IV.
Isän ja pojan välit pysyivät samoina kuitenkin vuoden päivät.
Tuli sitten seuraavan vuoden adventti-aika, heillä tehtiin jouluteurastuksia.
Arnketil ja Liv saapuivat Hestvikeniin aamupimeässä sian tappoon; miehen piti teurastaa, eukon auttaa naisia suolien puhdistuksessa ja sen sellaisessa.
Viikkoa ennen oli satanut lunta, niin että maat olivat vallan valkoisenaan, mutta täysikuu toi suojan, ja tänä aamuna Olavin astuessa pihalle oli niin sakea sumu, että rakennusten välillä tuskin osasi kulkea. Olav sanoi miehille, että heidän oli sidottava sika väsyttäessään sitä — jos se pääsisi karkuun tässä sumussa, olisi sitä vaikea saada kiinni.
Olav seisoi oviaukossa, hän näki soihtujen loimuavan usvassa, sitten ne himmenivät himmenemistään, kunnes ne hävisivät. Mutta hetken kuluttua hän kuuli huutoa ja hälinää ja sian kirkumista ja ihmiset alkoivat juoksennella pihakalliolla — jotakin livahti pimeässä hänen ohitseen ja hän aavisti sen olleen sian. Hän yritti juosta sen eteen, mutta se oli pimeässä tipotiessään — painalsi itää kohti pellolle. Sen jäljessä riensi ihmisiä sumussa päreineen ja soihtuineen, he näyttivät pimeässä tummilta kääröiltä. Olav juoksi heidän mukanaan. Arnketil ja Eirik riensivät kumarassa tietä valaisten — he yrittivät etsiä lumessa jälkiä. Olav pysähtyi riihen luona ja vanha Tore kertoi miten oli käynyt. Eirik piteli sikaa ja Arnketil istui sen selkään ratsastaakseen sen väsyksiin, mutta sitten hän oli laskenut sen irti. — Yksi syöttösioista oli päässyt samassa karkuun.
— Se sika ainakin saa juosta kyllikseen ennenkuin se saa puukon sisäänsä! — Sanat kuuluivat sumusta.
Olav tiesi vanhastaan Eirikin voivan aina teurastuspäivinä pahoin — mutta kukapa niistä pitää —. Ja poika oli aina yhtä saamaton ja avuton, kun hänen piti käsitellä teurastuseläimiä; eikä sekään yhtään parantanut asiaa, vaikkakin hän koetti peitellä vastenmielisyyttään sopimattomalla vallattomuudella ja joutavalla leikinlaskulla —.
Väki tuli takaisin. He eivät luulleet löytävänsä sikoja ennen päivän koittoa. He kiroilivat hukkaan mennyttä aikaa.
Mutta tunnin kuluttua palasivat Arnketil ja Eirik mukanaan toinen sioista — se oli juossut nietokseen. Olav palasi sisään ja paneutui tuvan penkille pitkälleen — oli sellainen tapa, että isännän oli pysyteltävä poissa siantaposta, eikä hän saanut tulla pihalle ennenkuin toi tullessaan oluthaarikassa tappojuoman. Hän makasi kuunnellen sian kovaa vinkumista — tänään kestikin sanomattoman kauan ennenkuin siitä henki läksi.
Ulkona oli jo päivä, sumu levisi harmaana ja kalseana, kun Olav läksi Arnketilin kanssa kotoaan. Ulkopuolella oli lumessa sian ruho kahtena palana.
Kodan seinustalla seisoi Eirik ja Aasta, talon pikku piika; he seisoivat ja pesivät käsiään vesitiinussa, nauroivat ja roiskuttivat vettä toistensa päälle. Eirik ei sumun vuoksi nähnyt isää, vaan heittäytyi tytön kimppuun ja yritti kuivata käsiään tämän mekkoon — hän ei suinkaan käyttäytynyt oikein soveliaasti. Aasta huusi, mutta ei sentään erittäin innokkaasti pyrkinyt pakoon pojan tunkeilevaisuutta ja Eirik sai kätensä hänen mekkonsa alle —.
Samassa silmänräpäyksessä Olav tarttui poikaa niskaan ja heittää sinkautti hänet kauas. Eirik näki vilaukselta isän kasvot, ne olivat vihasta harmaat ja raivoisat — samassa hän sai nyrkin iskun leukaperiinsä, niin että hän suistui maahan, isä tarttui häneen uudelleen, ravisteli häntä ja heitti niin, että hän keikahti hankeen selälleen pitkin pituuttaan.
»Mene tiehesi, senkin viheliäinen narttu», sanoi Olav Aasalle — tämä seisoi hölmistyneenä. Tyttö pujahti pois. »Ylös —!» Olav potkaisi Eirikiä jalallaan.
