VI.
Sinä syksynä Olav sattui usein näkemään savun nousevan kukkulalta
Hudrheiminmaan puolesta. Hän pysähtyi työssään ja katseli sinnepäin.
Sielläpäinhän Torhildrudin pitäisi olla, mikäli hän ymmärsi.
Tuli muutamia kirkkaan sinisiä, aurinkoisia päiviä, jolloin vuoria vasten kohisevat meren aallotkin näyttivät olevan täynnä valoa ja ilmaa. Kultaisia lehtiä liiteli ilmassa, ja avaruuskin näytti laajenevan vuonon sinisestä vaahtopinnasta valoisaan, tuulen pyyhkimään taivaanlakeen, jossa valkoiset, pienet pilvenhattarat leijailivat äärettömän korkealla. Ja Olav meni eräänä päivänä puolenpäivän maissa rantaan, otti yhden pienimmistä veneistään ja läksi yksin purjehtimaan.
Tänään oli leikkiä purjehtia pitkin täyteläisiä, hohtavia aaltoja, Olavia kasteleva merenvaahto oli hohtavan valkoista. Taivaaseen oli niin pitkältä, että tuntui kuin hän olisi tässä pienessä veneessään piilossa aaltojen välissä ja aina veneen noustessa aallonharjalle hän näki toisen rannan tulleen yhä lähemmä, käyneen yhä selvemmäksi. Hänet valtasi melkein sama mieliala kuin poikavuosina, karattuaan Frettasteinistä metsään leikkimään.
Maihin tultuaan hän läksi nopeasti polkua myöten tunturille. Metsät olivat täällä jo käyneet vaaleiksi. Keltaisia lehtiä lenteli ja satoi, niitä hulmahti tuon tuostakin hänen ohitseen kuin kirkkaita valojuovia, jotka tanssien riensivät polun poikki. Voimakas tuulenhenki täytti Olavin mielen ilolla.
Hän ihmetteli nyt vain, miten hän ei ollut jo aikoja päiviä tätä keksinyt: hänen olisi pitänyt käydä katsomassa Torhildia, ottamassa selkoa, miten hän tulee pojan kanssa toimeen. Eipä niin, ettei hän voisi olla varma hänen selviämisestään, kyllä Torhild oli siksi kätevä. Mutta olisihan hänen sentään pitänyt tarjota apuaan, mikäli Torhild olisi ottanut sitä vastaan — olihan hän pojan isä.
Hän ei nyt voinut käsittää, miksi hänen mielestään oli ollut niin mahdotonta tavata Torhildia — aivan kuin heidän olisi toisiaan tavatessa tehtävä uusia erehdyksiä. Eiväthän he enää olleet nuoria kumpikaan — mutta sitä hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut.
Hän saapui metsän reunaan veräjälle, läksi kulkemaan kivikkoista polkua. Täällä oli nyt paljon enemmän peltoa — kannokkoa.
Olav oli iloinen, vaikkei jännittynyt, saadessaan nähdä taas hänet ja
Bjørnin.
Koira alkoi sisällä tuvassa ulvoa. Ovi avautui — rakki kiirehti rähisten häntä kohti. Sen jäljessä kumartui Torhild ulos ovi-aukosta.
Olav ei osannut selittää toisen kasvojen ilmettä, mutta siinä oli jotakin aivan toista kuin hän oli odottanut. Torhild ojensi hänelle kätensä viivytellen.
»Oletko sinä liikkeellä — täälläpäin?»
»Olenpa niin — onko se sinusta ihmeellistä?»
»No ei. Onhan se luonnollistakin», sanoi Torhild hiljaa Hän pyysi miestä sisälle, käski istumaan, toi maitotuopin: »— olutta minulla ei ole —.» Sitten hän kumartui lieden ääreen, puhalsi hiillokseen ja sytytti tulen:
»Etköhän sinä ole märkä ja viluissasi — etkö halua istua tänne lähemmä?»
Olav kiitti ja istuutui Torhildin nostamalle jakkaralle — hän oli kävellyt itsensä kuivaksi. »Mutta lämmitähän edes jalkojasi», Torhild kehoitti.
