I.
Juhannus oli jo mennyt, ennenkuin Eirik pääsi kotiin Neseen.
Suolla loisteli ja säteili aurinko pajupensaitten kiiltävillä lehdillä, ja kukkiva ruoho välkkyi pienillä, mättäisillä niityillä. Toisella rannalla metsä kuvastui veden pintaan, samoin kuuma, sininen taivas jo kullanväriseksi muuttuvine pilvineen — päivä oli jo illassa.
Lähestyttyään aidattuja maita häntä vastaan lehahti vastaniitetyn heinän tuoksu. Eirik laskeutui hevosen selästä, mutta jäi seisomaan, ennenkuin avasi veräjän: ilta-aurinko loisti kullan tavoin, ja pienten, niemelle rakennettujen talojen ryhmä heitti pitkiä varjoja niitylle, jolla Eldrid ja Ragnhild kulkivat heinää hajoitellen —.
Vaimo oli nähnyt hänet, laski haravan käsistään ja meni häntä vastaan. Hän kulki suorana ja kevyesti, avojaloin työvaatteissaan. Eirik ajatteli jälleen, ettei hän tiennyt mitään kauniimpaa kuin Eldridin suurten silmien yläpuolella kaareutuva otsa ja leuan kaari, vaikkakin kasvot olivat parkin ruskeat, iho kiiltävän kireänä poskipäillä, otsassa syvät vaot ja suurten silmien ympärillä paljon ryppyjä ja kuihtuneen suun ympärillä uurteita.
Hän ei milloinkaan tuntenut niin selvästi kuin nyt, että hän olisi kaikkein kernaimmin jäänyt tänne, hän rakasti eniten metsässä asumista. Hän tuli tänne kotiin viimeisen kerran. Mutta hän ei sittenkään ajatellut murheella sitä kohtaloa, joka vei hänet täältä pois. Hän oli kerran rakastanut Hestvikeniä niin, että hän oli vavissut sielun pohjia myöten lähestyessäänkin vain jotakin kotiin kuuluvaa. Nyt hän rakasti Hestvikeniä, koska koti häntä tarvitsi, vanhat palvelijat odottivat häntä isäntänään johtamaan ja neuvomaan; hänen oli veljenä huolehdittava Ceciliasta ja hänen lapsistaan ja poikana hän oli sidottu siihen vanhaan mieheen, joka siellä liikkui murtuneena ja kietoutuneena äänettömyyteensä ja salaperäiseen onnettomuuteensa kuin pimeyden vaippaan.
Mies ja vaimo tervehtivät toisiaan kädestä, mutta muuten he olivat aivan kuin Eirik olisi ratsastanut kotoa eilen. Eldrid kysyi, miten hänen siskonsa nyt voi, ja Eirik vastasi: hyvin. Entä Olav? Aivan samoin, Eirik virkkoi.
Huomattuaan kestävän kauan, ennenkuin hän pääsisi kotiin, hän oli lähettänyt Svein Ragnanpojan Neseen. Nuorukainen oli kertonut Eldridille mikäli oli tiennyt Hestvikenin keväisistä tapahtumista, eikä Eirikin mieleen johtunut kertoa vaimolleen sen tarkemmin eikä edes ottaa selvää, miten paljon tämä oli kuullut.
Hän valvoi yöllä tuntien, miten turvallisena Eldrid nukkui hänen vieressään. Hän iloitsi saadessaan olla vähän aikaa heidän kodissaan, ennenkuin heidän täytyi lähteä Hestvikeniin asumaan isän kanssa samassa tuvassa. Hän muisti hyvin, miten heidän yhdyselämänsä oli alkanut rajusti, heidän heittäytyessään toistensa päälle kuin toinen aikoisi syödä ja imeä toisen tyhjäksi. Kaikki oli muuttunut vähitellen toisenlaiseksi, ja nyt he olivat yhdessä, kuin olisivat saaneet kylläkseen ja sammuttaneet toisissaan janonsa. Eldrid oli ensimmäinen ihminen, jonka luona hän tunsi olevansa niin turvassa, että hän uskalsi vaieta. Oli olin siten jo ensi ajoista lähtien, ennenkuin he menivät naimisiin, vieläpä ensi päivistä lähtien hänen tulonsa jälkeen, kun hän ei ollut vielä ajatellutkaan, että Eldrid tulisi hänen omakseen. Hän ei ollut silloinkaan joutunut kiusaukseen lörpötellä ja puhua joutavia ollessaan Eldridin kanssa yhdessä.
