XII.
Olavin katkeruus tuntui ikäänkuin syöpyneen häneen heti kotiin palanneen ensinäkemältä. Hän oli tottunut ajattelemaan Eirikiä jo täytenä pyhimyksenä — ja hän saapuukin yhtäkkiä kotiin juosten häntä vastaan pellolla hassunkurisessa puvussa ja haiseva, musta pässi toverinaan.
Ja sitten nousi mieleen ajatus kaikista niistä vaikeuksista, joita Eirikin huikentelevaisuus tulisi aiheuttamaan. Hänenhän täytyy myöskin selvittää jollakin lailla välinsä näiden paljasjalkamunkkien kanssa. Heidän sääntöjensä mukaan heillä ei ollut oikeutta vaatia mitään myötäjäisiä sinne pyrkiviltä miehiltä, niin että kaikki se, mitä he olivat saaneet Eirikin luostariin tullessa, oli annettu lahjana; sitä Olav ei voinut vaatia takaisin. Mutta jos he vaatisivat sitä, minkä Olav oli luvannut heille Eirikin tullessa munkiksi, niin —! Olavia harmitti koko joukko; he olivat ensin yllyttäneet Eirikiä tämän suunnitelmissa, minkä olivat ennättäneet, ja sitten he olivat — jos hän voisi luottaa edes Eirikin omiin sanoihin — tukeneet häntä hänen alkaessaan epäillä koko munkkikutsumustaan.
Mutta siinä oli sellaistakin, joka oli vielä hullumpaa. Eirikin päätös luopua maailmasta oli saanut Jørund Rypan kosimaan — sitä ei voinut epäillä. Eikä Olav kaikesta huolimatta ollut varma — ei edes viime Gunnarsbyn matkansa jälkeen — siitä, että Cecilia olisi rypungilaisten parissa onnellinen. Kun he saisivat syytä epäillä, etteivät Cecilian sukulaiset olisikaan menetelleet oikein rehellisesti heitä kohtaan —.
Olav mainitsi siitä jotakin eräänä päivänä Eirikille. Hän huomasi pojan tulevan hyvin onnettomaksi.
»Aivan ennenkuulumatonta se ei sentään ole», Eirik vastasi sävyisästi, »että luostarin noviisi huomataankin kykenemättömäksi elämään sääntöjen mukaan.»
Olav ei siihen vastannut. Eirik puhui kyllä totta, mutta useimmat sittenkin liittyivät luostariin aikoinaan munkkeina ja nunnina, ja Eirik oli aluksi viime vuonna puvun saatuaan ollut niin innokas ja hän oli itse päättänyt ruveta munkiksi kenenkään neuvomatta tai työntämättä häntä sille tielle.
»Ei ole ensinkään varma minun naimisiin menoni», hän sanoi sitten.
»Vai ei? Oletko sinä aikonut jatkaa vanhaa huonoa elämääsi?»
Eirik tuli hohtavan punaiseksi. Mutta hän vastasi tyynesti ja rauhallisesti:
»Sinä, isä, olet elänyt kuten kristityn tulee näinä vuosina äitimme kuoleman jälkeen — sinä et ole mennyt uusiin naimisiin etkä ottanut jalkavaimoa.»
»Minäkö?» Olav virkkoi liikutettuna. »Minä olin jo silloin vanhanpuoleinen mies. Eikä minua nuorenakaan nähty porttoloissa tai pelipaikoissa —»
Eirik jatkoi yhä tyynesti:
»Minä lupasin isä Einarille pysyväni erossa peleistä ja juomingeista. Etkö sinä, isä, usko minun oppineen mitään hyvää ja hyödyllistä tänä vuonna, jonka olen viettänyt Pyhän Fransiskuksen katon alla ja rukoillut joka päivä Jumalan edessä Hänen korkeimmassa paikassaan?»
»Kyllä, kyllä», Olav mutisi vähän häpeissään. »Aika näyttää, Eirik, — miten kauan tämä päähänpisto kestää.»
»Sinun ei pitäisi sanoa niin!» Eirik nousi ja riensi ulos.
