V.
Seuraavat kolme vuotta kuluivat nopeammin — aika hupeni Olavin käsissä kuin savu.
Hän oli vaipunut rauhaan. Se oli senlaatuista elämää, jota Olav ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Sisimmässään tunsi hän hiljaisuuden, joka oli kuin tyhjyyttä tai kaipuuta. Mutta jos hänen olisi sanoin pitänyt kuvata, mitä hän nykyisestä elämästään ajatteli, olisi se varmaankin kuulunut: hän oli tyytyväinen.
Hänen ulkonaiset olosuhteensa olivat näinä vuosina hyvät ja hän oli naapuriseudusta ostanut joitakin maapalstoja — Olav ei päässyt siitä, että hän luotti enemmän maahan kuin mereen. Ja häntä oli onnestanut maanviljelys paremmin kuin koskaan ennen. Ensimmäisinä vuosina Hestvikenissä asuessaan, jolloin hän vielä oli nuori ja täynnä rohkeutta ja intoa, oli häneltä puuttunut kokemusta — ja sen jälkeen hän oli aina ollut sidottu muuhun.
Täytyi kuitenkin tunnustaa, että Hestvikenissä voitiin aina hyvin. Mutta nykyjään Märtta Birgerintyttären hoitaessa taloutta tuli se yhä selvemmin näkyviin. Palvelusväen kanssa ei enää koskaan ollut epäsopua. Siellä ennen olleet jäivät paikoilleen — isäntärenki, vanha Tore, kulki töissään tyynenä ja rauhallisena; Svein, paimen, Jon sekä Bodvar, rengit, pysyivät kaikki kolme naimattomina; Ragna asui lapsineen Torhildin tuvassa ja hoiti karjaa, Aasta oli luopunut kevytmielisyydestään ja saattoi täydellisesti nauttia kunniasta ja hyvästä maineestaan. Sitten siellä oli vielä nuori poika ja keskenkasvuinen tyttö. Talossa ei ollut ilonpitoa eikä leikinlaskua, mutta väki eli tyytyväisenä, rouva oli oikeudenmukainen ja tarpeeksi runsaskätinen. Talossa käyvät kunnan kerjäläisetkin olivat tyytyväisiä.
Isäntä ei puhunut paljon, eikä siitä päässyt mihinkään, että se painoi muita — mutta hänen palvelusväkensä sanoi, että kun häneen vain paremmin tutustui, tottui siihen kyllä. Työväki ei erikoisesti pitänyt Olavista. Hän antoi Märtta rouvan hallita omalla alallaan ja kysyi häneltä kernaasti neuvoa kaikissa omissakin asioissaan. Heidän suhteensa oli kuin olisi toinen ollut äiti ja toinen poika — aika topakka äiti ja toinen nöyrä poika.
Vieläpä itse pääpesässä, Rundmyrissä, oli hiljaista. Märtta Birgerintytär oli saanut kurin Arnketiliin ja Liviinkin nähden —. Mies oli käynyt kumaraselkäiseksi käyssäksi ja näivettyneeksi; eukko sen sijaan paisui — joka kevättalvi tuli heille pienokainen. Joka kerta Livin käydessä Hestvikenissä, hävisi jotakin pientä, ruokatavaraa, villoja ja sen sellaista, mutta oli ikäänkuin vakiintunut hänen oikeudekseen ottaa pyytämättä, kunhan hän vain piti rajansa. Muuten hän ei muualla näpistellytkään kuin Unan luona Rynjulissa. Arnketil ei varastanut enään milloinkaan sen jälkeen kun Märtta oli kerran saanut hänet kiinni; hän oli ollut aitassa ja yrittänyt iskeä tulta:
»Tuskinpa sinun tarvitsee tulta ottaa — tunnethan sinä siksi tarkoin joka paikan», rouva oli sanonut.
