I.

Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta myöten pellolle.

Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä, mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.

Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —

Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.

Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.

Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta, haloista ja vettyneestä puusta.

— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään meneviä.

Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion toiselle puolelle.

»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi, hänhän voisi suistua kalliolta alas!»

Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana nurmella.

Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he pysähtyivät aitoviereen tervehtien.

Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä, kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan sisään.

Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus Wiephartin myytäviksi.

Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.

Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:

»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»

Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.

Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla, että isä käskisi hänet ulos.

»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.

Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut laivasta —.

Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa — Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin — kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.

Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään, ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista — kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa, ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

* * * * *

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen. Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa, väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän panttina —.

* * * * *

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan. Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven. Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa. Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä älyävän.

Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.

Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa miettien, olisiko mitään unohtunut —.

Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.

— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen. Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa, eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.

Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla, mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.

Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —.

Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.

Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat kuin jostain yön syvyyksistä. —

— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.

Silloin kuului pohjoisseinän vuoteesta: »Isä!»

Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?»

»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»

Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.

»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä siihen pystyn mihin aikamieskin —!»

»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.

»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»

»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.

Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista, muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa. Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen. Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa, jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.

Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.

Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan, kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta; mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin suurempien nylkyrien käsiin.

Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä heihin. Mutta sittenkin —.

Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.

Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru, jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.

Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. — Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta. Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin kuoltua.

Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen, mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste. Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti oman maan — kaikki muu oli unohtunut.

Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen, jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman, että niiden muistokin häntä puistatti.

Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen. Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala, hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin, lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä — olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä eläessä.

Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.

Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.

Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.

Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:

»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»

»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»

»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.

»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.

»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»

»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»

Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.

Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu, tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita. — Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik, minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.

Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä — sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista. Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa, on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa —.

Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu. Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin. Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —

Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän yhdessä ollessaan. —

Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla kaikki sulanut.

Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.

Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.

Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.

Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan. Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa, jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn, repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi, pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta ja läheni toruen —.

Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.

Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja töllistellä!»

Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut tehtävä.

Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.

* * * * *

Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei päässyt isästä ensinkään selville.

* * * * *

Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»

Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin tapana oli vähän lisäillä asiaan —.

Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.

Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.

* * * * *

Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.

Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä — vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan nyökäyttämättä edes päätään.

Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.

* * * * *

Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.

Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja tutkistellut.

Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.

Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin juurelle.

Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.

Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.

Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla riemulla kuin muinakin vuosina.

Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.

Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli onki kadonnut.

Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.

Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.

Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:

Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —

Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin — se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä kerran tapahtuisi —.

Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.

Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui siten taloa tuijotellen.

Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin — turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.

Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.

Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut välinpitämättömän näköinen.

Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle —. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin ilkiö —.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!

Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa — kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin pikimmiten naisi uudelleen.

— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.

Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.

Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.

Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.

Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.

Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen — hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.

Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.