Eirik nousi ja jäi pökerryksissä seisomaan isän eteen.
Olav virkkoi matalalla, vihasta vapisevalla äänellä:
»Luuletko sinä saavasi sillälailla menetellä isäsi talossa — tytön kanssa — keskellä kirkasta päivää ja ihmisten nähden — kuin rakkikoira!»
Eirik lensi tulipunaiseksi. Hänkin vapisi raivosta:
»Se ei ole totta — se oli vain — leikkiä —» häntä alkoi harmi itkettää ja hän huusi:
»Kyllä kai minä saan telmiä täällä jonkun tytön kanssa, ilman että sinun tarvitsee ajatella sellaista — että minä tekisin hänelle, kuten sinä teit Torhildille —»
Hän nosti kätensä estääkseen lyöntiä — Olav paiskasi hänet maahan, heittäytyi hänen päälleen, survoi polvin poikaa, joka makasi verisellä hangella, eikä lopettanut ennen kuin hän huomasi ruumiin lakkaavan vastustamasta. Eirik makasi velttona, kasvot puoleksi lumeen kääntyneinä, kun Olav vihdoin nousi ja lähti hänen luotaan..
Vanha Tore oli seisonut ja katsellut kun Olav kuritti poikaa. Nyt hän polvistui likaiselle lumisohjulle ja alkoi puuhailla tiedottomana makaavan pojan kanssa.
Päivällä löydettiin se syöttösika, jonka Eirik oli aamulla laskenut irti. Se makasi eräässä kuopassa, ulkohuoneitten takana kuolleena. Olav kohautti olkapäitään kun hänelle tultiin onnettomuudesta ilmoittamaan. Hän puri hampaansa yhteen: hän ei ollutkaan kurittanut aamulla Eirikiä liian lujasti.
Sinä päivänä ei kukaan nähnyt Eirikiä — siihen ei sen enempää kiinnitetty huomiota, kaikilla näet oli kiire. Vanha Tore yksin oli nähnyt Olavin lyövän poikaa. Muut kyllä huomasivat, että isän ja pojan välillä oli taaskin epäsopua, mutta sitähän oli usein. —
Mutta pimeän tultua, kun Olav tuli sisään, joku seisoi eteisessä; sitten se seurasi isäntää tyhjään tupaan ja sulki oven perästään. Eirik oli siinä. Liedellä tuikutti jokin halko — sen heikossa loimussa Olav näki, että pojan kasvot olivat haavoilla ja turvoksissa.
Olav istui penkille. Pöydällä oli leipää ja höyryävän kuumaa pylsyä. Mies haukkasi ruokaa, puri ja söi hitaasti — mutta Eirik jäi seisomaan pimeään suorana ja äänettömänä.
»Mitä sinä tahdot?» kysyi isä vihdoin vastahakoisesti.
»Minä en luule, että sinä itsekään uskoit mitä sanoit —», Eirik sanoi sen niin rauhallisesti ja tyynesti, että isä ihmetteli — ja samalla tunsi pientä ahdistusta — hän ei ollut milloinkaan kuullut pojan puhuvan sillä tavoin. »Oliko sinusta pahasti tehty, jos vähän tartuinkin tyttöön — silloin sinä et ole kovin järkevä, isä. Mutta minua kohtaan sinä olet harvoin järkevä ja oikeudenmukainen.»
Olav työnsi ruuan syrjään. Hän istui suorana penkillään — hänen sydäntään kouristi jännitys — ja sitten hänet valtasi selkeä tunne, joka ikäänkuin tunnusti erehtyneensä: Eirik oli oikeassa.
Poika odotti hiukan. Sitten hän jatkoi kuten äskenkin:
»Oikeastaan tuntuu siltä, kuin sinä olisit hyökännyt vihassa päälleni, isä.»
Mutta kun mies yhä istui penkillä liikahtamatta, Eirik jatkoi, mutta kiivaammin, paremmin entisensä kaltaisena:
»Sinä kohtelet meitä siten, että voisi luulla sinun vihaavan omia lapsiasi. Sinä et osoita pojallesi vähääkään arvonantoa etkä kunnioitusta — sinä kohtelet minua kuin lapsipahaista — minähän käyn jo kuudettatoista —!» Ääni oli nyt muuttunut, se oli huutava.
»Kyllähän minä käsitän sinun niin ajattelevan», isä virkkoi.
Ja hän lisäsi hetken kuluttua, äänessä ivan väre:
»Sinä oletkin, Eirik, vielä liian nuori arvioimaan omaa arvoasi.»