* * * * *
Molemmat pikku tytöt kasvoivat niin kauneiksi, että heistä vallan puhuttiin. He olivat nyt niin vanhoja, että joutuivat mukaan vierailuille ja juhliin — paljon niitä ei ollutkaan, sillä Olav ei seurustellut muitten kanssa kuin läheisimpäin naapurien, jotka joka vuosi kävivät toisissaan. Mutta kyläläiset näkivät Hestvikenin tytöt kirkossa. Olav Auduninpoika ratsasti ensimmäisenä ja Bothild Asgerintytär istui hänen takanaan hevosen selässä ja piteli hänen vyötäisistään kiinni — sillä Cecilia ratsasti vanhan Toren kanssa; se oli Toren etuoikeus ja jos se otettiin häneltä pois, ei hän jäisi päiväksikään taloon, uhkaili hän leikillään. Molemmat tytöt olivat aina messuun tullessaan ylellisesti ja kauniisti puetut — Märtta-rouva antoi heille verkapukuja, korureunaisia samettivaatteita, hän solmi heidän valloillaan olevan tukkansa kultakirjailluin silkkinauhoin.
Arkipäivin ei Olav nähnyt useinkaan tyttöjään. Olav oli rakentanut naistentuvan vanhan asuinpirtin viereen — Märtta-rouva oli sitä mieltä, että naisilla piti olla oma huoneensa, jossa he voivat olla kangaspuineen, ompeluksineen ja sen semmoisineen; Cecilian ja Bothildin oli nyt opittava käyttämään käsiään.
Uusi pirtti tuli kauniiksi; Bodvar oli taitava puuseppä ja hän koristeli pirtin monin kaunein leikkauksin. Olav ei pistänyt sinne usein jalkaansa.
Mutta vaikkakin hän näki lapsia niin harvoin, heijasti kuitenkin hänen mieleensä kuni talvipäivän kelmeätä valoa näistä kahdesta kauniista ja nuoresta ihmisestä, jotka kasvoivat niin lähellä hänen omaa hyytynyttä elämäänsä.
Näytti siltä kuin Märtta-rouva olisi onnistunut kesyttämään Cecilian kiivautta — tai ehkäpä tämä oli päässyt siitä järjen varttuessa. Jäykkä hän oli vieläkin, mutta siihen oli tullut oma, rauhallisen jyrkkä sävynsä. Väki nauroi tytön vastatessa lyhyesti ja harvasanaisesti — hän oli niin isän kaltainen, he sanoivat, mutta se sopi hänelle hyvin; hän oli niin kaunis, että sanoipa ja tekipä hän mitä tahansa, sopi se ihmisten mielestä aina hänelle.
Hän piti Märtta-rouvasta, sen näki kyllä vaikkei Cecilia sitä sanottavasti sanoin tai töin osoittanut. Samanlaista näkyi hänen rakkautensa olevan vanhaan Toreen, Ragnaan ja hänen lapsiinsa — se oli äänetöntä, uskollista kiintymystä heihin, joka kesti tuulet ja tuiskut. Vain kasvattisiskoaan, Bothildia, kohtaan hän osoitti lempeämpää ja hellempää kiintymystä; mikäli sellaisesta rauhallisesta, sulkeutuneesta tyttösestä saattoi nähdä, hän rakasti Bothildia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta Bothildia kohtaan olivat muuten kaikki hestvikeniläiset hellempiä ja pehmeämpiä — hän oli yhä edelleen ujo; hänessä oli jotakin, joka näytti pyytävän ihmisiä kohtelemaan itseään varovasti ja olemaan hänelle hyviä. Olavkin osoitti kasvattitytärtään kohtaan suurempaa hellyyttä kuin omaa lastaan kohtaan. Jos hän joskus tuli hyväilleeksi lapsia, silitti hän aina Bothildin tukkaa tai hyväili hänen poskeaan — se tuntui käyvän helpommin häneen nähden, sillä hän ilostui suuresti jokaisesta rakkauden osoituksesta. Kun lapset tulivat sillalle häntä vastaan tai seurasivat häntä pellolle, tarttui hän aina Bothildin käteen ja talutti häntä, sillä hän näki lapsen siitä pitävän. Lapsi katseli häneen koko ajan heidän yhdessä puhellessaan ja hänen sinisissä silmissään paksun punaisenruskean tukan alla oli lempeä ilme. Cecilian kirkkaat, vaaleat, silmät katselivat suoraan ja selkeästi maailmaan; koko hänen pienestä, tanakasta olemuksestaan uhosi, että hän kyllä selviää maailmassa yksinkin. Cecilia oli hänen oma lapsensa, Olaville oli rakkaus tyttäreen kuten hyvässä tallessa oleva aarre, jota ei tarvinnut edes ottaa esille. Sen sijaan hän saattoi jakaa hyvyyttään kasvattitytärtä kohtaan helpommin vähin erin, aina tarpeen mukaan.
