II.
Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.
Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.
Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta halvaantunutta repi ja nyki pahasti.
Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva levisi komeana.
Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.
Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien leppien taakse ja katseli lapsukaisia.
Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.
Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää tumman märkänä.
Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin kauan —.
Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se livahti kivien alle.
Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että vesi pärskyi ympärillä.
Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään jutellessaan ystävänsä kanssa:
»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla — hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»
Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi paha-Olav.
Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.
* * * * *
Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.
Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki salaa ristinmerkin.
* * * * *
Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät kuin kivi.
Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin vanhana ja raihnaana.
Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten padon.
Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin paha haju. —
— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.
Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä pitkänä.
Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen edellään, eikä hän saavuttanut häntä.
He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen tuhansin ahnein pikku suin —
– Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.
»Isä, oletko sinä sairas?»
Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:
»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.
»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»
»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»
Eldrid haki nahkaset.
»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»
Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa voimatonna.
»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,
Eirik sanoi vaimolleen.
Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.
Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav työnsi ne lattialle.
Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen uneen —.
Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.
Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat alkoivat raivota.
Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.
Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.
Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.
Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.
Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi petäjikkö liikkumattomana odottamassa.
Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi nähdä meren vielä kerran —.
Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.
Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.
Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi tässä maatessaan ja odotellessaan —.
Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.
Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella – kaikki odottivat tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja kavalsivat vertaisensa.
Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. — Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä tuomitse minua oikeutesi mukaan —.
Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.
Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.
— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.
* * * * *
Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan vuoteessaan.
Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää hän oli aina keksinyt esteitä.
He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan laulaen.
»Pax huic domui»
ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:
»et omnibus habitantibus in ea.»
[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä asuville.]
Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.
Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria Patria mainittaessa.
Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa olevat itkivät, Una kaikkein enin.
Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria — sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja »indulgentiam».
He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.
Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä oli samea hänen sanoessaan responsoriot.
* * * * *
He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.
Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.
* * * * *
Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät lasten askelet.
Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.
»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»
»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»
»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»
»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää olisi sanomista —?»
»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»
»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»
»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»
»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman —. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»
»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee —» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären välillä ole sentään jotakin —?»
Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:
»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi — kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä minua, enemmän kuin minäkään häntä!»
»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea — mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.
»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi pitänyt osata paremminkin —»
Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen pätkään:
»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni — minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»
Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta sitten hän nosti jälleen katseensa:
»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen jälkeläisille.»
Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:
»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, »kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion omiin käsiinsä.»
»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»
Cecilia virkkoi hiljaa:
»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»
»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»
»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»
»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi nuhteettomana.»
Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten jälleen sisarensa luo:
»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä annamme sielulahjoina —.»
Cecilia istui kauan hiljaa.
»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.
»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja jäädä sinne asumaan —»
»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»
»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.
»Oletko sinä sanonut sen isälle?»
»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»
Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.
Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne vaakakuppiin —.
Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen pojalle, ja he menivät ulos.
Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —
Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että se ei milloinkaan sammuisi hänessä.
Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.
Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta hän hukkui nuorena.
Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.
Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.
Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen henkäyksensä veljiensä sylissä.