IX.
Olav ei säästänyt mitään pitäessään tyttärensä kihlajäisiä, ja läsnä olleet vieraat puhuivat siitä vielä jälkeenkinpäin. Olav Auduninpojan kesteissä ei milloinkaan ollut liian iloista ja meluisaa, mutta kaikki oli käynyt kauniisti ja arvokkaasti.
Signe ja Una jäivät sinne jälkeenpäin tyttärineen ja muutamine palvelusneitoineen, ja Hestvikenissä oli kiirettä. Cecilian suuret myötäjäiset oli tarkastettava ja viimeistä sijaa myöten pantava kuntoon, ja kaikille niille talonväestä, jotka Olav aikoi ottaa hääsaattoon mukaan, oli laitettava häävaatteet kuntoon.
Signe tuli eräänä aamuna Olavin luo sanomaan, että heidän oli nyt katsottava, mitä lapsi saisi äitinsä perinnöstä mukaansa.
Ingunn Steinfinnintyttären morsiusarkku oli ollut kamarissa Olavin luona koko ajan; hän ei ollut milloinkaan vastannut, kun joku oli tahtonut viedä sitä aittaan. Kun hän nyt kantoi sen vanhan Toren kanssa sieltä päivänvaloon, pelkäsivät naiset siellä olleitten vaatteitten pilaantuneen. Olav oli kyllä pitänyt sitä kahden hirrenpätkän päällä, mutta kamarissa oli aina raa’ahko ilma.
Olav huomasi Cecilian odottavan jännittyneenä, vaikkakin hän oli yhtä rauhallisen näköinen kuin tavallisesti. Tytär ei ollut milloinkaan nähnyt äidiltään perimiään tavaroita; arkkua ei oltu sen jälkeen avattu, kun Olav otti sieltä vaimonsa kuolinvaatteet.
Olav antoi Signelle avaimen. Mutta naiset eivät saaneet lukkoa auki — hänen itsensä täytyi avata. Niin hän jäi seisomaan ja katselemaan, mitä he sieltä ottivat esille.
Hänen silmiinsä osui ensiksi kokoonkääritty, punaisenruskea villakutous. Vaikka se olikin käärössä, hän tunsi sen heti: he olivat käyttäneet sitä hänen lapsuudessaan aulan koristeena. Siihen oli ommeltu uusi Jørsalan linna ja lammasta kunnioittavat pyhimykset, Pyhän Jonin näyn mukaan. Kuvan sekä ylä- että alapuolella oli reunoilla köynnöksiä, joiden välissä oli eläimiä ja metsästäjiä.
Naiset pudistivat sen levälleen, niin että sieltä hulmahti laskoksiin koin varalta pantuja kuivia kukkia. Mitään vahinkoa se ei ollut kärsinyt.
»— mutta kaunis se ei ole», Una virkkoi, »taitaahan se olla ikivanha?» Pyhimykset olivat lyhyitä ja leveitä ja kaikilla miehillä oli parta. »Tätähän ei kannata lähettää Cecilian muassa Gunnarsbyhyn?»
»Se oli pantu vain päällimmäisenä peitteeksi.» Olav otti vaatteen, kääri sen kokoon ja pani taakseen penkille.
Kappale toisensa jälkeen nostettiin esille ja ravistettiin, niin että ympärillä seisovia alkoi yrttien paljous aivastuttaa. Päänalusia ja peitteitä, hameita ja vaippoja, samettisia ja flaamilaiskudoksisia hilkkoja, alushameita silkillä ja pellavalla ommelluin yläosin; ja monta yläosaa, joihin alapuoli oli kiinnittämättä.
»Ingunn oli näppärä käsistään», Una virkkoi ojentaen sellaisen yläosan
Cecilialle. »Oletko sinä milloinkaan nähnyt näin kaunista ommelta?»
Cecilia sormieli kallista kappaletta: se oli valkoista silkkiä, pääntie ja hihansuut ommellut mustalla ja kultalangalla. »En, tällaista minä en ole milloinkaan nähnyt. Äiti oli kätevä!»