— Cecilia Olavintyttäressä ei ollut kerrassaan mitään, mikä olisi muistuttanut äitiä. Ingunn Steinfinnintyttären onnettoman, hyödyttömän elämän muistokin näytti kokonaan häipyneen talosta. Sira Hallbjørn mainitsi siitä kerran taloon poikettuaan, päästäkseen veneellä Olavin kera:
»Mahtaakohan koko kylässä olla ainoatakaan ihmistä, sinua lukuunottamatta, joka enää muistaa vaimoasi.»
Sanottuaan sen hän vilkaisi Olavin kasvoihin. Mutta hänen täytyi kääntyä pois, kuten rippitunnustuksen kuullessaan.
»Sinä siis muistat häntä?» Olav virkahti hetken päästä tuskin kuultavasti.
»Sinähän tiedät, että minä viimeksi jokin päivä sitten luin messun hänen puolestaan — minun vain johtui mieleeni — muistin ne monet vuodet, jolloin näin hänen makaavan tuolla vuoteessa —.»
»— Odotin muuten sinua kirkkoon sielumessuun», sanoi pappi.
»Minä en muistanut sen olevan sinä päivänä — ennenkuin illalla.»
»— Niin, niin», sanoi Olav sitten. »Eipä taida moni häntä enää muistaa.»
* * * * *
Eräänä varhaiskevään aamuna tuli Hestvikenin tupaan muutamia miehiä — ne olivat kyläläisiä, joilla oli venetalas Olavin rannassa. He purjehtivat jostakin juhlasta vuonon pohjoispäästä ja olivat vieläkin humalassa.
Olav ja vanha Tore istuivat yhdessä korjaten joitakin työkaluja: toiset miehistä eivät vielä olleet tulleet sisään ja naiset viipyivät navetassa. Pikkutytöt vain leikkivät penkin ääressä. Olav lähetti Toren hakemaan vieraille olutta ja jonkin aikaa keskusteltiin rauhallisesti häistä ja sen sellaisista. Silloin sanoi eräs miehistä Olaville:
»Se samainen Torhild, jonka kanssa sinulla oli lapsi, oli myöskin pidoissa. Hän pyysi meitä tuomaan Hestvikeniin terveisiä.»
Olav kiitti ja kysyi mitä hänelle kuului.
Hyvää, sanoivat miehet, häntä pidetään suuressa arvossa paikkakunnallaan ja hän voi hyvin. Hän on hoitanut Aukenia niin hyvin, että sitä sanotaan nykyisin Torhildrudiksi.
Vanha Tore kyseli innokkaasti enemmän uutisia Torhild Bjørnintyttärestä; hän oli pitänyt tästä aina hyvin paljon. Ja niin he puhelivat hänen oloistaan jonkin aikaa. Olav kuunteli, mutta ei sekaantunut keskusteluun, kysäisi vaan kerran:
»Oliko poika hänen muassaan keinuissa?»
Miehet myönsivät, se oli kaunis poika, vaalea ja vankka, »— eikä kenenkään tarvitse kysyä kuka isä on.»
Mutta kun miehet saivat vähän entisen höyryn lisäksi, he kävivät äänekkäiksi ja kohta alkoi kaksi heistä kinastella keskenään. Olavin täytyi vihdoin pyytää heitä rauhoittumaan tai lähtemään ulos.
Samassa toiset hyökkäsivät toistensa niskaan. Pikku tytöt kiipesivät Olavin arkun päälle ja jäivät sinne seisomaan. Silloin eräs miehistä huomasi heidät, kääntyi sinne ja aikoi laskea heidän kanssaan leikkiä.