Vuoteesta alkoi kuulua tuhinaa ja liikettä — siellä on sylilapsi, arveli Olav. Torhild vilkaisi olkansa yli, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota; hän ripusti padan liedelle ja kaasi siihen maitoa. Sitten he puhelivat tuulesta ja kauniista ilmasta; se kävi heiltä kummaltakin hitaanlaisesti.
»Bjørn ei ole kotona?» kysäisi Olav.
»Ei, hän läksi Ketilin kanssa — he veivät tuonne taloon lehmää.»
»Minä olenkin kuullut, että sinä olet lisännyt karjaasi paljon. Jos sinä aiot viljellä noin suuria peltoja, täytyy sinulla olla aikalailla karjaakin, vai mitä?»
»Meillä on neljä lypsävää ja kolme vasikkaa —». Lapsi huusi yhä kovemmin Torhildin jutellessa Olaville karjastaan.
»Silläpä pojalla tuntuu olevan hätä», Olav naurahti. Hän aikoi kysäistä kenen se oli, mutta sitten hän muisti Ranveigin, Torhildin nuoren sisaren, ja vaikeni.
»Tyttö se on», Torhild virkkoi; hän nousi äkkiä. »Minun täytynee sitä sitten rauhoittaa.» Hän riuhtaisi nopeasti auki nuttunsa edustan ja veti esiin täyteläisen, sinisuonisen rinnan.
Olav katsoi häneen suu puoliavoimena ihmetyksestä. Sitten hän kumartui — ohimoita alkoi kuumentaa, puna levisi yli miehen kasvojen. Hän ei voinut katsoa Torhildiin, vaan hänen täytyi painaa katseensa lujasti permantoon. Tämä oli ainoa, minkä hän ei milloinkaan olisi osannut ajatellakaan näin käyvän!
Torhild oli istuutunut vuoteen askelmalle lapsi rinnoillaan. Olav tunsi Torhildin katsovan häneen ja häntä harmitti punastumisensa. Sitten he istuivat pitkän aikaa ääneti. Mutta äkkiä Torhild aikoi selvällä ja hiljaisella äänellä:
»Minä soisin nyt, että sinä sanoisit asiasi, Olav — minä selitän sinulle niin hyvin kuin voin.»
»Asiani — ei minulla ole muuta asiaa kuin että minun teki mieleni — minä aioin katsoa miten Bjørn voi — nähdä häntä ja kuulla miten hän — ja sinä —»
Torhild vastasi kuin olisi punninnut jokaista lausumaansa sanaa:
»Kyllä minä ymmärrän, Olav, sinun arvelevan — ettei tämä ollut sinun tarkoituksesi antaessasi minulle talon — minä sain Aukenin elääkseni täällä lapsen kanssa. Mutta kuten sanoin sinulle ovat viljelykset nyt kaksin verroin suuremmat kuin tänne tullessani. Ja minä arvelen, että on parempi oma mies tässä auttamassa — kuin puuhata täällä yksin palkkarenkien kanssa. Sitten sinun tulee muistaa, että minä olen jo vanha — Bjørn ei tule saamaan kovinkaan monta sisarta enää. Ehkei muita kuin tämän —» Hän kumartui hellästi pienokaisen puoleen painaen sitä rintaansa vastaan.
Kun Olav ei vieläkään virkkanut mitään, jatkoi Torhild vähän kiivaammin:
»Minä ajattelin viime vuonna ennenkuin annoin hänelle myöntävän vastauksen — käydä Hestvikenissä puhumassa sinulle asiasta. Mutta sitten minä tuumin, etten ollut kuullut sinusta mitään pitkiin aikoihin.
»Mutta sinä voit kenties ajatella, että minä olin toiminut toisin kuin mitä sinä olit tarkoittanut antaessasi minulle maat ja mannut — vaikkei meidän kesken ollut milloinkaan puhetta, etten minä menisi naimisiin.»
Olav pudisti päätään:
»Minä en tiennyt, että sinä olit naimisissa.»