Ajatukset eivät olleet selviä — hän vain makasi tuntien nauttineensa Eldridin luona hiljaisuutta, metsän rauhaa ja vapautta. Hänet Eldridiin liittävä side oli ensimmäinen, johon hän oli antautunut ja joka ei tuntunut raskaalta.
Hän oli nähnyt Gunhildin kerran keväällä kirkossa. Olihan hän kaunis — kellokas, kilisevine helyineen hän oli taitavan ja mahtavan näköinen. Mutta he eivät olisi sopineet sittenkään toisilleen. Hän iloitsi saatuaan vaimon, johon hän ei kyllästyisi.
Hän ei pohtinut sitä, mitä Eldrid oli hänessä nähnyt. Hän näki Eldridin levollisen olemuksen, näki hänen nukkuvan turvallisena hänen vieressään, ja se riitti hänelle.
Hän niitti Sveinin kanssa seuraavina päivinä suota; iltaisin hän souti Eldridin kanssa verkkoja laskemaan. Ruokalevolla hän loikoili pihalla tuvan seinustalla, ja silloin asettui tavallisesti sinne koko perheen väki. Eirik kuunteli molempia vanhuksia ja jutteli heidän kanssaan. Holgeir tuntui olevan tyytyväinen, kun hän läksi Eldridin kanssa pois. Sveinin mentyä naimisiin ja muutettua tänne hänestä tulisi suurempi herra, koska hän oli maanomistajan sukua. Eldrid halusi ottaa Ragnhildin kanssaan; tämä jutteli sinne tänne, hänen teki mielensä lähteä emäntänsä mukaan, eikä taas tehnytkään mieli. Nuori Svein makasi lakki silmillä. Eldrid istui vähän syrjemmässä paikkaillen tai kehräten.
Eirik sanoi hänelle kerran heidän ollessaan kahden kesken:
»Minä en vie sinua Hestvikeniin hyville päiville, Eldrid. Siellä on paljon sellaista, mikä ei ole helppoa.»
Mutta hän ei sanonut, mikä siellä ei ole helppoa. Eirik ei ollut enää pitkiin aikoihin aikonut kertoa kenellekään ihmiselle, mikä hänestä on vaikeaa. Hän ei ollut sitä koskaan tehnytkään — mutta ennen aikaan hän oli koettanut tukahduttaa nämä ajatukset muilla jutuilla ja lörpötyksillä. Nyt hän oli oppinut olemaan niin hiljaa kuin se, joka yrittää solmua päästää.
Oli kauheata nähdä isän liikkuvan sillä lailla, mutta hän ei uskaltanut näyttää huomanneensa mitään — hän ei edes uskaltanut osoittaa hänelle erikoista huolenpitoa tai rakkautta; isän luonteen mukaan se olisi häntä vain vieläkin enemmän kiusannut.
Olavin toinen sivu oli ollut melkein kokonaan halvaantunut, kun hän pääsi ylös. Vähän kerrassaan hän virkistyi, niin että hän pääsi kävelemään, mutta vartalo oli vasemmalle koukussa, käsivarsi liikkui töin tuskin, ja arpiset kasvot olivat nyt aivan vinot ja vääristyneet. Kun hän yritti puhua, ei siitä ymmärtänyt yhtään ainoaa — sanaa; se oli vain solkotusta ja soperrusta. Mutta nyt hän ei enää yrittänytkään.
Kuukauden päivät sen jälkeen, kun Eirik oli tuonut hänet kotiin Hestvikeniin, hän eräänä päivänä osoitti haluavansa, että hänen valkoinen, takkuinen partansa, joka oli kasvanut yli kasvojen, ajeltaisiin. Muuten Eirik huomasi, miten häntä kiusasi, kun hänen täytyi ottaa apua vastaan, hän teki aina turhia yrityksiä selviytyä omin neuvoin. Mutta hän ajoi syödessään kovasti parralleen — ehkäpä hän senvuoksi pyysikin.
