III.
Ystävyys, joka oli alkanut orastaa Olavin ja hänen Rynjulin ja Skikkjustadin sukulaistensa välillä, sammui jälleen. Una oli silloin keväällä sanonut siksi paljon, ettei hän nyt enää voinut siihen sen enempää kajota. Ja niin he välttivät toisiaan. Sen vain Olav ymmärsi, että Rynjulissa oltiin harmissaan.
Tavatessaan sillalla sira Hallbjørnin hän sai kuulla, mitä ihmiset tohisivat hänen matkastaan. Pappi hyökkäsi hänen kimppuunsa jyrkällä tavallaan:
»Sinä olet tyhmä kuin pässi, Olav, alkaessasi taas Torhildin kanssa — hän narrasi sinut ostamaan sen viheliäisen mökkiräyskän ja vielä hullumpaa on, että hän sai sinut luopumaan hyvästä naimiskaupasta.»
»Mitä puhetta se semmoinen on?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Minä en kysy kenenkään neuvoa, ostanko maata tai otanko vaimon — niissä asioissa minä teen ihan niinkuin tahdon.»
»Pyh! Kyllähän minä uskon sinun niin luulevan. Sinä luulit saaneesi oman tahtosi lävitse tehdessäsi hänelle kuten hän tahtoi. Torhild Bjørnintytär on viisain teistä kahdesta. Pidä vain varasi, Olav, ettei hän kahlitse sinua jälleen paitansa nauhoilla.»
Olav vastasi vihaisena:
»Oli miten tahansa — tämä ei koske sinua, sira Hallbjørn, ellen jälleen makaa hänen kanssaan. Minä voin kyllä pyytää neuvoa, missä haluan — sinulta en sitä ole pyytänyt!»
Hän käänsi selkänsä ja hypähti veneeseensä.
Mutta sen jälkeen alkoi häntä kalvaa hiukaiseva Torhildin kaipuu — päivää ja yötä, lakkaamatta. Jospa hän ottaisi hänet luokseen kaikesta huolimatta. Jos kerran ihmisillä on halu sekaantua hänen asioihinsa, niin annetaan heille jotain sekaantumisen aihetta. Entä Bjørn — hän oli itse kieltäytynyt häntä ajattelemasta — karkoittanut ajatukset heti, kun ne vain sinnepäinkin läksivät. Nyt hänestä tuntui yhtäkkiä — maksoiko tämä vaivan? Häneltä oli moni asia mennyt päin mäntyyn — eikö hän saisi omistaa edes sitä hyvää, mikä oli saatavana —.
Hän uneksi pojastaan sekä valveilla että nukkuessaan. Mutta vaaleanverevän pojan takana hän näki toisen vaaleanverevän lapsen — Cecilian. Hänen tähtensä oli Olavin kestettävä ja kieltäydyttävä mielihalustaan. Ei olisi varmaankaan Cecilialle onneksi kasvaa kodissa, jossa isän jalkavaimo pitäisi ohjaksia. Cecilian tulevaisuutta hän ei vielä ollut pilannut eikä hän sitä tekisikään.
Olav näki tytärtään nykyjään hyvin vähän. Jos hän juoksenteli pihamaalla leikkien ja isä pysähtyi juttelemaan hänelle, oli tällä töin tuskin aikaa vastata. Yöt hän vietti Ragnan luona Torhildin pirtissä. Mutta Ragna oli vain palvelija, kykenemätön kasvattamaan Olavin säätyluokkaan kuuluvaa lasta tämän kehittyessä neidoksi. Sitä paitsi Ragnalla oli koko talouden hoito ja kolme omaa lastaan paimennettavana. Vanhin lojui koko päivän oven ulkopuolella kuolaillen ja kuorsaten ja käännellen suurta päätään — lapsirukka ei tainnut olla aivan täysijärkinen; mutta vuoden vanhat kaksoset olivat ketteriä kuin kissanpojat ja ryömiskelivät päivät päästään pihamaalla ja kompuroivat kynnysten yli.
Olav mietiskeli neuvottomana, mitä hänen pitäisi tehdä tyttärelleen, jotta hän saisi hänelle kunnollisen kasvatuksen. Se asia olisi kyllä kenties helpompi ratkaista, jos hän olisi nainut Disan. Vaikka eihän kenestäkään naisesta voinut tietää, minkälainen äitipuoli hänestä tulisi.
Vielä kaiken lisäksi oleskeli Liv talossa myöhään ja varhain — Cecilia kuljeskeli paljon hänen kintereillään, hän ei muuta äitiä muistanutkaan.
* * * * *
Silloin tarjoutui aivan odottamaton apu näissä vaikeuksissa — niin ainakin tuntui Olavista. Eräänä päivänä saapui hänen luokseen kaksi miestä Tunsbergistä, jotka toivat tiedon, että Asger Maununpoika makasi kaupungissa premonstratenssien luostarissa kuolemaisillaan ja halusi puhua hänen kanssaan. Olavilla ei sinä päivänä ollut mitään tärkeätä tehtävää ja oli myötätuulikin. Niinpä hän purjehti heti sinne.
Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että nyt alkoi tulla tällaisia sanomia nuoruuden ajan tutuilta, jotka olivat painuneet unhoon vuosien kuluessa. Hänestä alkoi tuntua kuin hän olisi päässyt pois vuoren lumoista — ja kuten kerrotaan vuoreen loihdituista, niin alkoi tuntua hänestäkin, hän oli vieras ja välinpitämätön näitä ihmisiä kohtaan. Eipä siltä, että hänen ja Hallvard Steinfinninpojan tai tveitiläisten välit olisivat olleet koskaan erittäin lämpimät. Asger oli ollut hänen ystävänsä: he olivat tuttuja vuosien takaa, ja Tanskassa ollessaan he olivat olleet sangen paljon yhdessä, vaikkei suhde ollutkaan mikään erikoisen läheinen — tämä ystävyyssuhde oli ainoa maanpaossa solmittu, joka ei ollut katkennut. Muuten enon luona Vikingavaagissa vietetyt vuodet tuntuivat Olavista vanhalta, melkeinpä unohtuneelta unelta. Mutta Asger tuli tänne Norjaan maanpakolaisina kulkevien tanskalaisten herrojen kera, ja niin heistä tuli Tanskaan hyökätessä ratsutoverit. Muistaessaan näitä sotakesiä valtasi Olavin ilo — hän iloitsi saadessaan nähdä aseveikkonsa. Tällaisen mielialan vallassa hän seisoi käsi peräsimessä, katse merimerkkeihin luotuna. Tuskinpa Asger sentään oli niin kuoleman kielissä kuin miehet sanoivat, eipä se olisi hänen kaltaistaan —.
Mutta kun hänet seuraavana aamuna johdettiin siihen ullakko-huoneeseen, jossa tanskalainen makasi, näki hän heti, ettei kuolema ollutkaan kaukana. Asgerin suuret ja leveät kasvot olivat punaisen parran keskellä aivan harmaanviheriät ja hänen voimakkaasta, vähän käheähköstä äänestään oli enää jäljellä särkynyt kähinä. Hän sanoi itsekin heti ystävänsä nähtyään: »Minusta tuli nyt loppu, Olav.»
Pienen päätyikkunan alla olevalla arkulla istui vanha vaimo ja pikku tyttö. Vaimo nousi ja ojensi Olaville kätensä tämän tervehtiessä. Hänen ulkomuotonsa herätti Olavin huomiota: hän oli ainakin päätänsä pitempi Olavia, hartiakas, laiha ruipelo mustassa puvussaan; huivin päällä oli hänellä tummansininen leskenhuntu. Kapeat, kalpeat kasvot lienevät olleet kerran harvinaisen kauniit: tuuheitten, raudanharmaitten kulmakarvojen alla loistivat vieläkin suuret, siniset silmät ja hienon kyömynenän selkä hohti kuin elfenluu. Mutta posket olivat täynnä ryppyjä ja suupielissä kasvoi voimakkaita partatupsuja. Hän oli Asgerin vaimon äiti ja hänen nimensä oli Märtta Birgerintytär. Olav ei ollut milloinkaan tuntenut ketään Märtta-nimistä naista, mutta tämä ei ainakaan tuottanut häpeää suojelus-pyhimykselleen, Betanian hyvälle emännälle.
Nainen lähti heti ulos ja Olav istuutui ystävänsä vuoteen reunalle. Asger oli henkipatto sekä Norjassa että Tanskassa; hänelle oli sattunut sellainen onnettomuus, että hän oli tullut surmanneeksi erään rikkaan miehen kotiseudullaan Hisingissä, jossa tämä oli eräässä talossa vävynä. Ja surmattu oli ollut sekä kuningas Haakonin että kreivi Jaakopin ystävä. Hän oli paennut tänne Tunsbergiin; hänet tunnettiin täällä luostarissa entisistä ajoista ja näin sairaana arveli hän saavansa olla rauhassa ainakin sen ajan, jolloin hän hieroi sovintoa — tai saisi kuolla tässä pyhäkössä. Apotti väitti luostarilla olevan turvapaikan oikeudet, vaikkakin oli epävarmaa, oliko se milloinkaan lailla vahvistettu. Mutta olipa miten tahansa, nyt oli kysymys siitä, ottaisiko Olav hänen anoppinsa ja lapsensa luokseen? Olav lupasi heti ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Hän oli kuullut aikoinaan, että Asger oli tehnyt etelässäpäin hyvät naimakaupat. Mutta nyt Asger kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut kolmisen vuotta sitten, ja hän itse oli viime vuosina ollut kivulloinen erään talvella kärsimänsä haaksirikon jälkeen; hänen sisuksissaan oli silloin jotain särkynyt ja sen jälkeen hän oli sylkenyt verta, eikä ruoka tahtonut maittaa.
