensä syvyyteen — hän ei halunnut julkisesti kuulua Jumalan vastustajiin ja pilkkaajiin. Heille hän ei toivonut voittoa ja menestystä — hän tiesi itse, vaikkakin hän oli sellainen kuin oli, toivovansa Kristukselle voittoa ja kunniaa — kuten maanpetturi, maanpaossa vierailla mailla, voi salaisesti iloita maanmiestensä voitoista, salaa toivoa sille lipulle menestystä, jonka alla hän ei itse milloinkaan saa taistella.
Mutta hän tiesi myöskin, että ne sanat, jotka vuotivat hänen huuliltaan, olivat itämättömien jyvien kaltaisia, joita hän kylvää sittenkin, koska hän ei halua naapuriensa tietävän mitään hänen köyhyydestään.
Mutta muistettuaan nyt, että hän joutuisi ensi talvena elämään Hestvikenissä yksinään —! Nyt hän ei enää voinut peittää sisäistä tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan sillä ajatuksella, että hän raataa muitten hyväksi, kaikkien niitten, joitten onni ja hyvinvointi riippui hänen työstään. Cecilialle olisi onneksi, sen Olav kyllä ymmärsi hyvin, jos hänen puolisonsa voisi ottaa mukaansa kaikki, mitä Cecilialle kuului, ja mitä pikemmin sitä parempi. Ja Eirik oli poissa, Bothild oli poissa —.
Hän tulisi siten jäämään ypö yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverinsa ruumiin kanssa.
Olav tunsi joutuneensa näine ajatuksineen ikäänkuin virran pyörteeseen — hän joutuisi vinhaa vauhtia nieluun. Hänet valtasi ikäänkuin huimaus nähdessään yksinäisyyden, joka nyt vallitsisi lahden rannalla — hiljaisuus, aivan kuin hän olisi vaipunut merenpohjaan, selkeään ja liikkumattomaan pimeyden kuiluun, ja tietäisi, ettei hän täälläkään olisi yksin. Kun kaikki se, mihin hän oli voinut ajatuksensa kiinnittää, riistettiin pois ulottuvilta, olisi hän jälleen yksin itse sen Elävän Olennon kanssa, jota hän oli koettanut paeta ja jolta piiloutua —.
Jumala, minun Jumalani, oletko sinä ajanut minut ylös pilviin ja sitten meren pohjaan asti —? Hänet oli kerran asetettu ypö yksin Jumalan kasvojen eteen sinervänkalpean talviyön taivaan holvin alle — jolloin hän kadotti toisen puolen elämäänsä —. Menetettyään nyt kaikki, mitä hän sen tilalle oli koettanut panna, oliko hän nyt pakotettu tuntemaan Jumalan silmät itseensä luotuina, kuten meren syvyyksissä levämetsän välistä.
Ellei itämättömältä näyttävä jyvä olisikaan itämätön, ja jospa murhattu lapsi liikkuisikin kuihtuneista lehdistä tehdyssä vuoteessaan ja heräisi —!
Olav ei tiennyt, oliko siinä oikeastaan pelkoa vaiko toivoa. Mutta tänä selvänäköisyyshetkenään, joka hänet nyt valtasi, hän näki, ettei hän ollut milloinkaan pelännyt ottaa kantaakseen huolta tai tuskia luullessaan voivansa pelastaa elämän turmiosta tai hukkaan joutumasta. Ainoa, mitä hän oli aina pelännyt, oli nähdä elämän pirstoutuvan, lahoavan —. Ja hän näki ihmeellisen selvästi, että sama voima, joka oli pakottanut hänet ottamaan hoiviinsa kaikki ne, jotka hänen tielleen joutuivat, pakotti hänet nyt ottamaan hoiviinsa oman sielunsa. Hän oli aina kuullut ja ymmärtänyt, että miehen on rakastettava lähimmäisiään niinkuin itseään, niin, ja se oli oikein, ja mitä tarkemmin sen sanan jälkeen osasi elää, sitä parempi. Mutta kuten aurinko loistaa maalatun ikkunan läpi, niin että siitä voi nähdä sen kuvat, samoin selveni hänelle nyt yht'äkkiä senkin merkitys, mitä Jumala oli käskenyt selkeästi ja puhtaasti, että ihmisen on myös rakastettava itseään —.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti häntä olkaan. Eräs munkeista osoitti sormin ja viittilöiden, että Olavin oli mentävä eteen — hän ei ollut huomannut, miten pitkällä messu oli, mutta pappi oli jo messussa Orate, fratres — ja hän huomasi nyt Eirikin; hän ei ollut huomannut pojan tuloa —.
Mutta kuorikaaren alla Eirik makasi käsivarret sivuilla, otsa lattiassa. Tummanpunainen samettiviitta levisi makaavan ylitse, laskeutui harmaalle kivipermannolle, sen alta näkyi miekka — sillä tänään, jolloin hän tuli tarjoutumaan Jumalalle kaikkineen, mitä hän oli ja mitä omisti, Eirik yksin sai kantaa aseitaan Jumalan huoneessa.