Olav nousi niin että kaikki, mitä hänen sylissään oli, kieri lattialle — hän aikoi mennä erottamaan tappelevia, samassa kolmas mies meni tyttöjen luo. Olav näki Bothildin lysähtävän kasaan pelon pökertämänä. Cecilian kädessä välähti jotakin — lapsi oli vetäissyt esiin puukkonsa ja tavoitti miestä. Olav tarttui miestä hartioista, painoi polvensa hänen selkäänsä ja kaatoi hänet lattialle. Samassa Tore oli isäntänsä luona, avasi oven — Olav tarttui vieraan kainaloihin, kantoi hänet eteiseen ja siitä pihalle. Sitten hän riensi takaisin tarttuakseen toisiin.
Seinien ja ovenpielien ryskyessä, rähinän ja kirosanojen lennellessä, mutta ilman suurempia kahakoita Olav ja Tore saivat tuvan tyhjäksi ja ovet kiinni. Miehet huusivat ja mellastivat pihalla, jyskyttivät eteisen oveen ja seiniin. Olav ja Tore kuuntelivat nauraen ja huohottaen sekä suoristivat vaatteitaan; hekin olivat saaneet jonkin kuhmun, joko juopuneitten miesten nyrkeistä ja koroista tai satuttaessaan itsensä johonkin pimeässä eteisessä.
Olav kääntyi hymyillen lasten puoleen. Cecilian maidonvalkeat kasvot olivat vielä raivosta rypyissä; hänen silmänsä säikkyivät vaaleanvihreinä. Mutta Bothild seisoi seinään nojaten, hän vapisi niin että hampaat kalisivat. Kun Olav tarttui häneen, purskahti hän niin valtavaan itkuun, että kasvatusisä vallan säikähti. Hän veti tytön luokseen ja istuutui häntä pidellen jutellessaan hänelle kuin pikku lapselle — vaikkei hän enää mikään lapsi ollutkaan, sen isä tunsi, hän oli jo melkein neitonen, pitkäjäseninen ja hento — taisi olla kaksitoista vuotias. Sitten hän siveli hänen tukkaansa ja pitkiä palmikoltaan pyytäessään hänen olemaan pelkäämättä — vaikkei se auttanutkaan, sen hän tiesi entuudestaan, tyttö käyttäytyi siten aina miesten haastaessa riitaa, vaikkei kukaan hänelle aikonutkaan tehdä mitään pahaa. Ryskeen ja paukkeen seinän takana yltyessä, värähti tytön hento ruumis.
Sitten Olav työnsi hänet luotaan, nousi ja läksi ulos. Samassa rengit saapuivat pihalle, ja vieraat miehet pötkivät käpälämäkeen.
Pöydässä istuessaan, kun Cecilian piti leikata itselleen juustopalaa, huudahti eräs miehistä nauraen:
»Sinun veitsesihän on veressä, Cecilia!»
Bothild kirkaisi, mutta nyt täytyi sekä Olavin että miesten nauraa hänen arkuudelleen. Illallinen riita oli heitä piristänyt, ja nyt he istuivat tyytyväisinä pöydän ääressä edessään hyvää olutta ja ruokaa sekä lieden lämpö ympärillään.
Cecilia sylkäisi puukkoonsa ja kuivasi sen hameensa sisäpuolelle, sitten hän leikkasi ison juustokimpaleen ja painoi kahden leipäpalan väliin — hän ei virkkanut halaistua sanaa.
Olav nauroi:
»Annappas kun katson puukkoasi — sepä oli pieni heikko puolustusase, tyttöseni!»
»Anna minulle sitten parempi puukko, isä!» tyttö virkahti.
»Sen sinä saat», vastasi isä yhtä iloisena kuin äsken.
Illallisen jälkeen hän toi sisään pienen, rautasilaisen arkkunsa, jossa hän säilytti kalleuksiaan. Tytöt häärivät hänen ympärillään hänen sieltä penkoessaan — tytöt eivät olleet kovinkaan usein saaneet nähdä, mitä isä siellä säilytti. He huudahtivat ja kyselivät aina uuden esineen tullessa näkyviin, ja Olav, joka oli tänä iltana hyvällä tuulella, antoi tyttöjen ottaa esineitä käsiinsä ja koetella koruja. Pohjalla oli neljä kaunista tikaria — Olav ei niitä käyttänyt milloinkaan. Cecilia tarttui pisimpään.
»Annatko sinä tämän minulle, isä?» hän vetäisi sen huotrastaan.