Mikäli Eirik ymmärsi, ei isän järki ollut pimennyt. Se olisikin kenties ollut helpompaa.
Olavin maatessa Oslossa sairaana isä Finn oli sanonut antavansa hänelle viimeisen voitelun ja viaticumin, jos hän kuolisi — hän oli osoittanut halua tunnustaa salaisen syntinsä. Mutta jos niin kävisi, että hän jäisi henkiin ja saisi elää vielä jonkin aikaa salainen tuomion sinetti huulillaan, ei kukaan ihminen voisi epäillä Jumalan armon rajoja tai luulla ymmärtävänsä Jumalan salaisia aivoituksia. Kuten kuningas ottaa uskottoman vasallin jälleen suosioonsa, mutta käskee hänen elää jonkin aikaa joukostaan erossa, kunnes hän kutsuu — samoin on Olavin kärsivällisesti odotettava Hallitsijaltaan merkkiä.
Eirik oli viettänyt viimeiset päivät veljiensä luona luostarissa. Siellä hän ripittäytyi veli Stefanille ja neuvotteli hänen kanssaan. Ja seuraavana aamuna mennessään ottamaan Corpus Dominia, hän rukoili:
»Jumala, Sinä, joka olet Kuningasten Kuningas ja iäinen Rakkaus. Ei kukaan maallinen kuningas, vaikka hän on kuinkakin kova, kiellä poikaa jättämästä lunnaita isänsä puolesta, hän ottaa mieluimmin pojan isänsä puolesta panttivangiksi. Herra, älä lue minun syntejäni, vaan katso Sinun Poikasi pyhiin haavoihin ja armahda minun köyhyyttäni ja ota vastaan minun lunnaani ja salli minun tehdä isäni puolesta se sovitus, joka hänen olisi ollut tehtävä.»
Veli Stefankin sanoi odottavansa merkkiä —.
Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Cecilia tahtonut sietää nähdä isää — ja Eirik ymmärsi, ettei hänen tuntemassaan kauhussa ollut rakkautta.
Jokaisen täytyi nähdä Cecilian virkistyneen ja nuorentuneen miehen pois mentyä. Hän oli tullut hyvin kauniiksi näinä kolmena kuukautena leskenä ollessaan oli kuin hän olisi ollut suljettuna pimeään vankityrmään ja nyt päässyt vapaaksi. — Se, mitä hän oli sanonut silloin, kun isä tahtoi pakottaa hänet laskemaan kätensä ruumiin päälle, ei ollut totta — hän oli turvautunut siihen kauhuissaan. Se olikin hyvä, Eirik mietti — olisikin ollut kauheata, jos asia olisi ollut siten Jørundin kaamean kuoleman vuoksi.
Hän oli hyvä äiti molemmille pikku pojilleen — keskimmäistä poikaa, Torgilsia, eivät Rynjulin vanhukset tahtoneet laskea luotaan. Kolbein oli kuusivuotias nyt ja Audun kolmen talven vanha. He olivat kauniita ja terveitä lapsia; he tottelivat äitiä kuin pienet karitsat ja pitivät häntä vallan erinomaisena — mutta muitten parissa he olivat tavallisesti vallattomia ja puheliaita, ja tutustuttuaan enoonsa he pyrkivät seuraamaan kaikkialla hänen kintereillään. He eivät näkyneet pelkäävän isoisää, huomasi Eirik — mutta he eivät näyttäneet kiinnittävän häneen erikoista huomiota.
Varhain syksyllä Eirik tuli jälleen Neseen, tällä kertaa hakemaan vaimoansa kotiin Hestvikeniin.
Ihmiset olivat eri mieltä siitä, että Eldrid Bersentytär palasi jälleen niille seuduille, jossa hän oli nuoruutensa viettänyt, ja nyt joutui emännäksi yhteen suurimmista taloista. Mutta useimmat pitivät sitä hyvänä. Hän oli tosin tehnyt yhtä ja toista pahaa, mutta siitä oli jo hyvin kauan; oli oikein, että hän joutui pois huonosta mökkipahasesta, jossa hän oli asustanut viitisentoista vuotta, sellaisiin oloihin, joihin hän syntymästään kuului.
Hänen sukulaisensa, Arnentyttäret ja heidän sukunsa, toivottivat hänet tervetulleeksi, Una ja Torgrim sydämellisesti, Baard ja Signe kylmemmin, mutta hyvin kohteliaasti.