Mutta Olavia tuntui vain yhä enemmän kiusaavan, kun Eirik nyt näytti muuttuneen hurskaaksi ja nöyräksi. Häntä ei milloinkaan voitu ärsyttää vastaamaan vihaisesti, hän ei lörpötellyt eikä kehunut. Isä piti häntä nyt niin kovilla, ettei Eirikillä ollut kerrassaan mitään, mitä hän olisi voinut omakseen sanoa. Olav oli aina ollut antelias, mutta ei mikään siitä, mitä hän antoi köyhille ja sairaille, saanut kulkea Eirikin käsien kautta. Mutta Eirik keksi keinon — hän teki talonväelle ja lahdella poikkeaville ihmisille monta palvelusta, jotka todistivat hänen nöyryyttään ja hyvää tahtoaan. Sekin suututti isää ja häntä suututti huomatessaan Eirikin vetäytyvän ihmisten parista ja menevän joko rannan kallioille tai ulkohuonerakennuksiin rukouksiaan lukemaan yksinäisyydessä. Hän luki rukousnauhastaan aikarukouksensa sekä Neitsyt Marian rukoukset, joista hän jo osasi suurimman osan. Pian Olav huomasi Eirikin asettaneen pieniä ristejä sinne tänne pelloille rakennuksen ympärille, niihin paikkoihin, joihin hänellä oli tapana mennä rukoilemaan.
Olav kuuli syyspuoleen puhuttavan Eirik Olavinpojan jättäneen luostarin, koska hän tunsi tarvetta saada viettää vieläkin ankarampaa katumuselämää. Hänen aikomuksensa on rakentaa itselleen maja kirkkomaalle ja asettua sinne erakoksi. Tässä pitäjässä ei sellaista ollut ennen ollut, niin että ihmiset puhuivat siitä paljon — toiset pilkkasivat, mutta toiset arvelivat siitä tulevan suurta hyötyä paikkakunnalle. Olav huomasi viimein, että Eirik oli itse tavalla tai toisella pannut tällaiset huhut liikkeelle, ja hän otti pojan lujille. Eirik tuli kovasti hämilleen — ja nyt ensimmäisen kerran luostarista tulon jälkeen isä huomasi hänen olevan epävarman ja räpyttelevän silmiään. Mutta hän vastasi, ettei hän itse ollut milloinkaan aikonut ruveta erakoksi, hän oli vain kertonut jostakin, jota oli lukenut talvella refektoriossa eräästä kirjasta, jonka nimi on Vitae Patrum.
Eräänä päivänä Eirik tuli Olavin luo kysyen, saisiko hän ottaa vanhimman Rundmyrin lapsista Hestvikeniin. Pojasta oli tullut raajarikko sairastettuaan jotakin tautia seitsenvuotiaana; kun hänet kesäisin pantiin pihalle maahan, pääsi hän laahautumaan eteenpäin vähän matkaa käsivarsillaan, eikä hän osannut puhua ensinkään. Ennen sairastumistaan hän oli ollut pirteä ja kaunis lapsi — hän ei ollut Ankin enemmän kuin Livinkään näköinen, vaan muistutti erästä nuorta ja iloista, punatukkaista ja ruskeasilmäistä renkiä, joka oli ollut Hestvikenissä edellisenä talvena ennen heidän naimisiin menoaan. Mutta se ei vähentänyt Ankin isänrakkautta, ja kun poika nyt makasi sellaisena, sanoivat sekä Anki että Liv mieluimmin kadottavansa kaikki muut lapsensa, paitsi tätä poikaa. Mutta vaikkakin he rakastivat häntä sillä lailla ja vaikka he aina saivat niin runsaasti antimia Hestvikenistä, ettei heidän tarvinnut kärsiä puutetta, makasi sairas poika täynnä haavoja ja syöpäläisiä ja oli menehtyä omiin likoihinsa. Vanhemmat kyllä puuhailivat hänen kanssaan, pistivät hänen suuhunsa parhaat suupalat, mutta lialle he eivät voineet mitään. — Olav ei voinut mielestään kieltää Eirikin pyyntöä, sillä lapsi oli hänen kummipoikansa ja nimenä hänen mukaansa Olav. Hän sanoikin vain, ettei Eirik saisi tuoda poikaa tupaan, ellei hän saisi tästä pois syöpäläisiä ja saisi haavoja niin puhtaiksi, etteivät ne niin haisisi. Eirik piti Olav Livinpoikaa ladossa, kunnes tuli kylmä, sitten hänen täytyi ottaa poika tupaan makaamaan. Eirik oli saanut hänet aika puhtaaksi, ja poika oli opetellut kulkemaan jonkin askelen kahden sauvan varassa. Talven mittaan hänestä lähti sen verran, että hän pystyi näpertelemään yhtä ja toista pientä: liottamaan vitsaksia ja suolilankaa, hiomaan karkeita puukapineita ja sen sellaista. Hän oppi puhumaankin vähän paremmin, mutta änkyttäen ja epäselvästi se kävi. Hänen huoneessa olostaan seurasi sentään monta ikävyyttä. Talon väki ei ollut hänelle epäystävällistä, ja jos Olav Auduninpoika joskus kääntyi kummipoikansa puoleen, tapahtui se aina hyvällä — oikeastaan Olav ei ollut tyytymätön nähdessään lapsiraukan saavan nyt kristityn ihmisen hoitoa — mutta kun häntä suututti sairaan tuottamat vaikeudet, sai Eirik kokea isänsä huonoa tuulta.