Isä nyökäytti — häntä ei haluttanut sekaantua keskusteluun. Muuten Ingunn ei ollutkaan tätä liiviä ommellut — hän oli ostanut sen ollessaan jaarlin kera Tukholmassa eräältä mieheltä, joka sanoi sen olevan Myklegaardista kotoisin. Ingunn ei ollut milloinkaan valmistanut sitä käyttökelpoiseksi.
Naiset ottivat veistoksin koristellun lippaan ja latoivat koristukset pöydälle — sormuksia, nauhalla toisiinsa yhdistettyjä, valkoisia ja kullatulta solkia, mutta käyttämättöminä tummuneita ja vihertyneitä, lahonnut nahkavyö pakotettuine metallilevyineen. Pyörösolki puhdasta kultaa — sen hän oli itse antanut Ingunnille, hän oli perinyt sen isältään. Ympyrässä oli kirjoitettuna Enkelin tervehdys ja Amor vincit omnia. Sitten Signe ojensi Olaville haalistuneen, viheriän samettinauhan, joka oli täpötäynnä kullatulta ruusuja — Ingunnin neitsyt-seppel, tahrattoman neitsyyden ja vapaasukuisuuden merkki.
»Kas kun sinä et antanut tätä Cecilialle kihlajaisissa», Signe ihmetteli.
»Se neitsytseppel, jonka minä annoin hänelle, on parempi», isä vastasi torjuen. »Tämä on tuskin puolta sen painosta.»
Naiset nostivat kynttilän valoon viheriän silkkihameen, johon oli kudottu kullankeltaisia kukkia ja lintuja. Vyötäisiltä se oli kohtalaisen ahdas, mutta alaosasta avara ja tavattoman pitkä. Kaikki naiset huudahtivat ilosta nähdessään niin kauniin kankaan — vahinko, että se oli leikeltävä, jos siitä pitäisi tehdä Cecilian morsiuspuku!
Olav muisti Ingunnin kannattaneen sitä kulkiessaan pöydän ympäri juomaa tarjoamassa — hän oli kompastunut siihen heidän käsikädessä juostessaan sinä kesäiltana sateesta märän pihan poikki — ja pimeässä neitsytkammiossa hän oli tuntenut pehmeän silkin kietoutuvan hänen hennon vartalonsa ympärille ikäänkuin seikkailun luvattoman suloisuuden osana. Hänen sydäntänsä kouristi ajatellessaan miehen tarttuvan hänen tyttäreensä, joka on tähän pukuun pukeutunut —.
»Olisi sääli leikellä ja tärvellä noin kallista silkkiä», hän sanoi. »Cecilia ei ole niin vanha, ettei hän vielä voisi kasvaa pituutta — hänen äitinsä oli pitkä nainen. On parasta antaa tämän hameen olla vielä jonkin vuoden —.»
* * * * *
Olav oli sopinut Aake Kolbeininpojan kanssa, että hän kävisi Gunnarsbyssä ennen heinäntekoa katsomassa, minkälaista rypungilaisten luona on, ennenkuin vie sinne tyttärensä. Hän meni Oslon kautta viedäkseen kultasepälle osan koruja ja pöytäkalustoa — Cecilialla pitää olla joitakin uusia esineitä pesään vietävänä, mutta Hestvikenissä oli niitä niin paljon, ettei tarvinnut muuta kuin vanhoista tehdä. Tyttären häät kysyivät siksi paljon menoja, vaikkei isä ostaisikaan hänelle uusia hopeita myötäjäisiksi.
Viimeisenä kaupungissa-olonsa päivänä hän meni minoriittien kirkkoon kuulemaan vesperlaulua. Sitten hän meni luostarinportille ja pyysi saada tavata poikaansa.