Sen terä oli kolmikulmainen, varsi ja huotra koristettu kauniisti kullatuin renkain. Olav otti sen häneltä, katsoi sitä vähän:
»Ei tämä ole naisten veitsi, Cecilia — sitä tarvitaan vain vihollista surmatessa. Tätä sinä voit paremmin käyttää —» hän ojensi tytölle suuren, norjalaisen puukon, jossa oli leveä terä ja varsi vuoltu mursunhampaasta.
»Minä otan mieluimmin sen toisen», tyttö virkkoi.
Olav mietti hetkisen:
»Sinä et usein pyydä minulta — ota se sitten.» Hän tarttui tytön paksuun, vaaleankeltaiseen palmikkoon — se oli sykkyrässä — Cecilian tukka oli niin kiharainen. »Etpä sinä muuten olisikaan Hestvikenin tytär, Cecilia.»
* * * * *
Olav oli hankkinut Eirikistä tietoja lakkaamatta. Ja totuttuaan Eirikin poissaoloon, heräsi hänessä joskus ajatus. Ehkäpä Eirik ei sentään tulekaan takaisin. Ja hän saattoi ajatella, että se olisikin kaikkein paras. Pitäisihän hänen toki jotakin saada siitä hyvästä, että oli myynyt sielunsa, jos hänen petoksensa tasaantuisi siten, ettei suku eikä perintö menisi vääriin käsiin — silloin tuntuisi hänestä paljon helpommalta kohdata kuolemaa ja tuomiota. Oman elämänsä hän oli hukannut — ehdoin tahdoin; hän ajatteli sitä tyynin mielin — ja hän tunsi ikäänkuin jonkinlaista ruumiillista iloa siitä, että hän oli väärässä, Jumala oikeassa. Hän ei koskaan ollut voinut ymmärtää kenenkään löytävän iloaan Jumalaa syyttämällä tai kiroamalla. Hän itse oli vain yksi mies; hänen kohtalonsa ei suuriakaan merkinnyt. Hänen mielestään oli hyvä tietää, miten maailma oli turvassa hyvän Kristuksen käsissä, nousipa miten monta miestä tahansa häntä vastaan.
Cecilian onneen hän luotti täydellisesti.
* * * * *
Samana vuonna, juhannuksen aikoihin, naittivat Skikkjustadin Baard ja
Signe Arnentytär vanhimman tyttärensä. Sulhanen asui naapuripitäjässä,
Olav Auduninpoika oli mukana ja saattoi morsiamen sulhasen kotiin,
sillä hän oli morsiamen kummi.
Hän oli ollut huono kummi; hän ei ollut pitänyt tytöstä huolta — tytön nimi oli Helga. Ulkomuodoltaan hän oli mitätön ja näytti niin omahyväiseltä. Mutta hääpäivänään hän oli kaunis.
Baard ei ollut ensin tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan; hänen ja sulhasen välit eivät olleet hyvät tämä oli Helgaa paljon vanhempikin. Mutta tänä juonna puolipaaston aikaan olivat miehet sopineet, ja niin hän oli kihlannut tyttärensä Hoskold Joninpojalle.
Olavia liikutti morsian erikoisesti Helga Baardintytär oli niin muuttunut, että hän vallan ällistyi. Hän huomasi muittenkin häävieraitten olevan samaa mieltä — siitä juteltiin istuttaessa kolmantena pitopäivänä häätalon pienessä pirtissä. Se oli järjestetty vanhemmille ja arvokkaimmille isännille. Olavin paikka oli yläpäässä heti Rynjulin Torgrimin, morsiamen tädinmiehen vieressä, Sira Hallbjørn istui kunniapaikalla.
Hoskoldista ja Helgasta johtui puhe muihin morsiamiin, jotka olivat olleet erittäin kauniita ja onnellisia morsiamia — tai toimeliaita ja reippaita emäntiä. Vanhojen miesten mielestä oli aina niin, ettei kukaan nykyisistä naisista ollut niin kaunis kuin heidän nuoruutensa ajan naiset.