»Siitä on jo kohta vuosi», sanoi Torhild lyhyesti.
Olav nousi, meni hänen luokseen ja ojensi kätensä.
»Toivotan sinulle onnea.» Torhild tarttui hänen käteensä, mutta ei nostanut katsettaan lapsesta.
»Sinä olet siis saanut tyttären — mikä sen nimi on?»
»Borgny, oman äitini mukaan.» Torhild otti lapsen rinnoiltaan, sulki vaatteensa, pyyhki lapsen suun käsiselällään ja käänsi sen kasvot Olaviin päin.
»Se on kaunis lapsi.» Olavista tuntui, että hänen oli se sanottava. Pienistä, punaisista kasvoista katselivat tummat, tutkivat silmät, kuten aina pikkulapsilla ja ne näyttivät katsovan häntä. Sitten ne sulkeutuivat hitaasti; lapsi nukkui. Torhild jäi istumaan pienokainen helmassaan.
Olav ajatteli, että Torhildin pitäisi nyt puhua jotakin siitä miehestä, jonka hän oli ottanut tänne ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin. Mutta Torhild ei puhunut siitä mitään.
»Entä sinun veljesi», Olav kysyi sitten, »he suostuivat tähän?»
»Sinähän tiedät, että he ovat tottuneet siihen jo lapsesta alkaen — kunhan he vain ovat silmäini alla, tottelevat he kyllä minua.»
Olav ajatteli, että silloinhan olisi ollut parempi pitää ainakin yksi heistä tässä — mutta hän vastasi vain:
»No, niinhän se lienee — että sinä arvelit tarvitsevasi täällä isännän.»
»Niin, asia oli sillälailla, että minun täytyi mennä Ketilin kanssa naimisiin — muilla ehdoilla hän ei olisi jäänyt tänne. Ja ellei minulla näinä vuosina olisi ollut hänen apuaan – hän on tehnyt täällä enemmän kuin miehen työn jo ennen aikamieheksi tuloaan. Jos minä olisin päästänyt pojan pois — ottanut tänne toisen työmiehen — enhän minä olisi voinut olla varma siitä, ettei hänkin kerran olisi esittänyt samoja vaatimuksia. Oli siis oikeudenmukaisempaa, että Ketil sai minut sekä saa nauttia siitä hyvästä, josta olemme hänelle suuresti kiitollisuuden velassa —»
Olav ei vastannut. Silloin Torhild jatkoi:
»Muistathan sinä Ketilin —? Sinä näit hänet viimeksi täällä käydessäsi?»
»En suinkaan?»
»Niin, hän ei ollutkaan silloin vielä täysikasvuinen —» Silloin Olaville vaikeni: keskenkasvuinen poika, typerän näköinen — löytölapsi — joka oli silloin ollut Torhildin luona. Tulipunaisena, ja Torhildiin katsomatta hän kysyi:
»Hänetkö sinä olet ottanut isäksi minun pojalleni?»
»Hänet», Torhild vastasi kovasti.
»No niin, minä en ole milloinkaan pyrkinyt määräilemään sinun asioissasi», Olav kohautti hartioitaan. »Entä Bjørn?» hän kysyi. »Hän oli tietysti liian nuori tähän puuttumaan.»
»Ei suinkaan. Hän on tuntenut Ketilin niin kauan kuin voi muistaa. — Tuolla he tulevat.» Hänen voimakkaat, harmaankalpeat kasvonsa pehmenivät ja niitä valaisi hieno hymyn väre.
Ovi lensi selälleen — se johti suoraan pihalle — tuuli toi sisään nuorten, nauravien äänien soinnun, sieltä kuului lapsen ja nuoren miehen äänet. Tuvan sauhu alkoi valossa lainehtia sinervänä. Poikasella oli kädessä tuuliviiri, hän juoksi suoraan äitiä kohti huutaen loistavan iloisena. Hänen jäljessään seurasi pitkä ja vaalea mies; hän sanoi nauraessaan jotakin ja pyyhkäisi tuulen pörröttämää tukkaansa ja kuivasi kasvojaan. Sitten he molemmat huomasivat vieraan. —
— Olav näki, että Ketil tunsi hänet. Ketil pysähtyi, ryhti näytti höltyvän ja hän näytti hämmentyneeltä.