»Etkä sinä sentään ollut niinkään kykenemätön, koska kaasit Paal-herran sotisovassaan», Olav ei voinut olla hymyilemättä.
Asger nauroi ja yski pahasti. Ei —. Olav huomasi, että anoppi oli ollut suurena tekijänä näissä riidoissa — niin, kyllä hän oli sen näköinenkin, eikähän Asgerkaan ollut koskaan ollut mikään ääliö. Mutta mies oli tottunut siihen, että hänen onnensa nousi ja laski, ja hän alistui rauhallisena nykyiseen häviöönsä. Lapsen kohtalo näytti sentään kovin huolestuttavan häntä.
Olav katsoi arkulla istuvaa tyttöstä ja ojensi hänelle kätensä:
»Tulehan tänne, pikku Bothild, sinusta tulee minun kasvattityttöni — meidänhän pitää vähän jutella yhdessä.»
Lapsi istui hiljaa kuin hiiri ja vieraan jutellessa hänelle hän painoi silmäluomensa alas — hänen silmäripsensä olivat pitkät ja mustat. Hän oli vähän suurempi Ceciliaa — kuusivuotias, sanoi hänen isänsä.
Olav huomasi, että hän oli mitä kaunein lapsi, vaikka olikin Asgerin näköinen. Hänellä oli leveät kasvot, kuten isällään, matala, leveä otsa, silmät toisistaan kaukana, leuka neliskulmainen, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän kaunis ja otsa, jota kaksi paksua, rinnalle riippuvaa, punaisen ruskeata palmikkoa reunusti, oli maidonvalkoinen. Kun hän vilkaisi nopeasti Olaviin, näkyivät taivaan siniset silmät. — Olavia saattanut maallikkoveli oli pistänyt tytön käteen suuren omenan ja nyt hän istui pitäen sitä kaksin käsin helmassaan eikä ollut sitä edes maistanutkaan — hän oli siinä niin hiljaisen ja aran näköinen kuin ymmärtäisi, miten hyljätty ja ilman ystävää hän oli maailmassa.
Olav ei ollut milloinkaan pitänyt omenan tuoksusta, se oli hänen mielestään äitelä ja inhoittava — ja nyt se sekaantui sairaan ja vuodeolkien ja inhoittavien, hikisten villavaatteitten hajuun. Ja liikkumaton, surullinen lapsi herätti Olavin sydämessä selittämättömän hellyyden ja tuskan tunteen. Hänen sielussaan tulvailivat varjojen tavoin muistot kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut nuoruudesta, jota ei kenkään suojellut, vaan joka oli loppunut ennen aikojaan; ja kaikki, mitä hän oli omista lapsistaan ajatellut, jos he joutuisivat turvattomiksi, ja lapsesta, jonka isä hän oli, mutta johon hänellä ei milloinkaan olisi isän oikeuksia. Hän nousi, meni pikku tytön luo ja hyväili pehmeätä, viileätä lapsen poskea.
»Etkö sinä katsokaan minuun, Bothild — minä tahdon sinun parastasi. Minulla on kotona tytär, Cecilia — nyt teistä tulee kasvatus-siskot ja elätte yhdessä — Mitä sinä siihen sanot?»
Bothild liukui äänettömästi arkulta ja pujahti Olavin käden alitse.
»Minä tahdon olla sinun luonasi, isä kulta», hän sanoi haikeasti.
Olav otti hänen omenansa maasta ja ojensi sen hänelle.
Asgerin pienet, kirkkaansiniset silmät avautuivat kuin kovassa tuskassa; hänen äänensä sointu oli avuttoman heikko:
»Sinä et saa pahastua, Olav-veikko. Minä olen hoitanut tätä tytärtäni enemmän kuin olisi ollut tarpeellista.» Hän kietoi kätensä tyttösen ympärille, painoi hänen pienen, tumman päänsä kainaloonsa. »Älä pahastu tästä —»
»En, en.» Olav istui vuoteen laidalla ja katseli syrjään. Hänen oli paha olla sääliessään isää ja tytärtä.
* * * * *
Kuukauden päästä Olav sai sanan Asger Maununpojan kuolemasta, mutta hän ei päässyt ennen joulua hakemaan vanhusta ja lasta. Apotti kertoi, että vainajan omaisuus oli takavarikoitu, mutta että Märtta Birgerintytär oli koonnut arkkuunsa aikamoisen määrän irtainta. Koska Asger oli aina eläessään osoittanut olevansa munkkien ystävä, ehdotti apotti, että ellei Olav mielellään ottaisikaan köyhää lasta luokseen, hän kyllä kirjoittaisi Osloon Groa rouvalle ja pyytäisi häntä ottamaan Bothildin Jumalan nimessä — tyttönen sopisikin parhaiten nunnaksi, sillä hän oli lempeä ja hiljainen, herttainen lapsi. Olav kiitti, mutta hän sanoi luvanneensa vainajalle olla Bothildille isänä.