Sira Hallbjørn nojaili pöytään ja piirteli viivoja pöydälle läikkyneeseen olueen. Hän oli koko häitten ajan ollut huonotuulinen, väsynyt ja hiljainen. Tämä keskustelu näytti häntä kyllästyttävän:
»Tässäkö te nyt aiotte istua tämän iltaa ja lörpötellä kuolleista naisista? Eivätköhän vain heidän miehensä heidän eläessään olleet heille yhtä pahoja kuin miehet yleensä ovat. Minun mielestäni on paljon parempi omistaa sellainen seuranainen kuin Olavilla on matkassaan kuin kaikki muut yhteensä», hän oli vähän juovuksissa ja naurahti veltosti, »kuuleppas, hyvä Olav, etkö sinä luovuta minulle kaunista naistasi?»
Olav suoristihe äkkiä, hän lehahti punaiseksi ja suutahti — hän ei ymmärtänyt mitä pappi tarkoitti. Torgrim ei sitä myöskään ymmärtänyt, vaan kysyi:
»Mitä sinä tarkoitat, hyvä sira?»
Sira Hallbjørn nauroi kuten äsken, työnsi kätensä Torgrimin selän taitse ja sipasi Olavin sotakirveen terää, joka riippui seinällä Olavin istuimen kohdalla:
»Tätä minä tarkoitan —», hän laski kätensä Olavin olalle. Olav työnsi sen pois ja nauroi vastahakoisesti:
»Ei pappi — viime kerralla sinä halusit haukkaani — eikä tämä tappara ole —»
Silloin Ættarfylgja helähti — kaikki juhlijat kuulivat sen. Sen syvä sointu kajahti huoneessa häipyen sitten hitaasti.
Sira Hallbjørn säpsähti ja tarttui kirveeseen:
»Sellainenko se sinun kirveesi onkin että se laulaa, Olav», kysyi hän vilkkaasti.
»Niin sanotaan. Mutta minä olin luullut, että se oli jo aikoja sitten vaiennut — vanhuuttaan.» Hän otti tapparan papilta, ripustaen sen takaisin seinälle.
Miehet alkoivat tuumia, oliko tappara soinut itsestään vai soiko se sira Hallbjørnin kosketuksesta.
Olav ja sira Hallbjørn olivat katsoneet hetkisen toisiaan silmiin — sitten he nauroivat molemmat yhtaikaa, kumpikin yhtä vastahakoisesti. Oli kuin he olisivat huomanneet heitä yhdistävän siteen — sen, ettei heistä kumpikaan ollut tässä ilonpidossa sydämensä halusta.
* * * * *
Olav lähti häätalosta samana iltana, mutta hän sanoi miehilleen, että he voivat viipyä seuraavaan päivään ja tulla Märtta Birgerintyttären ja lasten kera kotiin.
Paksu pilvivaippa peitti taivaan laen. Kesäyön värittömässä hämyssä näyttivät niittämättömät niityt ja vaaleanviheriät peltosarat harmailta, Olavin ratsastaessa vesaikossa kulkevaa polkua peltojen laidalla. Koko maailma nukkui — ruisrääkkä vain raksutteli jossakin pellolla.
Hän saapui kirkkotielle ja hevonen paransi vauhtiaan, se halusi kotiin. Kirkko kohosi kukkulalla, kiviseinät hohtivat valjuina ja paanukatto riippui pienien ikkuna-aukkojen Päällä. Olav käänsi hevosensa kirkkopolulle. Yön hiljaisuus tuntui lähenevän häntä kuten joku elävä olento, hevosen kavioitten kopseen kuuluessa hiljakseen mäen ruohikossa.
Hautausmaan muurin vieressä oli joitakin vanhoja kumpuja; vanhin aivan aitovarressa, niin että sillä kasvavat vanhat saarnit levittivät varjonsa sen sisäpuolelle. Olav nousi ratsultaan ja sitoi sen kirkkomaan portin viereen puomiin. Hän muisti, ettei teräs-asetta saanut kantaa — hän irroitti vyönsä ja laski sen pois tapparan kanssa. Sitten hän asteli korkeinta hautakumpua kohti.