Veli Eirik tuli portille — nähdessään nuoren munkin Olav taas hätkähti — hän Oli niin toisennäköinen kuin kotonaan lahdella. Häneen oli jo painunut luostarin leima, mutta sillälailla, että se puki häntä. Kotona oli aina niin, ettei Eirik oikein tuntunut tietävän, miten hänen pitäisi käyttäytyä — milloin hän oli liian meluava, milloin liian töykeä, milloin liian kohtelias, milloin taas liian välinpitämätön, mutta olipa hän minkälainen tahansa, aina hän liioitteli. Nyt hän näytti oppineen käyttäytymään rauhallisesti ja puhui, niinkuin ajattelisi ennen sanomistaan.
Hänellä ei ollut paljon aikaa, hän sanoi — heillä raivosi täälläkin rutto. Isä Einar sanoi sen tulleen vedestä; se mätäni tällaisessa kuumuudessa. Ja niin oli sekä hänen että veli Arnen oltava puutarhassa. Mutta hän kysyisi eikö hän saisi ottaa isää kanssaan sinne, silloin he voisivat jutella hänen tehdessään työtä.
Suurten koivujen alla oli lehtikatoksessa viileätä ja ruoho kasvoi korkeana ja rehevänä, sitä piti kosteana Eikabergistä luostarin puutarhaan onttoja tukkipuita myöten johdettu puro. Olav istui nauttien rauhasta katsellessaan kahta nuorta, harmaakaapuista veljeä, jotka kulkivat kanniskellen vettä herne- ja selleripenkkeihin. Kukkapenkeissä oli jo jokin ruusu puhjennut, ylt’ympärillä nuokkuivat keltaiset liljat, ja kasvoi sinisiä kukkia, joitten nimeä Olav ei tiennyt.
Eirikin ollessa vesitiinun luona Olav jutteli isän kanssa. Isä Einar, noviisimestari, oli opettanut häntä jo lukemaan kirjasta ja kirjoittamaan, se oli hänelle helppoa.
Olav tunsi monessa asiassa poikansa entuudestaan — hänellä oli aina ollut hyvät ajatukset itsestään, kun hänen oli määrä tehdä jotakin, ennenkuin hän oli päässyt oikein siihen kiinnikään. Mutta poika oli ollut täällä vasta kuusi viikkoa, ja Olav huomasi hänessä nyt jo suuren muutoksen. Hän istui antaen rakkauden Eirikiin hehkua ja lämmittää sydäntään: hän oli aina pitänyt tavallaan tästä lapsesta, ja nyt oli hyvä tuntea tämän paljon kokeneen ja käpristyneen rakkauden saavan kasvaa terveeksi ja voimakkaaksi.
Olav otettiin Gunnarsbyssä niin hyvin vastaan ja Kolbeininpojat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, ettei Olav voinut muuta kuin viihtyä siellä.
Talo oli suuri ja kaunis auringon puoleisella mäellä pienen järven rannalla, ympärillä leveät pellot ja niittymaat; se voi hyvin elättää kolme veljestä oikein mahtimiesten tavoin. Talon tavat olivat täällä lähempänä hovimiestapoja — kuten saattoi odottaakin, olihan täällä nuoria herroja, jotka elivät komeasti. Isäntäväen ja navetta- sekä renkitupaväen välillä oli joukko palvelusneitoja ja nuorukaisia — jotkut näistä olivat rypungilaisten köyhiä sukulaisia.
Olav ei ollut ennen nähnyt ketään Gunnarsbyn naisväestä. Gunhild Rypa, Kolbeininpoikain äiti, oli raihnainen ja uudelleen lapsi. Niin ettei Cecilia saisi anoppia niskaansa. Aaken ja Steinerin vaimot olivat kumpikin juuri päässeet lapsivuoteesta silloin, kun Hestvikenissä oli kihlajaiset. Olav piti heistä vähimmin kaikista gunnarsbyläisistä. Brynhild oli kovan näköinen, mutta Lucia oli liian makea — hän lupasi Olaville, että Cecilia saisi peseytyä maidossa ja juoda viiniä, milloin haluaisi. Olav hymyili itsekseen — Cecilia kyllä selviytyisi heistä — hänen lapseltaan ei puuttunut järkeä enemmän kuin kykyäkään, ja hän käyttäytyi yhtä kohteliaasti kuin nämä kaksi ritarien tytärtä. Sitäpaitsi oli vallan luonnollista, että nämä veljestenvaimot iloitsivat nuorimman langon naidessa talon perillisen, silloin hän voisi muuttaa Gunnarsbystä vaimoineen lapsineen, kun se aika koitti.