* * * * *
Tullessaan apotin luota Olav oli kompastua lapseen — tämä oli solassa polvillaan leikkimässä kivillä. Oli kolea, tuulinen ilma ja solaan tuprutti lumiräntää; Olav jutteli tytölle ja pyysi häntä nousemaan. Bothild ei vastannut, mutta totteli heti. Olav tarttui hänen käteensä; se oli jääkylmä, ja hän hieroi lapsen käsiä omiensa välissä. Hänellä oli jotain asiaa veneelleen ja hän kysyi, lähtisikö tyttö hänen kanssaan. Bothild nyökäytti ja Olav talutti häntä.
Pikku kätönen lepäsi niin turvallisena hänen kourassaan että hän tuli vallan liikutetuksi; jos hän tarttui Cecilian käteen, nykäisi tämä sen heti pois; Cecilia ei osannut kävellä hiljaa aikuisen rinnalla. Mutta hän ei saanut kasvatiltaan mitään muuta irti, kuin hiljaisen kyllä ja ei.
Hän vei Bothildin jälleen kanssaan vierastupaan ja istuutuessaan tulen ääreen kuivaamaan vaatteitaan hän nosti lapsen syliinsä. Tyttönen istui siinä, nojasi päätään hänen rintaansa; hänen tukassaan oli suloinen tuoksu. Olav kohotti hänen päätään ja suuteli häntä suulle — silloin hän tunsi pehmeitten lapsen huulten liikahtavan — lapsi vastasi suuteluun. Lämmin virtaus tulvahti hänen lävitseen.
Eirik olisi pienenä mielellään istunut hänen sylissään, mutta Cecilia rynnisti heti maahan, kun hän oli nostanut hänet syliinsä. Ja jos hän yritti suudella tytärtään, huomasi hän, ettei tämä pitänyt siitä.
* * * * *
Viime vuosina Olav oli nukkunut tuvassa, entisessä aviovuoteessaan. Hän nukkui paremmin kuin moneen vuoteen, mutta nytkin hän saattoi usein maata kauan valveilla. Silloin oli hauskempaa valvoa täällä kuin kamarissa, jonne ei milloinkaan päivän valo päässyt, joten ilma oli kalseata ja ummehtunutta, ja jossa aina oli raaka hylkeenrasvan ja siellä talvisaikaan säilytettävien ruokien haju. Tuvassa oli ihmisten ja savun haju; öiseenkin aikaan tuntui lieden tuhkaan peitetyistä hiilistä hohtavan lämpöä. Eräänä yönä oli osa räppänäluukkua pudonnut tuulen tuomana alas, eikä Olav ollut tullut sitä korjanneeksi. Kuutamolla hän näki kalvoruudun läpi kajastuksen ja aamuisin päivän koiton. Olav piti siitä.
Nyt Olav muutti jälleen kamariin; Märtalla ja lapsilla piti olla tuvan eteläisin vuode.
Olav oli odottanut, että Cecilia huutaisi ja rimpuilisi. Kuullessaan, että hänen oli nukuttava vieraan eikä Ragnan kanssa, kuten hän oli tottunut. Mutta kävi toisin. Hän saapui Hestvikeniin myöhään iltapäivällä, sillä hän oli viipynyt Tunsbergissa kolme päivää ja oli saanut pysytellä maissa myrskyn vuoksi. Bothild oli paremminkin kuollut kuin elävä.
Olavin kantaessa hänet huoneeseen — koko illan hän keinui kuin veneessä jakkaralla, jolle Olav oli hänet sisään tuodessaan asettanut. Ihmisiä tuli ja meni, käveli sinne ja tänne, ja koko ajan Cecilia Olavintytär hääri vieraan tyttösen ympärillä, ja hänen suuret, kirkkaat silmänsä olivat selkoselällään ihmettelevinä vaaleitten kiharoitten alla.
Tuskin Märtta oli saanut lapsi-paran peiton alle ja Olav virkkanut, että Cecilian oli nyt nukuttava kasvatussiskon vieressä — kun Cecilia käden käänteessä vetäisi vaatteet yltään ja kiipesi vuoteeseen. Vähän ajan kuluttua Märtta toi pielusta; hän tarttui jo uneen vaipuneeseen Bothildiin asettaakseen sen hänen alleen. Silloin Cecilia levitti kätensä vieraan lapsen päälle:
»Älä koske häneen! Hän on minun siskoni!»
* * * * *
Paikkakunnalla naureltiin, että Olav oli vihdoin viimein perinyt rikkaat tanskalaiset sukulaisensa: hän oli perinyt anopin! Hänelle keksittiin heti liikanimi ja häntä alettiin kutsua nimellä: Mahtava Märtta-rouva.