Poika kääntyi ja läksi ulos.
Eirik oli jo kiivennyt vuoteeseen vällyjen alle — niin ainakin näytti — kun Olav tuli illalla sisään maata pannakseen. Pikku tytöt nukkuivat jo eteläisessä vuoteessa, Märtta puuhaili vielä kodassa. Mutta seuraavana aamuna, kun Märtta rouva aikoi herättää Eirikin, huomasikin hän vuoteessa olevan vain käärön vällyjen alla.
Kun hän sitten veti vanhan vaipan esille, tuli siitä näkyviin lastuja ja olkia. Märtta suuttui — hän luuli pojan vain kiusoitelleen häntä. Olav seisoi vieressä ja näki sen — ensin hänet valtasi pelko — tarpeeton, lisäsi hän heti itsekseen; hän kääntyi harmistuneena: sellaisia lasten hullutuksia. Poika ei ollut yöllä vuoteessaan, hän tahtoi luultavasti näyttää pahastumisensa; mutta mokomakin kapine, tuollainen käärö! Sitten hänen mieleensä välähti: mutta jospa hän onkin mennyt Aastan luo, uhmatakseen — no, jos niin on, silloin hän saisi sellaisen kurituksen, jollaista ei olisi koskaan edes uneksinut.
Kysyä hän ei tahtonut. Mutta keskipäivällä koko talo tiesi, ettei Eirik ollut kotona.
Veneet olivat kaikki kotona ja hänen hevosensa oli tallissa. Tänään oli samanlainen sakea sumu kuin eilenkin — oli turhaa alkaa etsiä poikaa, eikä Olavilla ollut ketään, jonka olisi voinut lähettääkään. Mutta hän pohti, minne Eirik olisi saattanut lähteä — Rynjuliin tai Skikkjustadiin tai ehkäpä Jørund Rypan luo?
Yöllä alkoi tuulla etelästä ja samalla rupesi satamaan. Päivällä olivat kaikki maat kirkkaalla iljanteella, ilmassa kuului meren ja metsän pauhu ja kohina.
Olav ei ollut vielä maininnut väelleen; sanaakaan tapauksesta. Märtta rouva yritti siihen tarttua, mutta hän lopetti sen lyhyeen.
Tuon tuostakin hänet valtasi hätä. Ei suinkaan poika ollut sitä ottanut niin, että hän — tuskinhan hän nyt sentään oli lähtenyt pois kokonaan yön selkään sellaisessa sumussa. Hänen mieleensä johtui ajatuksia, joita hän koetti karkoittaa tiehensä. Sehän olisi mahdotonta —. Hänellä oli asiaa veneilleen — rohkaisi mielensä, kurkisteli ranta-aittojen ja sillan alle, kulki jonkin matkaa lahden rantaa — ja yhä vain hoki itsekseen, että Eirik on Rynjulissa; — hän oli aina ollut Unan lemmikki —.
* * * * *
Sunnuntaina hän tapasi kirkolla sekä rynjulilaiset että skikkjustadilaiset. Messun jälkeen hän antautui keskusteluun Jørund Rypan omaisten kanssa. Hän huomasi heti, etteivät he tienneet Eirikin karkaamisesta mitään.
Hän meni papin asuntoon. Siellä oli ollut paljon kansaa juttelemassa papin kanssa — ja messu oli tänään päässyt alkamaan hyvin myöhään, sillä tiet olivat pahan ilman jälkeen melkein pääsemättömät. Sira Hallbjørn ei ollut saanut vielä suuhunsa kuivaa enemmän kuin märkääkään — pitkästä paastosta hänen nenänsä oli vallan valkoinen.
Olav sanoi, että hänen poikansa oli karannut.
»Sepä ei ollut liian ennenaikaista», pappi virkahti.
Vanha, ontuva emäntä toi puurovadin, miehet asettuivat pöydän ääreen. Pappi ja lukkari lukivat ruokaluvun, Olav seisoi ääneti ovensuussa ja odotti. Sira Hallbjørn viittasi ääneti hänelle kehoittaen häntä istuutumaan pöytään ja syömään hänen kanssaan.
Olav kiitti, mutta sanoi lähtevänsä kotiin päin. Mutta hän pyysi pappia tulemaan kanssaan ulko-ovelle, hänellä olisi puhuttavana pari sanaa. Pappi totteli vastahakoisesti.
»Etkö sinä sitten tiedä mitään Eirikistä, sira Hallbjørn? Sinä et ole kysynyt ensinkään, mihin hän on mennyt.»
»Minäkö —?»