Niin ettei Olav ollut tyytymätön näkemäänsä ratsastaessaan pois
Gunnarsbystä.
* * * * *
Kesäkuumaa kesti päiväkausia. Päivällisen maissa tuntui rajuilma usein uhkaavan — tummansininen seinä, laella hohtavia punaisenkeltaisia pilviä, kohosi metsäisten harjanteitten takaa; synkässä sinessä välkähteli etäisiä salamoita, aivan niinkuin majassa liikuteltaisiin kynttilää, ja ukkonen kieri hiljaa jyristen yli maitten. Jonkin kerran pieni nurkka siitä purkautui ja sadekuuro rapisi kuiville maille, mutta rajuilmaa, joka olisi puhdistanut ilman, ei vain kuulunut. Ja joka ilta kirkastui ja joka aamu vaikeni taivas sinervän autereisena ennustaen päiväksi poutaa.
Oli paahtavan kuumaa sinäkin aamupäivänä jolloin Olav ja Tore ratsastivat kotiin niiden metsien kautta ja erottavat Eytjavatnin seudut Foldenista. Ja päivällisen maissa heidän ratsastaessaan harjua myöten kohosi jälleen ukkospilviä pohjoisesta ja idästä, varjostaen auringonpaahtamia maita ja mustentaen kaikkialla alavimmilla paikoilla olevien soitten vedet. Polku vei joidenkin harjanteella olevien karjalaidunten kautta. Erään karjamajan edessä istui nuori nainen kehräämässä, hän piti samalla toisella silmällä huolta juustokattilasta, joka oli aivan hänen vieressään tulella kuopassa. Huomattuaan kulkijoitten olevan rauhallisia ihmisiä hän ilostui suuresti saadessaan vieraita; hän tahtoi tarjota heille välttämättä sekä lämmintä maitoa että piimää evääksi. Heidän siinä jutellessaan selvisi, että vanha Tore tunsi jonkun hänen miehensä sukulaisen. Silloin he jäivät istumaan ja juttelemaan, Olavin mennessä purolle, joka kuului solisevan lähellä metsässä — hän aikoi etsiskellä viileätä paikkaa, jossa voisi nukahtaa.
Hänen oli kuljettava jonkin matkaa alaspäin; karjamajojen luona maa oli tallattua karjan juottopaikan ympärillä, ja siinä paikassa, mihin hän ensin heittäytyi kuusten alle sammalelle, vilisi muurahaisia. Mutta sitten hän joutui kuivalle mäennyppylälle, jossa oli matalaa heinää, ajuruohoa ja kissankäpäliä, ja sinne hän heittäytyi metsänlaitaan.
Hän ei ollut erittäin väsynyt — makaili vain katsellen suuria sinisiä ja hopeareunaisia pilviä, jotka vaeltelivat kuusenlatvojen yläpuolella, niin että varjot vaihtuivat kirkkaankeltaiseen auringonvaloon. Ukkonen jyrisi kaukana, ja suurten kivien välissä solisi ja lirisi puro mäen alla.
Mäen toisella puolella metsä kohosi äkkijyrkkänä vuorenharjanteella, mutta vastapäätä häntä oli vuorenvieressä ja sen kivien koloissa kukki punainen horsma. Ja silloin välähti Olaville yht'äkkiä, että hän oli ollut täällä kerran ennenkin — hän tunsi vieremän ja kukkaryhmät ja nämä siniset, hiljaa kohoavat pilvet ja kaukaisen ukkosen jyrinän — kaikki oli vanhastaan tuttua.