Olav oli tyytyväinen uuteen emäntään. Hän pääsi nyt huolehtimasta muista kuin omalle alalleen kuuluvista toimista, ja vieras näkyi olevan Ceciliallekin hyvä.
Galfrid Rikardinpoika oli Olaville jonkin verran velkaa ja nyt hän tarjosi sen suoritukseksi hyvän naarashaukan — Galfrid oli ostanut sen keväällä eräältä islantilaiselta, mutta hän ei ymmärtänyt paljon mitään haukkametsästyksestä ja halusi päästä siitä eroon. Olav tiesi ennestään, että Hestvikenissä oli vaikea pitää lintuja, niin että ne säilyisivät hengissä talven yli, eikä hänellä ollut nykyisin ainoatakaan hevosta, joka olisi pystynyt sellaiseen metsästykseen. Mutta hän ei sittenkään voinut hillitä haluaan omistaa lintu. Hän ratsasti se mukanaan joinakin aamuina niin kauan kuin maa oli lumeton. Useimmiten se pyydysti vain metsäkanoja, mutta joskus häntä onnisti ja hän näki sen ajavan haarahaukkaa. Kun hän sitten palasi kotiin innostuneena ja haltioissaan suurenmoisesta näystä, ilmataistelusta, sai Eirik runsain mitoin nauttia isän hyvästä tuulesta. Pojan jutellessa, miten hän keväällä ottaa kiinni haukan poikasia ja kasvattaa niitä metsästyshaukoiksi, Olav naurahti — se ei ole niinkään helppoa tottumattomalle, mutta hän oli yritellyt sitä omassakin nuoruudessaan ja hän lupasi auttaa Eirikiä parhaansa mukaan. Pojan tehtäväksi jäi hiekan tuonti sisään ja linnun alustan puhtaana pito; isä opetti häntä puuhailemaan linnun kanssa, pujahuttamaan hilkan sen yli ja sitomaan sen nilkan. Lintu yhdisti miehen ja pojan hyviksi ystäviksi.
Sitten haarahaukat muuttivat pois ja lunta satoi. Olav oli pannut kamariin orren haukalle ja ripustanut sinne tilkkuja pesäksi. Öisin, kamarin seinien vetäytyessä huurteeseen ja peiton muuttuessa hänen hengityksestään härmäiseksi, hän makasi kuunnellen liikkuuko lintu. Hän oli huolissaan sen voinnista, ettei se tulisi kevääksi käyttökelvottomaksi. Hän koetteli sen nilkkoja ja tarkkaili sen syömistä. Hän iloitsi kuitenkin sanomattomasti tällaisen aarteen omistamisesta, joka oli niin ylpeä ja raisu, mutta samalla niin heikko ja hento. Hän nautti sen painosta käsiselällään, hän kantoi sen valoon ja tarkasteli sen hienoja piirteitä, harmahtavaa kaulusta ja vaalean ruskeita juovia, jotka loistivat sen valkoisista höyhenistä. Öisin pakkasen vaimentaessa kaikki hajut hän oli kuitenkin tuntevinaan sen voimakkaan petolinnun hajun ja hän kaipasi kevättä ja iloitsi siitä, niinkuin ei ollut tehnyt moneen aikaan.
— Hirvet olivat paenneet paikkakunnalta parin suuren susitalven jälkeen.
* * * * *
Mitä pitemmälle uusi vuosi kului, sitä useammin Olav huomasi, ettei talossa ollut sopua, sillä Eirik vastusti Märtta rouvaa. Olav suuttui, sillä hän kaipasi rauhaa — hän torui poikaa ankarasti, mutta poika ei näyttänyt ottavan totellakseen. Olav oli varma siitä, että vika oli Eirikissä — eihän niin kunnioitettava nainen, kuin Märtta Birgerintytär oli, voinut odottaa Hestvikenin pojan käyttäytyvän raa’asti ja tyhmästi kuin mikäkin tomppeli.
Eirik ei ollut ennen kiinnittänyt suurestikaan huomiota pikku siskoonsa. Mutta hän ei ollut myöskään milloinkaan häntä kiusannut — kun hän joskus kääntyi hänen puoleensa, tapahtui se tavallisesti ystävällisyyttä osoittaen tai hän auttoi tätä leikeissä. Nyt sekin muuttui; hän oli lakkaamatta pikku tyttöjen kimpussa, näykki heitä ja oli mielissään, kun Cecilia suuttui ja sähisi kuin haukan poikanen. Toinen ryömi vain surkeana poikaa pakoon nurkkaan.
Olav tuli eräänä iltana ulkoa; hän jäi eteiseen hetkiseksi etsimään arkkua, jossa hänen nuolenvartensa, nuolensa ja sulat olivat — hän aikoi sinä iltana panna lintunuolensa kuntoon. Hän liikkui hiljaa ja ääneti, kuten hänen tavakseen oli tullut viime vuosina, jolloin hänellä oli ollut niin paljon pohtimista — hän oli alkanut vihata hälinää.