Olav meni ulos vihaisena. Siellä seisoi hänen hevosensa sateessa pää nuukassa; vesi virtaili sen harjasta noroina. Sitä virtaili hänen vaipastaankin, jolla hän oli peittänyt satulan ja hevosen selän ja jonka hän nyt kietoi ympärilleen.
Matkalla hän poikkesi Rundmyriin ja täällä hän kysyi suoraan Ankilta ja Liviltä; hän kertoi heille asian juurta jaksain. He eivät sanoneet mitään tietävänsä ja Olav näki, että he kerrankin puhuivat totta.
Illalla hän kysyi Aastalta — päätti nöyrtyä ja kysyi tytöltä:
»Kyllä kai sinä tiedät, minne Eirik on livahtanut — tehän olette niin hyvät ystävät?»
Tyttö punastui, kyynelet kohosivat silmiin. Hän pudisti arkana päätään.
»Tottakai hän oli sinun luonasi jäähyväisillä ennen lähtöään?»
Aasta puhkesi itkuun:
»Ei Eirikin ja minun välillä ollut mitään ystävyyssuhdetta, hyvä Olav-isäntä.» Eirik oli vain joskus laskenut hänen kanssaan leikkiä, Eirik oli hyväntahtoinen, vallaton mutta kiltti. Nähdessään isännän epäilevän hymyn hän alkoi itkeä ääneensä ja vannoi vannomistaan, ettei hän ollut unohtanut rehellisten vanhempiensa neuvoja, hänen maineensa ja kunniansa oli tahraton —.
»Jos sinä annat nuorten miesten kohdella sinua sillä tavoin kuin minä näin sinä aamuna tehtävän, menetät sinä kummatkin sangen pian», virkkoi Olav tylysti. »Mutta mene nyt siitä itkemään itkusi loppuun.»
* * * * *
Eikä sitten ollut muuta neuvoa kuin tuijotella omaan toivottomuuteensa. Olav vaivasi mieltään päivät päästään miettimällä sopivia selityksiä siihen, mitä Eirik olisi mahdollisesti voinut tehdä. Hän oli lähtenyt yllään suuri huppuvaippansa, miekkansa ja keihäänsä hän oli ottanut mukaan. Hänellä oli aina paidankauluksessaan pieni kultainen haka ja nutun rinnassa suuri solki sekä sormessa sormus, jossa oli punainen agaatti, ja jos hän oli mennyt kaupunkiin, saisi hän kyllä asunnon myymällä ne koristukset. Hän oli saattanut mennä joko Claus Wiephartin tai levysepän luo — tai sitten johonkin luostariin. Tai ehkäpä hän oli saanut kyydin Tunsbergiin vuonon yli — kenties oli poika saanut päähänsä etsiä onneaan sieltä, missä niin monet ylimykset liikkuvat. Olav yritti mielessään virittää henkiin Eirikin paon herättämän katkeruuden.
Mutta öisin hän makasi valveilla — ja silloin hänen ajatuksensa yksinomaan risteilivät sen ympärillä, mihin Eirik oli saattanut joutua. Ehkä hän oli eksynyt sinä yönä sumussa, oli suistunut jonnekin hengettömäksi. Olihan Hestvikenin poika siksi tunnettu — oli vallan käsittämätöntä, miten hän on saattanut hävitä kuin maa olisi hänet niellyt tai —. Jospa hänet olikin loihdittu, viety, pahat vallat noituneet — nyt Olav muisti, mitä Eirik oli lapsena jutellut yhteydestään niiden kanssa. Ehkäpä siinä kaikessa olikin totta jonkin verran, vaikkakin hän sitten oli sepittänyt lisää. Tai, jos hän oli ollut lahdella lähtönsä jälkeisenä päivänä — silloin oli monta venekuntaa jäänyt sille tielleen. — Eivätkä tiet olleet sen turvallisempia, niin että hyvin puetun, asestetun ja kalliita koruja kantavan nuorukaisen oli yksin sangen turvatonta kulkea. Pohjoisessa päin, Gerdarudiin vievissä metsissä, kerrottiin olevan ryöväreitä. — Tai tai —. Olav tunsi kyllä Eirikin äkkipikaisen luonteen, hän oli yhtä nopea ja kiivas tulemaan synkäksi kuin vallattomaksikin. Mutta eihän hän sentään ollut voinut tästä rangaistuksesta niin pahastua, että olisi mennyt mereen —
Ingunn, Ingunn, minun rakas Ingunnini — auta minua, missä poika on —.
Jeesus, Maria — missä Eirik on —.
Olav nousi vuoteessa polvilleen nojaten päätään ristissä oleviin käsiinsä. Hän painoi päänsä vuoteen jalkopäähän. Enhän minä pyydä itselleni armoa.