Hän oli vieläkin kaunis ja hän käyttäytyi niin hyvin ihmisten parissa liikkuessaan, että vanhat ihmiset, jotka muistivat Eldridin kauneuden hänen joutuessaan naimisiin vanhan Harald Joninpojan kanssa, muistelivat sitä naimista. Moni näki nyt ne huhut, joita kerrottiin hänestä Borgissa ja sittemmin Sigurdstadissa asuessaan, toisessa valossa. Hän oli nyt keski-ikäinen nainen, lähellä viittäkymmentä. Mutta hän ja Eirik eivät sittenkään olleet kovin epätasainen pari.
Eirik oli niin iso ja luiseva, että hän alkoi jo aikaisin näyttää vanhemmalta kuin olikaan. Hän oli pitkä ja hartiakas, yläruumis kömpelö, ja pitkät, suuret kädet tekivät hänet etukumaraksi, selkä oli raskaasta työstä käynyt hartioista pyöreäksi. Kapeat ja laihat kasvot kyömynenineen ja eteenpäin kaareutuvine hampaineen olivat ruskeat ja ryppyiset – ja vaikkei häntä kukaan voinutkaan sanoa rumaksi, ei hänestä sittenkään voinut havaita, että hän nuorena oli ollut hyvin kaunis. Suuret, kellanruskeat silmät olivat harvinaisen kauniit — mutta hänen tumma ja kiharainen tukkansa oli jo harmahtava.
* * * * *
Eirik Olavinpoika oli vuosien mittaan alkanut yhä enemmän muistuttaa isäänsä, sanoivat ihmiset — no, ei niinkään paljon ulkonaisesti; oikeastaan tämä suuri, tumma ja vähän velttoryhtinen mies pikemminkin oli ihmeteltävän vähän isän näköinen, joka oli ollut hyvin vaalea ja kaunisvartaloinen. Mutta ihmiset tunsivat sentään selvästi pojassa isän perinnön.
Isä oli harvapuheinen, samoin Eirik; sellaista olivat kaikki siinä suvussa. Kuten Olav oli ennen aikaan saattanut seisoa liikkumatta pitkän pitkät ajat vartiovuoren teillä tai nojata pellon aitaan, poika seisoi nyt aivan samoin samoilla paikoilla tuijottaen. Mutta hän oli paljon parempi Hestvikenin isäntä kuin Olav oli ollut; ei niin, ettei Olav olisi hoitanut sekä huolellisesti että viisaasti; suvun perintö ei ollut hänen aikanaan vähentynyt. Mutta pojalta kaikki luisti suuremmalla tarmolla ja innolla, ja hänellä oli menestystä: Saltvikenin talo, joka oli Olav Puolipapin aikana mennyt rappiolle, oli pantu jälleen kuntoon ja Rundmyrissä hän auttoi sinne panemiaan nuoria asukkaita viljelemään ympäröiviä mäkimaitakin.
Hän oli toimittanut Livin jäljellä olevine lapsineen erääseen Saltvikenistä etelään olevaan taloon. Se oli paljon parempi asumus kuin mihin eukko oli tottunut; eikä hän sittenkään olisi millään jättänyt hökkeliään. Mutta Eirik sanoi, että Ankin lasten on parasta asua vähän kauempana Hestvikenistä, kun Jørundin lapset kasvavat suuremmiksi.
Ankin oli onnistunut päästä pakoon niiden miesten käsistä, jotka olivat häntä viemässä nimismiehelle. Parina ensimmäisenä vuotena kuultiin tuon tuostakin huhuja murhamiehen liikkumisesta siellä täällä paikkakunnan ja lähiseutujen lähettyvillä; hän oleili varmaankin joissakin metsissä. Ja Livin saatua lapsen puolisentoista vuotta miehen lähdön jälkeen hän sanoi Ankin olevan sen isän — hän oli pistäytynyt kotona joskus.