Tuvasta kuului lasten ääniä — Eirik nauroi ja Cecilia oli vihainen. Olav kurkisti sisään. Cecilia istui lieden ääressä pienellä, kolmijalkaisella, omalla jakkarallaan. Vanha Tore renki oli tehnyt sen hänelle. Hän istui pidellen kaksin käsin jakkaran laidasta ja tenäsi jaloillaan lattiaan. Hänen huulensa olivat mytyssä ja silmät tuijottivat pyöreinä palloina — valkuaiset olivat melkein yhtä siniset kuin silmäterät — hän muistutti pientä, valkoista, vaanimassa olevaa kissanpoikaa. Hänen takanaan seisoi Eirik, jalka jakkaran alla keinutellen sitä — Cecilia pani vastaan koko painollaan.
Olav nouti sisästä lyhdyn. Eirik läksi sisarensa luota, mutta tuskin isä pääsi eteiseen, kun hän alkoi jälleen. Hän heilutteli punaista lettinauhaa — laski sen sitten lattiaoljille. Cecilia koetti olla nokkela, mutta Eirik oli nokkelampi, nauraen hän heittäytyi syrjittäin jakkaralle.
Sisko ponnahti pystyyn ja iski molemmat kätensä pojan tukkaan. Hän ravisti ääneti; Eirik nauroi ja keikutti tyttöä edestakaisin, kunnes toinen suistui liedelle, ojensi kätensä vastaan ja kosketti vielä hehkuvaa halonpäätä. Silloin hän päästi huudon ja ryntäsi veljensä kimppuun, sylki hänen jälkeensä, niin että kuola valui pikku leukaa myöten.
Olav astui sisään, tarttui lujasti Eirikin käteen ja väänsi sitä — poika oli tarttunut Cecilian tukkaan, kun tyttö yritti häntä purra. Isä nosti tytön syliinsä:
»Sinä näyt olevan pikku tyttöjen kanssa tukkanuottasilla —»
»Hän tarttui ensin minun tukkaani —»
»Niinkö se olikin!»
Eirik karahti tulipunaiseksi. Cecilia muisti polttaneensa kätensä ja alkoi itkeä surkeasti. Olav hyvitteli tyttöä, etsi kalanmaksaa ja voiteli sillä palaneen paikan. Bothild tuli piilostaan esille katselemaan.
Olav oli iloinen saadessaan pitää vähän aikaa Ceciliaa sylissään ja toisen tytön nojaamassa polveensa. Eirikiä hän ei ollut näkevinään. Mutta Märtta-rouvan ja Ragnan tullessa sisään ruokaa tuoden ja Märtan kysyessä mitä oli tapahtunut, Olav vastasi vain: »ei mitään.»
Silloin Cecilia nosti päätään isän povelta:
»Eikö Eirikin nyt ole annettava minulle minun hevoseni, isä?»
»Tietysti on hänen annettava sinun hevosesi.»
»Ei se ole hänen hevosensa», sanoi Eirik, lehahtaen jälleen punaiseksi.
Silloin Märtta-rouva tarttui asiaan:
»Minä annoin pikku tytölle pienen puuhevosen, jonka minä löysin Eirikin vuoteesta pannessani jouluksi olkia. Nyt ovat lapset riidelleet siitä kaksitoista viikkoa —»
Olav hymyili ivallisesti:
»Onko se hevonen sellainen aarre, Eirik, ettet sinä voi suoda sitä sisarellesi?»
»On», Eirik vastasi uhmaten. »Äiti vuoli sen minulle, kun minä olin pieni.»
»Silloin on sinun annettava se Eirikille», Olav virkkoi. »Kyllä sinä saat puuhevosia niin paljon kuin haluat.»
— Illallisen jälkeen tuli Eirik isän luo kysyen, saisiko hän auttaa häntä nuolien teossa. Olav vastasi myöntäen. Kerran kun ei Eirik tahtonut saada sulkia pysymään paikallaan, Olav pysäytti työnsä, katsoi häneen ja virkkoi:
»Etpä sinä ole erittäin kätevä.»
Se ei ollut totta; Eirik oli nopea ja reipas, tässä varressa vaan oli vika, sulkien reiät olivat liian matalat.
* * * * *
Eräänä päivänä, jonkin aikaa myöhemmin, isä ja poika olivat aittojen luona panemassa lintuja säilöön, Olav nylki, Eirik avasi rinnan, pani tiinuun ja suolasi. Olav kuivasi käsiään tuon tuostakin takinliepeeseen; Eirik olisi mielellään tehnyt samoin, mutta suola kirveli hänen haavoittuneita, ajettuneita käsiään, niin että kun hän vain koskettikin karkeata villaista, koski kipeästi.