Pyhä Maria, minähän olen nämä rukoukset itse opettanut pojalle hänen pienenä ollessaan — muistathan sen!
— Mutta siitähän oli jo pitkä aika — eikä hän tiennyt, muistiko Eirik niitä enää. Siitä oli jo pitkä aika kun hän viimeksi opetti lapsilleen jotakin sellaista. Cecilialle ei sanaakaan — hän oli jättänyt sen Märtan tehtäväksi. Oli niin, ettei hän osannut eikä uskaltanut. Mutta hyvä Jumala, ei suinkaan heidän tarvitse sen vuoksi joutua kärsimään. Hän rukoili Jumalaa ottamaan Eirikin suojaansa, hän pyysi Jumalan äitiä rukoilemaan pojan puolesta, hän rukoili Pyhää Olavia ja Pyhää Eirikiä, joita hänen ei milloinkaan ollut tapana rukoilla —.
Väliin hän tuli vähän rauhallisemmaksi. Hänen oma tilansa oli yhdentekevä, mutta nuorukainen, Ingunnin poika —.
Ceciliaa hän ei milloinkaan ajatellut sillä tavoin — hän oli Ingunnin tytär yhtä paljon kuin hänenkin..
Hän ei voinut estää sitä, että väki jutteli nyt Eirikin paosta. Hän ei itse sanonut juuri sanaakaan. Mutta hän koetti tarkkaan kuunnella, olisiko heillä mitään tarkempia tietoja.
Etelätuulia kesti yhä. Joulu-yönä tuuli kirkossa niin, että valaistun kuorin vahakynttilöitten liekki oli myrskyn oikein raivotessa vallan vaakasuorana — huone pimeni, raskaat ovet natisivat ja akkunaluukut ryskivät kuin rajuilman kaikki henget olisivat hyökänneet lukkojen ja salpojen kimppuun ja yrittäneet häiritä kuorissa tapahtuvaa pyhää toimitusta. Nurkissa ulvoi ja vihelsi, ja kirkkoaidan ulkopuolella olevien vanhojen hautakumpujen päällä kasvavissa saarnissa humisi ja kohisi. Myrskyn pauhun ja raivon keskeltä kuului messu ihmeen tyynenä ja voimakkaana — se oli kirkas virran juova myllertävässä meressä —.
Mutta samassa kun hopeakellot alkoivat soida ja kirkkokansa polvistui, kuorista kaikuessa Sanctus, sanctus, sanctus, tyyntyi sää. Kynttilöitten liekit suorenivat ja alkoivat loistaa; kuorin seinälle maalattujen kuvien kirkkaansiniset ja keltaiset ja ruosteenpunaiset värit erottautuivat selvemmin. Sira Hallbjørnin kookas vartalo hohtavan valkoisessa paidassa ja kullankirkkaassa messukasukassa näytti laskeutuneen alas suoraan Pyhän Johanneksen näkyjä kuvaavasta taulusta — hän oli kuin hyvän sanoman sanansaattaja ja Jumalan tuomion julistaja —.
Sitten tuli uusi myrskynviima ulvoen ja vonkuen kirkonseinissä: kuori pimeni kerrassaan, pappi kumartui kuiskaten öylättilautasen yli. Kellojen ääni ihmispäitten päällä, katto-orsissa, hukkui myrskyn raivoon.
Kirkkokansan noustessa Agnus Dein jälkeen Olav Auduninpoika jäi vielä etukumaraan. Baard Paalinpoika Skikkjustadista, joka oli ollut hänen vieressään, kumartui ja yritti katsoa häntä silmiin:
»Oletko sinä sairas, Olav?»
Olav pudisti päätään ja nousi.
Messun jälkeen Olav ja Baard ponnistelivat rinnakkain kirkkomäen poikki pitäjäntuvalle. Katosta riippuva kalvolyhty huojui sinne tänne. He näkivät kaikki paikat täynnä kansaa loikoilemassa pimeässä, levähtämässä hiukan ennen paimentenmessua.
Olav riisui kaapunsa ja ravisteli siitä vettä.
»Oletko sinä sairas?» Baard kysyi jälleen. »Sinä olet kalpea kuin aave.»
»En», Olav vastasi. Hän painui myöskin oljille, jossa kaksi miestä työntyi lähemmä toisiaan, antaakseen kahdelle vastatulleelle tilaa.
»Minä tulin vain sitä ajatelleeksi», Baard jatkoi, »kun sinä itse et saattanut Eirikiä. Minä näin miten sinä yöllä valahdit kalpeaksi, arvelin että sinä olet ollut jo kauemmin sairas. Gunnar ja Arne mainitsivat siitä, heidän mielestään oli merkillistä, että sinä laskit pojan yksinään menemään mukanaan vain tunnusmerkki —.
