II

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä — aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti, että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä. Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla, valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni, kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa; häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä. Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä, mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum, adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän, joka olet taivaassa…]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.» [Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. — Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps 119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. [Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

* * * * *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

* * * * *

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

* * * * *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

— Hetken kuluttua:

»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.

»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

* * * * *

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.