Etelätuuli ulvoi aitan seinustalla ja vähän väliä sadekuuro sataa rapisi. Lattian alla solisi ja loiskutteli meri, viilteli jäälevyjä ja särki niitä kallioita vastaan. Paha ilma oli tulossa Eirik oli sanomattoman iloinen saadessaan olla täällä kahden kesken isän kanssa ja häntä auttamassa.
Haakon-kuningas tuli Elvenista pohjoiseen Tunsbergiin heti pääsiäisen jälkeen. Vuonon rantamilla huhuttiin, että rauha oli solmittu Tanskan kuninkaan kanssa kahdeksi vuodeksi. Ihmiset tulivat iloisiksi, sillä ensimmäiset huhut kuninkaitten kohtauksesta kertoivat kuningas Haakonin aikoneen keväällä hyökätä Tanskaan entistä suuremmalla laivastolla.
Olav vain ei tuntenut iloa touontekoon ryhtyessään. Tuntui tukalalta ajatella kesää Hestvikenissä. Hän ei mietiskellyt mitä varten päivät nyt tuntuivat paljon tyhjemmiltä, kun hän vihdoinkin vapautui siitä tuskasta ja huolesta, minkä aina sairasteleva vaimo aiheutti. Aika oli silloin tuntunut hänestä pitkältä; nyt se kyllä kului nopeasti — ja sittenkin täytti hänen mielensä ainainen levottomuus. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa ja hänet olisi petetty maksussa.
Täällä lahden poukamassa, mäen töyrämällä kohoavassa talossaan puuhaileminen — kalastusveneissään merelle lähtö, maassa raataminen, myllymatkat ja käynnit Saltvikenissä — hän ei ollut kaiken tämän vuoksi vaientanut loppujen lopuksi ääntä, joka oli häntä niin kauan kehoitellut ja vaatinut. Koko se sielun salainen taistelu, joka oli kahdentoista vuoden aikana täyttänyt hänen elämänsä, oli kuin hänen ja erään toisen kutoma kangas. Ja hän oli tehnyt kuin tekee nainen, joka irroitettuaan kangaspuista kutomansa kankaan, käärii sen kokoon ja kätkee sen lukittuun arkkuunsa. Olavista tuntui kuin hän olisi heittänyt avaimen mereen.
Mutta hän ei ollut tehnyt niin päästäkseen näille rauhallisille päiville. Hän oli unohtanut kokemuksensa Englannissa ja siellä ajattelemansa ajatukset niin tyystin, että hänestä itsestäänkin tuntui mahdottomalta voida siten unohtaa. Mutta kaukaa häämöitti sentään muisto jostakin, joka oli aiheuttanut ratkaisun: sen herätti urhojen laulu ja hänen lyhyeen, raikkaaseen maanpaossa vietettyyn nuoruuteensa sekaantunut suolaisenimelä veren maku, ja hän muisti taistelun nautinnon — oli eläviä, lihaa ja verta olevia vihollisia, ryöväreitä, jotka tarttuivat puukkoon pilkkopimeässä. Hänet oli ikäänkuin näillä lahjottu — suurtahan se ei ollut, mutta siinä oli kylliksi johtamaan hänet ratkaisuun sinä hetkenä, jona hän oli toden teolla ja ainiaaksi luopumaisillaan Jumalasta, koska sen, josta kerran oli tullut pakolainen ja petturi, oli niin vaikeata palata oikean isäntänsä sotalipun alle. Kolmekymmentä hopeapenninkiä oli liian pieni omaisuus houkuttelemaan Juudasta. Siihen kyllä johti Neitsyt Marian niiden matkarahojen hoito, joita hänen olisi ollut tehtävä tili.
Ja Olavin valtasi tämä tunne joskus kevään kuluessa. Hän seisoi kalpeana ja äärettömänä kaartuvan iltataivaan alla, joka kellersi vaarojen yläpuolella vuonosta länteen; vedenkalvo liikehti hänen edessään rauhatonna ja harmaana; pimenevillä rantamilla meri lauloi yksitoikkoista lauluaan. Olav peseytyi pirtin oven edessä olevassa soikossa. Tekipä hän mitä tahansa — kaikki hänen päivätyönsä alkoivat ja päättyivät siihen, että hänen oli poljettava pihapolkuja edes takaisin, kavuttava sisään ja painuttava kamariinsa nukkumaan. Hänet valtasi äkkiä kiusaus tehdä Juudaksen tavoin — hänestä oli niin hiton vastenmielistä mennä muitten joukkoon.