»Mitä sinä tarkoitat?» Olav sai sanotuksi.
Baard ei vastannut — hän ei ymmärtänyt mitä Olav tarkoitti.
»Gunnar ja Arne — sinä tarkoitat Haugsvikin Arnea?» Kun Baard ei vastannut, jatkoi Olav niin välinpitämättömänä kuin suinkin.
»Eirik ei lähtenyt minun luvallani kotoa — vaikka ei vastoin tahtoanikaan sentään. Hän oli omasta mielestään kyllin vanha huolehtimaan itsestään — ja niin minä ajattelin että koettakoon. Ja niin hän läksi Osloon», Olav uskalsi sanoa näin paljon mielessään salainen toivo. »Hän siis saapui hyvin perille?» hän kysyi sitten, kun toinen ei vastannut.
Niin, kyllä hän pääsi hyvin perille, vastasi toinen unisena — silloin oli myrskypäivä. Ja Arne oli kertonut pojan olleen heistä erotessaan hyvällä tuulella. Mutta tultuaan Haugsvikiin sukulaisiltaan kyytiä pyytämään, hän oli kertonut, että Olav oli sopinut jonkun kaupungin ylimyksen kanssa hänen menostaan tämän luokse palvelukseen oppimaan sotatemppuja ja hienoja tapoja. Eirik ei ollut tahtonut sanoa, kuka hänen esimiehensä on — sellainen hän aina oli, tahtoi olla niin salaperäinen —.
Olav makasi kädet kaavun alla ristissä. Jumala, hyvä Jumala, minä kiitän sinua — Maria, sinä armollinen, suloisin, mitä minun pitää tehdä näyttääkseni, että minä sinua kiitän —. Vanhojen ajatusten muistot alkoivat liikkua, kuten tuulenhenkäys levittää tuhkaa. Ei, se sai loppua — mutta hän antaisi jotain köyhilleen, lehmän Ingalle, jolla oli pitalinen poika —.
Mutta ratsastaessaan päivämessun jälkeen kotiin sateen valuessa virtana — tuuli oli nyt tyyntynyt — heräsi hänessä jälleen viha. Eipä hän sellaista retkeä ollut ennen nähnytkään — ja kaikesta päättäen hän oli Haugsvikissä kehunut ja kerskunutkin. — Merkki — johtui Olavin miehen, mikähän merkki se oli — ei suinkaan hän vain ollut ottanut mitään, sinettiä tai sinettisormusta — oli lähtenyt kodista kuin varas —?
Hän istui pöydän ääressä ääneti ja synkkänä, tuskin nähden renkejä, jotka kumartuivat höyryävien lihavatien yli. Joskus hän hoksasi tarttua oluthaarikkaan, ryyppäsi siitä ja antoi sen kiertää edelleen.
Sitten hän meni sisään ja etsi kaikki paikat. Mutta mitään ei puuttunut.
Suuttumus lainehti hänessä, asettui, ja tilalle kohosi levottomuus. Eirik oli mennyt Osloon, sen enempää hän ei tiennyt — ja hän saattoi joutua siellä jos johonkin. Hänen täytyy varmaankin matkustaa sinne ja ottaa pojasta selvä — niin sopimaton aika kuin olikin nyt lähteä kotoa.
Viimeinkin Olav tapasi loppiaisena kylässä miehen, joka oli ollut kaupungissa Eirikin puheissa. Hän oli käynyt jouluna nunnaluostarissa — luostarilla oli osuus siinä talossa, jota hän viljeli, ja siellä hän oli osunut yhteen Eirikin kanssa majapaikassa; tämä oli istunut odottamassa isäntäänsä, herra Ragnvald Torvaldinpoikaa, joka oli abbedissan puheilla.
Seuraavana päivänä Olav purjehti Osloon. Sigvaldasteinerin edustalla oli vuono jäässä. Jään reuna oli täynnä veneitä, eikä mistään lähitalosta saanut hevosta lainaksi. Silloin Olav jätti vanhan Toren veneeseensä ja läksi jäätä myöten yksin kaupunkiin.
Hän tapasi Tomas Rummuttajan ja lähetti hänet Ören vanhaan kuninkaankartanoon — herra Ragnvald oli sen päällikkönä. Mutta Eirik ei tullut seuraavana päivänä isänsä majataloon; toinen päivä oli jo illassa ja Olav yhä odotti.