Torhildin mies oli pitkä hujale, suuret työihmisen kädet riippuivat polviin, mutta hänen kasvonsa olivat lapselliset ja vähän tyhmänsekaiset pitkine, litteine leukoineen, jossa kasvoi sakeata, vaaleata parransänkeä. Keltainen, kihara tukka roikkui hänen otsallaan. Eikä hän sittenkään ollut ruma —.
Torhild nousi, laski lapsen vuoteeseen, alkaen puuhailla puuron ääressä. Hän viittasi Ketiliä istumaan isännän paikalle. Niin tämä tekikin.
Poika jäi seisomaan äidin luo. Hän ei ollut pitkä ikäisekseen, mutta siro ja voimakastekoinen. Olav huomasi pojan muistuttavan Hestvikenin sukua — vaalea tukka, suuret, vedensiniset silmät hiukan kaukana toisistaan vaaleitten, suorien kulmakarvojen varjossa. Hänen ihonsa oli maidonvalkoinen, nenänjuuressa joitakin tummia pisamia. Hän seisoi katsellen vierasta kylmän tutkivasti.
Torhild puhui miehelleen, kyseli, miten naapurissa oli käynyt. Sitten he juttelivat ilmasta ja vuodentulosta, vaimo yritti saada molemmat miehet keskusteluun, mutta se kävi heikosti. Silloin tuli sisälle vieras, nuori nainen — hän oli naapurin naisia, joka kävi auttamassa Torhildia karjanhoidossa; Torhild ei ollut vielä käynyt kirkotettavana lapsen syntymän jälkeen. Torhild kysyi, eikö Olavia haluttaisi käydä Ketilin kanssa taloa katselemassa.
Bjørn seurasi heitä. Hän tarttui isäpuolensa käteen ja miesten kävellessä pikku taloa tarkastamassa, poika tuli puheliaaksi — hän yhtyi kaikkeen, mitä isäpuoli sanoi tai lisäsi jotakin tämän puheeseen. He olivat tähän asti lainanneet hevosta, Ketil kertoi, mutta jos heillä olisi edelleen sama onni, joka heitä tähän asti oli seurannut, niin —.
»Sinä tiedät, Ketil», Olav virkkoi, »että jos Torhild tarvitsisi jollakin lailla minun apuani —»
»Minä tiedän, ettei hän tarvitse», keskeytti toinen. Ja Olav huomasi, kohdatessaan toisen katseen, ettei tämä aina ollut yhtä tyhmän näköinen. »Me olemme näinä vuosina tulleet omin neuvoin toimeen.»
* * * * *
Syötyään puuron Olav puhui poislähdöstään. Hän kutsui Bjørniä ja pyysi häntä luokseen.
Poika tuli, seisoi Olavin edessä ja katseli häntä viileä tarkkaavainen ilme kauneissa lapsenkasvoissaan.
»Tiedätkö sinä kuka minä olen, Bjørn», kysyi Olav.
»Minä arvelen, että sinä olet se Hestvikenin Olav, joka on minun isäni.»
Olav oli vetänyt sormestaan kultasormuksen:
»Otatko sinä sitten vastaan tämän sormuksen, Bjørn. — lahjana isältäsi?»
Poika katsoi äitiinsä ja sitten isäpuoleensa. Kun molemmat nyökäyttivät, hän vastasi:
»Otan kyllä, Olav — minä kiitän sinua lahjasta.»
Hän koetti sormusta sormeensa, katseli sitä hiukan; sitten hän meni äitinsä luo ja pyysi tätä panemaan se talteen.
Olav Iäksi heti sen jälkeen. Hän pyysi Torhildia kanssaan ulos. Hämärsi, ja tuuli oli kiihtynyt. Myrskynpuuska tuiversi paljaita pihlajia niin että oksat heilahtelivat jäisensinistä taivasta vasten, mutta etelästä hiipi pimeitä pilven lonkia. Torhild kysyi:
»Aiotko sinä tällaisessa vastatuulessa purjehtia kotiin, voimmehan me varata sinulle yösijan?»