Talvella huhujen levitessä sotaretkestä Olav oli luvannut kevään tullen ottaa Eirik kerallaan laivaan. Ja niin kauan kuin kaikki luulivat retkestä tulevan täyttä totta, Eirik touhusi mitä kaikkea hän ottaa mukaansa, ja hän yritteli harjoitella aseitten käyttöä. Mutta kun sitten tulikin tieto rauhan säilymisestä, tuli Eirikille entistä kiireempi, ja nyt hän selitteli, että jos ja jos —, niin —. Olavia suututti, kun hän kuuli pojan siitä sohisevan.
Olavia harmitti myös Eirikin ainainen laulunjurina. Se ei ollut kiusannut häntä niin paljon Eirikin pienenä ollessa, pojalla oli silloin ollut kirkas, suloinen ääni. Mutta nyt hänellä oli äänenmurros ja siitä huolimatta hän lauleli se ei kuulunut kauniilta —.
Olav lähetti Eirikin eräänä heinänkorjuupäivänä, päivällisen maissa, kotoa noutamaan kantoköyttä. Sitä kesti odottaa — ukkonen jyrähteli Hudrheimin kukkuloitten yllä, ihmiset häärivät saadakseen heinät kuivina katokseen, ja Olavia suututti yhä enemmän kulkiessaan ja kanniskellessaan heiniä sylissään. Hän läksi kotiin juoksujalkaa.
Cecilia oli pihalla palloa heittämässä; hän heitti pallon aitan seinään, otti sen kiinni yhdellä kädellä — toinen pikku käsi heilui vapaana samassa tahdissa; aina palloa heittäessään hän nosti suloisesti vaaleata päätään. Bothild istui katsellen.
Samassa Eirik juoksi sisarensa ja seinän väliin ja nappasi pallon. Hän juoksi takaperin pitkin mäkeä heitellen palloa ilmaan ja ottaen kopin, Cecilia yritti perässä koettaen tavoittaa sitä. Eirik oli väliin heittävinään sen hänelle: »Ota, ota, ota nyt —», mutta hän vain kiusasi toista. Samassa hän heitti sen katon yli.
Silloin hän näki isän. Hän sieppasi mäellä viruvat köydet ja ojensi ne hänelle.
»Etkö sinä olisi löytänyt mistään vielä mädempiä —-»
»Eivät nämä ole mätiä, isä kulta», vastasi Eirik varmasti.
Olav painoi jalkansa vyyhteen, nykäisi ja heitti köydenpätkät pois.
Eirik aikoi kääntyä aittoja kohti, mutta isä käski lyhyesti:
»Hae siskosi pallo —», hän läksi itse etsimään ehjää köyttä.
Aitassa oli yhtä ja toista sekaisin. Olav asetti kaikki paikoilleen ennenkuin läksi ulos. Hän seisoi käärimässä köyttä vyyhdille, kun hän kuuli maitohuoneen luota melua Märtta oli antanut pikku tytöille kermakehlon nuoltavaksi. Mutta Eirik toppasi sinne myös nuolemaan. Märtta tarttui häneen ja työnsi pois. Eirik huusi kiukuissaan:
»Sinä käyttäydyt kuin tämä talo olisi sinun — eivät suinkaan ne ole sinun kermakehlojasi.»
Märtta ei ollut häntä kuulevinaan, mutta Cecilia härnäsi häntä sormi suussa. Eirik raivostui ja huusi:
»Ei tässä talossa ole mikään sinun — jos isä antaa sinulle asunnon ja ruoan meidän tavarastamme, sinulle ja kakarallesi —»
Olav oli samassa hänen rinnallaan.
»Sepä ei ollut kohteliaasti sanottu, Eirik. Sinä saat pyytää sitä kasvatusäidiltäsi anteeksi.»
Eirik seisoi jyrkkänä ja uhmaten; hän punastui. Olavissa kuohahti viha:
»Pyydä Märtalta anteeksi — suutele rouvaa kädelle ja tee kuten sanoin.»
Salama välähti vuonon yli sinertävän synkässä ilmassa. Olav laski puoliääneen odottaessaan jyrähdystä. Kaiku kiiri kadoten tunturien taa.
»Joudu nyt, tee kuten käskin ja lähde sitten kanssani heinää korjaamaan.»
Eirik ei hievahtanutkaan. Olav veti köyttä sormiensa lomitse. Hän sanoi sitten kylmästi ja hiljaa.
»On jo pitkä aika siitä kun sinua kuritin, Eirik. Mutta tee nyt kuten käskin, muuten saat maistaa tästä.»
Eirik notkisti toisen polvensa ja suuteli nopeasti Märtta Birgerintyttären kättä. Mutta samassa Olavista tuntui pahalta nähdä poika noin säälittävänä.
Isä sieppasi köysinipun ja läksi juoksujalkaa niitylle. Hän ei edes vilkaissutkaan, seurasiko poika vai ei. Vaikkakin poika oli täydellisesti ansainnut nöyryytyksen — raivostutti Olavia kuitenkin, että hänen oli täytynyt siten nöyryyttää poikaa vieraan edessä; hän vihasi sen vuoksi Eirikiä.