Kotona olevat matkustavaiset makasivat jo kukin vällyjensä alla — oli kylmä. Apulaiseukko torkkui lieden ääressä nahkasiin kääriytyneenä; hän odotteli vain ajan kuluvan, että saisi peittää hiilloksen ja sulkea oven. Olav istui vuoteensa laidalla, kädet riipuksissa — hänen jalkansa olivat polven yläpuolelle jääkylmät ja odotus kyllästytti häntä.
Nainen nousi, korjaili pitkän huoneen kummassakin päässä palavaa kalvolyhtyä:
»Etkö sinä aio käydä nukkumaan, Olav isäntä?» — samassa koputettiin ovelle. Siellä oli Eirik.
Olav astui jonkin askelen häntä vastaan ja ojensi kätensä tervehdykseen. He kohtasivat toisensa aivan lyhdyn alla. Isä oli kyllä jo ennen huomannut, että poika oli häntä pitempi ja että hänellä oli hienoa parran haiventa suupielissä — mutta hän ei ollut oikeastaan koskaan ymmärtänyt muutosta — poika oli tullut täysikasvaneeksi. Hän oli hyvin puettu — päässä oli sileä teräslakki ja sen alla tummansininen villapäähine, joka reunusti tummia, kapeita kasvoja, niin että ne näyttivät vieläkin kapeammilta. Hänen vaippansa oli ruskea, leveä ja hyvää kangasta, sen alla oli ahdas palttinanuttu ja vyöllä vyö merkkinä siitä, että hän kuului päällikön asemiehiin. Pitkät kannukset kilisivät hänen kulkiessaan.
»Et sinä saa minua kanssasi kotiin Hestvikeniin, isä», sanoi hän heti, kun Olav laski hänen kätensä irti.
»Ei se ole minun tarkoituksenikaan», Olav vastasi. »Jos sinä kerran olet sitoutunut linnan herran palvelukseen, ymmärrät, etten minä aio saada sinua sieltä lähtemään ennen aikojaan.» Palvelijattarelle, joka kävi kysymässä, toisiko hän juomista sekä hänelle että vieraalle, hän vastasi myöntäen ja pyysi parasta saksalaista olutta.
»Niin», Olav alkoi heidän istuutuessaan hänen vuoteensa laidalle. »Minusta olisi vain ollut parempi, jos sinä olisit puhunut minulle ennenkuin läksit — mutta siitähän on nyt turha puhua —»
Eirik punastui, kysyi sitten hämillään:
»Oletko sinä täällä nyt asioilla?»
»Minun asianani on antaa sinulle, mitä sinä tarvitset — sinun pitää olla niin varustettu maailmaan lähtiessäsi kuin minun pojalleni kuuluu.» Olav otti vuoteestaan esille säkin, jossa oli vaatteita, hyvä sotakirves ja peitsenkärki. Sitten hän ojensi pojalleen kukkaron: »Tässä on neljä markkaa hopeaa, vanhaa, arvokasta rahaa. Minun tahtoni on, että sinulla on oma hevonen, mitä pikemmin sitä parempi sinulle annetaan silloin paremmin arvoa. Vapaan miehen pojalle on sopimatonta käyttää herransa hevosta niinkuin mökistä lähtenyt renkipoika. Tämän enempää et sinä nyt minulta saa, Eirik, niin kauan kuin olet kotoa poissa. Sinä olet itse tahtonut valita retkesi suunnan — tee sitten niin, ja tee sillälailla, että niität siitä kunniaa.»
Eirik nousi ja kiitti isää suudellen kädelle. Hänen tuli lämmin ja hyvä olla, kun isä puhui hänelle kuten täysikasvuiselle; eipä isä ollut usein pitänyt hänelle niin pitkää puhetta. Ja sittenkin se oli pieni pettymys — tästä kohtaamisesta ei ollut tullutkaan sellaista, jonkalaiseksi hän sen oli kuvitellut siitä hetkestä alkaen, jolloin Tomas Rummuttaja oli tuonut hänelle Olavin sanan: hän oli odottanut, että isä olisi ollut hyvin vihainen, torunut ja nuhdellut häntä saadakseen hänet kotiin kanssaan, mutta silloin hän saisikin vastauksen —. Mutta isäpä näytti ottaneenkin hänen pakonsa varsin rauhallisesti eikä ajatellutkaan saada häntä kanssaan kotiin.
»Kiitos, minulla ei ole nälkä —» mutta Eirik otti sentään isän tarjotessa eväslippaastaan ja ryyppäsi ahkerasti isän tarjotessa haarikkaa. Oikeastaan hän vähän kerrassaan vilkastui — oli harvinaista ja melkein juhlallista hänen istua näin syömässä ja juomassa isänsä kanssa majatalossa ja kysellä sekä kuunnella kotikuulumisia — hän ja isä, kaksi täysikasvuista miestä.