* * * * *
Kolmantena keväänä Jørundin kuoleman jälkeen oli kolme paikkakunnan miestä menossa oikotietä metsien poikki Gardariin. Svattjernin kukkulan luota he löysivät eräästä tunturirotkosta petoeläinten pahoin raateleman ruumiin jäännöksiä. Mutta toinen jalka oli saappaineen tarttunut kivien koloon. Miehet etsivät ylt’ympäri lähiseutuja löytääkseen kuolleen olinpaikan, sillä he arvelivat hänen olleen metsä-asukkaan. Aivan oikein, he löysivätkin kukkulalta jonkinlaisen majan, joka oli rakennettu vuorenrotkoon. Näytti siltä, ettei miehellä ollut siellä ollut niinkään huonot päivät; vuoteessa oli vaatteita tarpeeksi, ja suuri ruoka-astia oli vielä puolillaan ruokaa.
Eräs miehistä luuli tuntevansa astian — matalat ja tasaiset veistokset, jotka kiemuroina punoutuivat toinen toisiinsa, muistuttivat Hestvikenin Eirik Olavinpojan veistoksia ja kantta kiinnittävään nappulaan oli piirretty riimuja. Eräs miehistä oli siksi taitava riimukirjoituksen tuntija, että hän osasi lukea siinä olevan Eirekr. Sitten he muistelivat nähneensä Hestvikenin Eirikin käyttäneen samalla lailla paikatulta saappaita kuin ruumiilla oli jalassaan He toimittivat Arnketilin ruumiin jäännökset kylään ja murhamies haudattiin aivan kirkkomaan aidan viereen. Sitten he veivät löytönsä Hestvikeniin ja sanoivat Eirikille:
»Orja pysyi orjana, varas varkaana loppuun asti.»
»Anki ei ole näitä tavaroita varastanut», Eirik sanoi. Hän kiinnitti suuret, kellankirkkaat silmänsä puhuvaan mieheen. »Orja tai varas, hän kosti poikansa ja tyttärensä sillä tavalla, mihin hän kykeni. Ja Jumala saa tuomita, miten suuri synti se oli.»
Kukaan ei kysellyt sen enempää. Oliko Eirik Olavinpoika auttanut lankonsa murhaajaa, se sai olla hänen oma asiansa. Hestvikeniläiset olivat aina suojelleet kilvellä alustalaisiaan — silloinkin, kun nämä olivat väärässä. Sitten kerrottiin hänen luettaneen messuja Ankin puolesta — niin, ehkäpä vainaja niitä tarvitsikin.
Nämä vuonolaiset olivat aina olleet hyviä kristityitä ja almujen jaossa anteliaita. Olav oli hallitessaan ollut antelias, Eirik oli myöskin. Mutta Olav tuntui aina kuunnelleen köyhien ihmisten valituksia vain puolella korvalla, ja auttaessaan hän näytti ajatelleen oikein ankarasti jotakin muuta. Eirik sanoi: laina on annettava hymyillen ja lahja on annettava iloisin kasvoin. Vaikkei hän ollutkaan isäänsä paljon puheliaampi, näki sentään, että hän kuunteli ihmisten puheita; hänen äänettömyydessään ei ollut mitään painostavaa. Hän oli kaiken kaikkiaan paljon ystävällisempi vanhusta.
Näiden miesten mentyä Eirik souti seuraavana päivänä etelään
Saltvikeniin; hän tahtoi itse viedä Liville sanan.
Ennen kotiinlähtöään hän poikkesi taloon Ceciliaa katsomaan. Hän tiesi, ettei Cecilia vielä ollut käynyt kirkotettavana ja hän makasi lapsivuoteessa samassa luhdissa, jossa hän oli istunut isän kanssa sinä yönä, jolloin Cecilia haki hänet Nesestä kotiin.
Kevätaurinko paistoi sisään kolmesta pienestä kaariluukusta ja loisti vaimon pellavakiharaiseen päähän; hän istui matalalla arkulla kumartuneena sylilapsen yli. Veljen astuessa sisään hän nosti päänsä ja hymyili tervehdykseksi. Mutta sitten hän kumartui jälleen katselemaan vastasyntynyttä, rinnoilla olevaa poikaa — Cecilia oli nuoren, miettivän ja onnellisen näköinen. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja huuliin oli jälleen tullut kirkas puna.
Hän kuunteli rauhallisesti veljen kertomusta Ankin kuolemasta.
»Niin, sellainen loppu sille tietysti tuli, kun hän ei tahtonut totella sinua ja lähteä pois näiltä mailta», hän sanoi surullisesti.