Kuivien, hänen jalkojensa alla taittuvien risujen räiske — niitä oli saarnien alla paksuna mattona — kammotti Olavia, niin että hiukset nousivat hänen päässään. Hän astui kummun yli ja nousi muurille. Sen sisäpuolella olivat hautakivet syvällä nuoren nurmen sisään vajonneina kirkon seinustalla. Olav tuijotti, kunnes hänen silmissään alkoi liikkua mustia pilkkuja ja hänen sydämensä löi niin, että hän tunsi verenmakua suussaan. Mutta se kaikki oli vain kuin ulkomaailma olisi vierinyt hänen ylitseen ja hänen sisimmässään vallitsi rauha. Ja sittenkin hän vaistomaisesti sulki silmänsä kuullessaan oman äänensä, sanoessaan selvästi ja kirkkaasti:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän kuuli, miten hevonen aitauksen takana säpsähti. Hän ei uskaltanut kääntyä ja katsoa sinnepäin. Hän vain tuijotti kirkonseinään, ja hän huomasi aivan kirkon oven vieressä hautakiven häämöittävän. Kasvot kylminä ja jäykänkalpeina hän lausui jälleen:
»Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös! Ingunn Steinfinnintytär — nouse ylös!»
Hän oli jälleen sulkenut silmänsä, mutta hän näki sittenkin — harmaa kivi kohosi hitaasti, valkoinen vainaja nousi ja pudisti mullan kääreliinoistaan.
Hän kohotti päätään takanojaan, veti henkeään ja avasi silmänsä. Ei näkynyt mitään muuta kuin harmaa, lauhkea yö. Olav tuijotti — se tuntui hänestä paljon uskomattomammalta kuin kaikki muu. Mutta kirkkotarha nukkui maahanpainuneine korkean nurmen peittämine kivipaasineen aivan harmaaseen kirkonseinään asti.
Vihdoin hän kääntyi, meni takaisin kummun poikki ja hevosensa luo. Irroittaessaan riimua hän huomasi Blakkenin näkevän jotain — se seisoi pää pystyssä, sieraimet levällään, heilutteli korviaan, hätkähti pari kertaa, kun hän laski sille kätensä — mutta Olav ei nähnyt mitään. Sitten hän nousi satulaan ja antoi hevosen mennä — kova ratsastus teki hänelle hyvää; ilmavirta ja hevosen kavioitten pauke voittivat kaamean hiljaisuuden.
Hänen saapuessaan Hestvikeniin oli jo aamu — pilvet olivat punertuneet kauttaaltaan. Saatuaan hevosen talliin meni Olav vuorelle ilmaa katsomaan — tapansa mukaan. Ennen auringon nousua mustensi pieni tuulen puuska vuonon kalvon.
Pirtti oli autio ja tyhjä. Olav meni kamariin ja heittäytyi vuoteelleen riisuutumatta. Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kavahti ylös täysin valveilla. Hän tuijotti tupaan vievään harmaaseen ovi-aukkoon — mutta siellä ei ollut ketään —.
Ajatukset nousivat mieleen kuin katkerat vedet. Ingunn oli luvannut kerran — sikäli kuin kuolleet voivat tulla kotiin elävien luo.
Mutta nyt hän oli hänen luotaan rajattoman paljon kauempana kuin ennen — ensimmäisenä vuotena, ei, vaan ensimmäisenä kesänä hänen kuolemansa jälkeen Olav oli nähnyt miten lähellä Ingunn oli häntä keskellä heitä toisistaan erottavaa pimeyttä. Nyt he olivat joutuneet toisistaan kauas, niin kauas, ettei Ingunn enää kuullut vaikka hän huusi.
Siinä maatessaan muodostui hänelle yksinäisyys jonkinlaisiksi näyiksi. Hän oli olevinaan aution kalliolaen pyörällä huipulla, siellä kasvoi kanervaa, ja kivet olivat harmaan sammalen peitossa. Hänen ympärillään levisi joka puolella huurteesta harmaata metsää, ja likaisenharmaita suosilmiä, pinta jäässä, oli alhaalla alangoilla, mutta kaukana sinersi harmaa taivas, yhtyen mataliin, tummansinisiin vaaroihin. Hän seisoi ja hänen mielensä teki huutaa sinne, mutta hän tiesi sen olevan hyödytöntä —. Näky vaihtui hiljalleen uneen, eikä hän herännyt, ennenkuin Ragna toi aamiaista; tämä sanoi ihmetelleensä kovasti kuultuaan Sveiniltä Olavin hevosen seisovan jo tallissa, eikä muiden —.