»Mutta mistä sinä sait tietää, että minä olin täällä Oslossa, ritari
Ragnvaldin luona?»
Olav hymyili niukkaa hymyään:
»Niin. — Kyllähän minä saan tietää melkein kaikki, mitä minä tahdon tietää, Eirik. Kunhan sinä tulet minun ikääni, olet sinäkin ehkä saanut siksi paljon järkeä, ettet sinä näytä kaikkea mitä tiedät.»
Eirik karahti hehkuvan punaiseksi — kaikkien mahdollisten, suurten ja pienten pahojen tekojen muistot koko hänen nuoren elämänsä ajalta tulvahtivat hänen mieleensä ja saattoivat hänet hetkeksi epävarmaksi. Isä huomasi sen ja hymyili kuten äskenkin. Mutta hän puhui edelleen rauhallisesti, antoi pojalle hyviä neuvoja, miten hänen piti käyttäytyä nyt ritarin palveluksessa ollessaan, ja mainitsi jotakin omastakin nuoruudestaan.
Majatalon viimeiset vieraat palasivat. Kirkonkellot soittivat tulia sammutettavaksi, ja Eirik sanoi, että hänen oli lähdettävä.
»Minä aion lähteä huomenna keskipäivän maissa — tuskin minä sinua sitä ennen näen?» isä kysyi.
Eirik ei luullut pääsevänsä.
»Ei, ei.» Olav saattoi ovelle. »Käyttäydy rehellisesti ja hyvin, Eirik. Olkoon Jumala itse ja hänen armias äitinsä suojanasi.» Hän suuteli nuorukaista kummallekin poskelle ja nyökäytti lyhyesti, kun poika aikoi pysähtyä ovelle — Eirikin mieli oli tullut niin kummaksi tästä juhlallisesta jäähyväisestä ja isän ohuitten, jäykkien huulien suudelmasta.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Olavilla asiaa Claus Wiephartille, ja saksalainen saattoi häntä torin poikki. Eteläisellä taivaalla heloitti aurinko ohuen pakkasusvan sisällä, kullaten jään pinnan. »Ihana ilma, Olav.»
He poikkesivat kapealle kadulle ranta-aittojen keskellä — se johti kapealle rantasuikaleelle, josta tie vei jäälle. Torilta kuului ratsastajajoukon jyminää, aseitten ja kannusten kilinää. — Olav ja Claus painuivat aitanseinustaa vasten joukon kääntyessä solaan ja ratsastaessa ohi. Etunenässä ratsasti lyhyt, leveä herra. — Olav tunsi herra Ragnvald Torvaldinpojan ulkomuodolta. Hänen asejoukkonsa seurasi yksitellen, sillä sola oli kapea. Silloin yksi hevosista oli likistymäisillään kahden muun väliin, jono tuli rauhattomaksi, pari hevosta nousi takajaloilleen. Olav näki Eirikin joukossa, hän istui suorana ja varmana satulassa mutta hän ei huomannut isää, hänellä oli täysi työ hillitessään hevostaan, joka näytti olevan aika raisu; hän nauroi ja huuteli esimiehelleen keskellä höyryävää hevosjoukkoa.
»Mutta — eikö se ollut sinun poikasi?» kysyi Claus Wiephart.
»Oli kyllä».
»Niin, aika kuluu. Ennenkuin huomaakaan, on jo vanha mies. Miten vanha sinä nyt olet, Olav?»
»Neljäkymmentä vuotta.»
»Sitten sinä olet nuorempi, kuin miltä näytät. Eikö Ingunnin kuolemasta ole neljä vuotta? Sinä olet vielä liian nuori antaaksesi parran kasvaa — ja nukkuaksesi ilman vaimoa talviyöt.»
»Näethän sinä, että minä ajan parran pois vielä, Claus — ja enköhän minä vielä saa vaimoakin, jos se on minulle sallittu.» Olav naurahti.
Claus sanoi hyvästit ja meni omaan ranta-aittaansa. Olav kulki jäälle, jossa tie vei kuparin väristä jään peilipintaa myöten jään reunalle. Hän näki ratsastaja-joukon kaukana edellään — se suuntasi kulkunsa lahden poikki Akerin nientä kohti, jossa kuningas Haakonin uusi linna kohotti muurejaan pakkas-usvan keskeltä.
Taaskin ajatus Eirikistä kuristi köyden tavoin hänen sydäntään — mutta nyt siinä oli kalvava kipu, sillä toinen oli niin nuori —.