Sitten kangastus hävisi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Täällä oli aivan samanlaista kuin kaikkialla muuallakin metsässä vetten varrella. Olav selitti itselleen erehdyksensä, makasi päivänpaisteessa puoleksi suljetuin silmin ja tunsi mäestä leviävän voimakkaan tuoksun, joka sai hänet raukeaksi.
— Silloin hänet herätti yhtäkkiä ilmihereille jokin ääni, joka hävisi, ennenkuin hän käsitti, mikä se olikaan — jokin varjo vilahti hänen ohitseen nopeasti kuin lentävän linnun varjo. Hän avasi silmänsä, katseli ympärilleen ja näki Ingunnin seisovan puron toisella puolella tunturin vieremässä punaisten kukkien keskellä.
Olav ei hämmästynyt — noustessaan polvilleen hän näki yhdellä silmäyksellä kaikki ne seikat, mitkä hän sittemmin näystä muisti. Metsän läpi lehahti samassa lämmin tuulenhenki, ja korkeat, punaiset kukkatertut huojuivat siellä, puitten latvoja taivutti syvä huokaus ja neulaset suhahtivat, mutta hiuskaan ei liikahtanut häntä ympäröivässä valtoimesta kullanruskeasta tukasta muodostuneessa vaipassa. Hän seisoi liikahtamatta, pitkät, kalpeat kädet ristissä rinnoilla. Hänen valkoiset kasvonsakin olivat liikkumattomat — hän tuijotti Olaviin ihmeellisen rukoileva katse suurissa, avoimissa silmissään. Vaikkakin Olav oli hänestä niin kaukana, hän sentään saattoi huomata Ingunnin ihon kalpeuden ja kosteuden — se oli aina sellainen kuumuuden häntä rasittaessa.
Olav ei ensinkään huomannut ihmetellä, vaikka hän näkikin Ingunnin sellaisena, jollaisena hän oli heidän kasvaessaan. Hän ei itsekään huomannut lainkaan omaa ikäänsä noustessaan ja juostessaan mäkeä alas näkyä kohti. Aikaa ei ollut olemassakaan. —
Olavin rientäessä mäkeä alas Ingunn ojensi kätensä häntä kohti — Olav ei ymmärtänyt, ojensiko hän käteni ottaakseen häntä vastaan vaiko varoittaakseen häntä tulemasta. Mutta nyt hän huomasi lumivalkeissa kasvoissa suurta tuskaa —.
Silloin hänen jalkojensa alta vierähti kivi. Olav vaipui polvilleen, ja hänen takanaan purossa kuului pulahdus. Kun hän sitten nosti päätään, oli näky hävinnyt, mutta pitkät, huojuvat kukat heiluivat pitkin koko vieremää, aivan kuin joku olisi paennut sitä tietä —.
Olav jäi vähäksi aikaa etukumaraan asentoon yrittäen päästä selvyyteen —. Silloin hänestä tuntui kuin hänen sydämensä halkeaisi veren tulvehtiessa ja hänen aivonsa halkaisisivat pääkopan — ja vieremä näytti liikkuvan ylöspäin, pimeyden laskeutuessa levyinä hänen silmilleen, ja hän vaipui maahan tajuttomana.
— Hän heräsi sadevirtaan — ensiksi hän huomasi kivien olevan täynnä pilkkuja, mutta ne eivät olleet kauttaaltaan märkiä, hän näki niillä kivillä, joilla hän oli maannut, olevan verta, ja hän huomasi olevansa jäykkä ja kasvot märkinä verestä. Hän näki sadekuuron vaaleanharmaan vaipan lakaisevan puron uomaa, lehtipuut vaalenivat tuulenpuuskan kääntäessä niiden lehtiä.