Sitten hän kyseli Kolbeinia ja Audunia ja Eldridiä sekä isääkin. Mutta hän katseli koko ajan lasta, joka nyt nukkui kylläisenä hänen sylissään. Eirikiä liikutti kummasti nähdessään nuoren äidin silmissä tämän lempeän, onnellisen metsäkauriin ilmeen; hän ei ollut koskaan ollut tämän näköinen edellisiä lapsia hoivatessaan.
Hän piti heistä. Hän oli ommellut niille vaatteita ja lähettänyt talvella, samalla pyytäen kertomaan, että kunhan hän on ennallaan, he saisivat tulla tervehtimään äitiään. Mutta Eirik näki, että tämän pikku Gunnarin laita oli toinen. Häntä Cecilia oli kantanut onnellisen sydämen alla.
Una tuli tuoden vieraalle olutta ja ruokaa. Hän oli vanhentunut ja käynyt raskasliikkeiseksi, mutta hän oli yhtä iloinen ja toimekas kuin ennenkin. Hän meni Cecilian luo katsomaan lasta — se avasi silmänsä raolleen, ja silloinkos molemmat naiset alkoivat iloisina puuhailla pienokaisen ääressä.
Una otti lapsen, Eirikin piti välttämättä katsella sitä. Hän veti myssyn pois pikku päästä: eikö se ollut hyvin muodostunut?
»Niin, kyllä se on kaunis lapsi», Eirik virkkoi. »Mutta sillä on punainen tukka», hän lisäsi kiusoitellen.
Cecilia katsoi häneen, posket lehahtivat punaisiksi, ja veli huomasi hänen olevan suutahtamaisillaan. Mutta sitten hän nauroi hänkin:
»Tietysti sillä on punainen tukka. On aivan niinkuin sanon — kaikki on minun Gunnarissani kauneinta, mitä saattaa ajatella.» Hän meni lapsen luo ja otti sen jälleen syliinsä.
Eirik sanoi, ettei hän ennättänyt odottaa Aslakin kotiintuloa: »Mutta sano hänelle terveisiä!»
Cecilia Olavintytär oli ollut leskenä vasta vuoden päivät, kun jo ilmaantui ensimmäinen kosija; se oli Ragnvald Joninpoika, Eirikin nuoruuden ystävä. Hän oli jo ennenkin yrittänyt Hestvikenistä nuorten neitosten ollessa vielä kotona; ensin hän olisi ottanut Bothild Asgerintyttären, sitten Cecilian: niistä ei kuitenkaan tullut mitään; sitten hän meni vävyksi erääseen Botnin taloon ja nyt hän oli siellä leskenä kahden pienen tyttären kanssa.
Cecilia ei ollut vastahakoinen — hän oli tuntenut Ragnvaldin lapsesta asti; hän oli rehellinen ja hyvä sekä komean näköinen mies — vaikkakaan hän ei ollut niitä kaikkein älykkäimpiä. Eikä Eirikin mielestä ollut mitään syytä kieltää, kun Cecilia itse halusi tätä avioliittoa.
Eirik käsitti sisaren olevan vaikeaa jakaa kotona emännyyttä Eldridin kanssa. Nämä molemmat naiset pitivät toisistaan he puuhailivat yhdessä ilman erimielisyyttä. Mutta asianlaita oli sentään sellainen, että Cecilia oli ollut emäntänä isänsä talossa suurimman osan aikuisenaolostaan — ja nyt oli Eldrid etusijalla; hän oli paljon vanhempi ja sitten hän oli Eirikin puoliso. Mutta Cecilia tahtoi ennen kaikkea päästä pois isänsä lähettyviltä.
Eirikin kertoessa Olaville Ragnvaldin kosinnan ja oman mielipiteensä isä nyökkäsi myöntävästi. Sitten hän sopi Ragnvaldin kanssa ehdoista. Kihlajaisten piti olla kesällä.
Botolvinmessun aikana Cecilia itse matkusti kaupunkiin hankkimaan tarpeita juhliin. Mutta sinä iltana, jolloin hän palasi kotiin, Eirik näki jo sisaren noustessa veneestä, että hänelle oli tapahtunut jotakin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi auttaessaan sisartaan sillalle.