Olav nousi, astui muutaman askelen eteenpäin, polvistui paikalleen nuorukaisen vasemmalle puolelle. Ja rakkaus poikaan katkaisi lopulta kaikki siteet. Hän antoi tänään pois oman poikansa —. Olav kätki jälleen päänsä vaipan laskoksiin.
Hän oli luvannut tyttärensä — hänet hän antaisi miehelle, johon hän luotti vain puolittain, kaikelle, mitä maailmassa on epävarmaa ja vaihtelevaa, mutta juuri siksipä hänestä tuntuikin kuin hän ei luovuttaisi Ceciliaa kokonaan käsistään, hän voisi vielä joutua tarttumaan hänen kohtaloonsa. Mutta Eirikin hän antaisi Jumalalle, sille, joka on vuoriakin lujempi, kuolemaa ja tuomiotakin varmempi — tämä oli todellinen ero ainiaaksi, se saattoi ulottua iankaikkisuuteen asti —.
Poikani, minun poikani, joka toteuttaa sen, missä minä petin —.
Olav ei seurannut messua — hän ei seurannut mitään ulkopuolella itseään, ennenkuin hän kuuli äänen vierestään.
Gardiani seisoi keskellä kuoria, hänen edessään polvistui Eirik suorana ja sorjana, nuoret kasvot kääntyneinä ylöspäin, viitta heitettynä taaksepäin, niin että soljet ja sulhasketjut välkkyivät hänen silkkinutullaan. Eirik oli kokonaan punaisissa, sillä vaatteet piti uhrattaman alttarille, ja parhaiten tarvittiin punaisia messupukuja.
Olav kuuli Eirikin vastaavan — niin kovaa ja kirkkaasti, että kuului kautta koko huoneen. Kirkon takaosassa joku nainen itki ääneen — mutta ainahan on naisia, jotka niin tekevät, Olav koetti vakuuttaa itselleen voidakseen itseään hillitä. — Eirik oli täysi-ikäinen, niin ettei Olavin tarvinnut vastata mihinkään.
Hän näki Eirikin nousevan gardianin käteen nojaten Eirikin kannukset kilahtelivat hiljaa ja kauniisti hänen seuratessaan munkkia pääalttarille. Olav näki alttarilla karkean, harmaan sarkavaatekäärön — nyt siunattiin noviisin puku — nyt se annettiin Eirikille, joka otti sen ja painoi sitä rintaansa vasten.
Kuristava tuska kurkussa kävi sietämättömäksi — ja silloin Olav tunsi kirvelevien silmiensä sokenevan. Hän veti vaipan jälleen kasvoilleen. Kun hän jälleen nosti silmänsä, oli Eirik poissa.
Olav nousi, meni jälleen paikoilleen Baardin viereen. Hän ei ymmärtänyt mitään nyt seuranneista luvuista ja rukouksista. He olivat jo laulaneet hänen huomaamattaan veni Creatorin —.
Ja he palasivat vihdoin viimein. Olav ei ollut tuntea tätä nuorta munkkia —. Hieno, kapea päälaki loisti vasta-ajeltuna ja kiiltävänä hiusten lyhyeksi leikatun, mustan reunan keskellä, ja nämäkö olivat Eirikin tummat, levottomat kasvot, jotka olivat käyneet kelmeiksi kuin niini ruskettuessaan; hänen suuret, keltaiset silmänsä loistivat kuin tähdet. Hän näytti entistä pitemmältä ja hartiakkaammalta tuhkanharmaassa viitassaan, hoikilla vyötäisillään solmullinen köysi. Olav näki vaipan helman alta Eerikin paljaat jalat sandaaleissa.
Hän seisoi siinä hetkisen hiljaa ja säteilevänä. Sitten hän kääntyi — kulki ympäri kuorin, hänen uudet veljensä antoivat hänelle rauhansuudelman. Isän uudelleen katsoessa ylös hävisivät viimeiset munkeista luostarin ovesta.
— Olav tapasi joukkonsa kirkon mäellä. He tarttuivat hänen käteensä, toinen toisensa jälkeen, onnitellen häntä ja hänen poikaansa. Monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat Olavin, tulivat tervehtimään.
Arnentyttäret pyyhkivät silmiään päähuiviinsa. Cecilia oli laskenut hunnun silmilleen — hän ei ollut tainnut nostaa sitä kirkossa ainoatakaan kertaa.
»Mitä sinä tästä pidät, tyttöseni?» Olav kysäisi häneltä heidän kiertäessään majapaikkaan; heidät oli kaikki kutsuttu sinne paastoa lopettamaan.
»Niin», oli neidon vastaus.
No niin, mutta hänhän oli nähnyt veljeään niin vähän viime vuosina,
Olav ajatteli.