Olav nousi ja tunsi olevansa niin heikko kuin koko ydin olisi puhallettu pois hänen luistaan. Hänen päähänsä koski hirveästi — eikä se johtunut iskusta, vaan sisältäpäin ja sydämestä — hän ymmärsi Ingunnin olleen täällä ja nyt hän oli poissa, ja näky oli ollut kuin ilmestys toisilta ajoilta kuin nämä ovat, hetkiltä, joiden päällä hän oli luulin ja ihmisiän lepäävän. Läpi sielun ja ruumiin riipaisi tuska, jonkalaista hän ei ollut milloinkaan tuntenut, ja hän ajatteli, että se oli Kuolema—.
Sitten tuskan aalto laski, henki kulki jälleen ja hän ravisti itseään rankkasateessa. Hypätessään puron yli hän huomasi vapisevansa ja koko ruumis oli voimaton.
Sade kohisi mäenrinteessä. Olavin rientäessä sitä ylös karjamajaa kohti Tore kurkisteli häntä vaimon kanssa majan ovelta: »— mitä sinulle on tapahtunut, Olav?» Tore kysyi ihmeissään.
Olav oli unohtanut olevansa verissään. Hän vastasi juosseensa päin kuusen runkoa. Hän heittäytyi vuoteeseen majan perällä, makasi suullaan kädet kasvoillaan, koettaen siten miettiä. Toiset seisoivat ovella katsellen sadetta.
Aurinko paistoi jälleen ja metsikkö hohti viheriänä ja sinisenä ja pesun jälkeen hienona Olavin ratsastaessa Toren kanssa eteenpäin iltapäivällä. Olav ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta hänen sielunsa syvimmässä, syvemmällä kuin epätoivo ja levottomuus, asusti ilo. Hän oli nähnyt, ettei kuolema ollut häntä vielä erottanut Ingunnista, ja hänen oma nuoruutensa eli vielä jossakin ajassa ja paikassa, huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt sen surmatakseen.
* * * * *
He saapuivat Hestvikeniin vasta yön tultua. Olav auttoi Torea hevosia hoitaessa — he panivat ne talliin, jos sattuisi yöllä tulemaan taas ukkosilma. Kun Olav kurkottausi silittämään sitä nuorta hevosta, joka seisoi pilttuussa hänen ratsuhevosensa vieressä — se pillastui niin, että tömisi ja jytisi — se pelkäsi ja peräytyi. Kun Olav aikoi mennä aivan hevosen luo, tuli se kerrassaan villiksi.
»Minä luulen hevosen pelkäävän sinua!» Tore sanoi.
Olavin täytyi tulla sen pilttuusta pois; hän ei virkkanut mitään.
Hän nukkui heti maata käytyään. Aamulla oli muisto näystä kuihtunut tai niinkuin se olisi tapahtunut, kauan sitten. Mutta aikoessaan pukeutua hän astui kamarin ovelle tarkastellakseen paitaansa — hän pelkäsi saaneensa vaatteisiinsa lampaantalia metsämajassa. Silloin hän huomasi puolella silmällään, että hänen olkapäänsä oli veressä — siinä oli pureman jäljet. Hänen sitä katsellessaan pursui kirkasta verta pienistä hampaanjäljistä.
Sydäntä ja päätä kouristi jälleen hirvittävä tuska, ja Olavin täytyi tarttua ovenpieleen, kunnes hänelle selvisi että tämä käsittämätön oli totta — miten se oli mahdollista —.
Hänellä oli ollut siinä pieni arpi. Ingunn oli purrut kerran vallattomuuttaan häntä olkapäähän — eräänä yönä hänen ollessaan Ingunnin luona luhdissa Frettasteinissä. Hän ei ollut muistanut sitä moniin herran vuosiin, sillä arvet olivat vuosien kuluessa hälvenneet, ja ne olivat niin kaukana, ettei hän nähnyt niitä päätään kääntämättä. Mutta nyt veri pursusi punaisena ja raikkaana hänen hampaittensa pienistä jäljistä —.