»Minä kerron teille siitä myöhemmin.»
Cecilian kasvojen ilme, joka tavallisesti oli niin liikkumaton, vaihtui vaihtumistaan — hän näytti kuuntelevan, silmissä nuoren ihmisen unelmoiva ilme; sitten hän muuttui synkän miettiväksi.
Eirik oli juuri auttamassa isää vuoteeseen; Eldrid oli kumarassa avaamassa kenkänsä nauhoja, kun Cecilia astui heidän luokseen.
»Odota vähän, isä — tahtoisin puhua eräästä asiasta jo tänä iltana, pyydän teitä kuulemaan minua nyt. — Minä en voikaan mennä naimisiin Ragnvaldin kanssa.»
»Et voi —!» Eirik kääntyi sisareen päin. »Hän on saanut meidän lupauksemme, Cecilia!»
»Minä tiedän sen, mutta hän saa päästää meidät lupauksestamme.» Hän katsoi isään ja tämä häneen toisella jäänsinisellä, veristävällä silmällään; toinen oli puolittain halvaantuneen silmäluomen peitossa.
»Isä, sinä muistat Aslak Gunnarinpojan, hän kutsui itseään meillä sinä talvena ollessaan Jon Torenpojaksi. Minä tapasin hänet kaupungissa; hän oli kuullut minun olevan leskenä ja oli tänne tulossa. Hän ei ole ollut naimisissa. Ja nyt minä olen luvannut mennä hänelle.»
Eirik huomasi isää alkavan nykiä, kuten joskus nyki halvaantunutta puolta kasvoista ja kipeätä käsivartta.
»Sitten sinä olet lupautunut kahdelle miehelle —» Eirik pysähtyi, sanoi sitten hiljaa: »Nyt on jo liian myöhäinen ilta siitä puhuttavaksi. Odota huomiseen.»
»Ei tässä tarvita pitkiä puheita. Se on totta, että olen lupautunut kahdelle miehelle. Mutta yksi vain voi saada minut. Ja se on Aslak.»
»Mutta isä ja minä olemme antaneet sanamme yhdelle miehelle. Sinä annoit siihen suostumuksesi. Emmekä me syö sanaamme.»
»Yhden kerran minä jo olen mennyt naimisiin teidän molempien neuvon mukaan.» Entinen vihertävä väike hänen silmissään oli vain kuin entisen heijastusta, mutta se johti Eirikin mieleen sen kerran, jolloin hän uskoi sisaren murhanneen miehensä. »Minä en anna Ragnvaldille milloinkaan myöntymystäni. Ja ellette te anna minua Aslakille, minä lähden hänen kanssaan pohjoiseen sittenkin.»
»Sinä et saa sanoa niin, Cecilia — sinulla on kolme poikaa.»
»Niin, olen sitäkin ajatellut. Mutta he saavat jäädä sinun luoksesi — he ovat sinun perillisiäsi. Mitä sinä, Eldrid, sanot?» hän kääntyi kälynsä puoleen.
»Minä sanon, ettei sanan rikkomisesta ole hyvät seuraukset. Mutta ei ole myöskään hyvä mennä naimisiin sen kanssa, josta ei huoli. Teidän pitäisi odottaa vähän aikaa —»
»Aslak ja minä olemme odottaneet jo kyllin kauan. Mitä sinä, isä, tästä sanot. Emmekö me sinunkin mielestäsi ole odottaneet kyllin kauan?»
Olav nyökäytti.
»Isä —!» Eirik virkkoi kiivaasti, »ymmärränkö minä sinut oikein — tahdotko sinä, että me rikomme Ragnvaldille antamamme lupauksen?»
Olav laski terveen kätensä raskaasti Eirikin käsivarrelle ja nyökkäsi uudelleen.
»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»
Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut. Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo häntä pakottaa muuhun.»
Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.
Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan Hestvikeniin.
Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt odotti lasta —.
Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.
* * * * *
Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: »Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa katkesi.»
Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei sittenkään auttanut.
Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä:
»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»
»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»
Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» hän vastasi hymyillen.
Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.
* * * * *
Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada vialliset jäsenensä tottelemaan.
Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla rakennusten välissä.
Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.
Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä:
»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»
»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun me molemmat olemme siitä yksimieliset.»