Olav vastasi menevänsä. Hän heitti vaippansa hartioilleen:
»Kun sinä nyt olet naimisissa ja sinulla on aviolapsi — eikö olisi parasta, että Bjørn muuttaisi minun luokseni lahden taa?»
Hän ei voinut myrskyssä kuulla vastausta ja niin hän toisti sanansa.
»Älä pyydä sitä minulta, Olav.»
»Miksei? Minä en kuitenkaan mene naimisiin — ja minä hoitaisin poikaa kuten omaani ainakin.»
»Ei. Sinulla on aviolapsia sinullakin. Minä en tahdo, että Bjørn on siellä, missä häntä kohdeltaisiin alempiarvoisena. On parempi olla Torhildrudissa ensimmäisenä kuin Hestvikenissä huonoimpana.»
»Eirik ei ole ollut kotona neljään vuoteen. Me kuulemme hänestä harvoin ja on epävarmaa milloin hän palaa.»
»Minä tiedän sen. Mutta onhan Cecilia — ja sitten sinun kasvattityttäresi ja Märtta-rouva. Sitten sinä tiedät, ettei veljilläni ole sielläpäin sellaista mainetta, että se lisäisi pojan arvoa.»
»Sinullapa näkyy olevan tarkat tiedot minun kuulumisistani», virkkoi
Olav terävästi.
»Olethan sinä, Olav, siksi mahtava mies, että sellaiset tulevat kuuluville.»
Olav jätti hyvästit ja läksi.
Hän yritti päästä siitä irti pimeässä ja myrskyssä kulkiessaan. Olihan vallan järjetöntä, että hän oli näin kiukuissaan. Torhildilla oli ollut täysi oikeus mennä naimisiin. Mutta hän ei ollut milloinkaan ajatellut sellaista mahdolliseksikaan.
Olihan totta, että hän tarvitsi taloonsa isäntää, ja sekin oli totta, että jos hän laski Ketilin menemään, saattoi seuraava renki tehdä hänelle saman vaatimuksen. Mutta että hän sittenkin voi ottaa tämän kulkurin —. Hän näki edessään lapsellisen nuoren ja vaalean Ketilin, pitkän, voimakkaan nuorukaisen — käsi kädessä pikkupojan kanssa, molemmat nauravina ja leikinhaluisina. — Kun hän viimeksi hänelle jätti hyvästit — siitä taisi olla nyt seitsemän vuotta sitten — silloin oli Torhild pyytänyt että hän ottaisi hänet luokseen. — Ei, hän ei saisi hautoa sellaisia ajatuksia; oli alhaista luulla toisesta rumaa, kun ei siitä ollut sen varmempi.
Bjørn. Miehelle, joka sellaisen pojan omisti, täytyi olla sen menettäminen kuolemaakin katkerampaa.
Aaltojen pauhu täytti kaiken — keskellä yhä pimenevää iltaa välkähtelivät vaahtopäät hyökyaallot. Pienen kivisillan irtokivet kolisivat ja helisivät jylhästi aallon vyöryessä sen ylitse. Olav seisoi katsellen hetkisen — tuuli oli kääntynyt kokonaan etelään. Mitäpä hänellä oli kotonakaan tehtävää, niiden vuoksi hän oli kyllä voinut jäädä huomiseen asti Torhildrudiin.
Hän ei ollut milloinkaan ajatellut yhtyä jälleen Torhildiin — ja sittenkin hänessä kiehui kiukku ajatellessaan mitä hän oli äsken nähnyt. Hän oli niin kiihdyksissä, että hän ihmetteli sitä itsekin.
Hän oli koko ajan tiennyt, ettei Torhild enää koskaan tulisi hänen omakseen — mutta hänestä tuntui sittenkin, että hän omisti jonkun tietäessään Torhildin olevan siellä — Aallot kastelivat hänet kokonaan hänen mennessään pienelle sillalle, jossa hänen veneensä keinui tuulen alla pimeässä.