Olav ei tiennyt vielä mitään siitä, miten Gunnarsbyssä otettiin vastaan tieto Hestvikenin pojan kotiin tulosta. Mutta hän ei voinut saada pois mielestään pahoja aavistuksia sitä muistaessaan, eivätkä nämä ajatukset kauan pysyneetkään pois mielestä.
Syysmyöhällä Olav ennätti käydä Oslossa. Hän meni myös minoriteettiluostariin. Mutta hän huomasi pian, ettei hän täältä saisi lisätietoja Eirikin erosta. Veljet pitivät sitä luostarin sisäisenä asiana, ja konventin vaikeneminen oli kuin muuri, jota vastaan törmäsi. He puhuivat Eirikistä ainoastaan hyvää, sanoivat kiintyneensä nuoreen veljeensä sydämellisesti, mutta kun oli selvinnyt sekä hänelle itselleen että heille, että Jumala tahtoo kuljettaa tätä sielua muita teitä kuin munkkielämän kautta, niin —.
»Silloinko se teille selvisi, kun hän hyökkäsi Tveitin miehen kimppuun?» Olav kysyi.
Hän oli kuullut sen Claus Wiephartilta. Eräs hurskas tveittiläis-leski oli lähettänyt sanan luostariin haluavansa lahjoittaa sinne vähän vaatetta ja ruokatavaroita. Veli Stevnen oli määrä hakea lahjat ja hän otti veli Eirikin mukaansa; hänen piti auttaa kotiin kantamisessa. Mutta kun he jo seisoivat valmiina, kummallakin säkki selässään ja aikoivat lähteä pihalta, palasi lesken poika kotiin, ja koska hän ei tuntenut sellaista rakkautta kerjäläismunkkeihin kuin äiti, haukkui hän molemmat munkit — mutta veli Eirik ei voinutkaan hillitä itseään, vaan viskasi säkin maahan, hyökkäsi talonpojan niskaan ja iski häntä poskelle, niin että mies kellahti nurin. Veli Stevne oli tosin nuhdellut häntä heti siinä, ja Eirik oli pyytänyt talonpojalta anteeksi ja kotona luostarissakin hän oli saanut harjoittaa katumusta; ei ollut hyvä elvyttää tällä lailla eloon paljasjalkamunkkien entisen sotaisuuden muistoja. Mutta seikkailusta puhuttiin paljon.
Olav oli luullut vian olevan tässä. Mutta gardiani ei myöntänyt. Ei, hän sanoi, noviisia ei voinut sellaisen harha-askelen vuoksi erottaa, kun hän kerran oli osoittanut selvää katumusta. Eirik ei ollut koettanut puolustaa kiivauttaan, vaan taipunut katumusharjoituksiin, niin että häntä voitiin pitää nöyryyden esikuvana.
Eirikin isä hymyili epäillen.
Silloin gardiani sanoi vihdoin — Eirikhän oli tullut tänne, koska hän luuli olevansa kutsuttu papiksi. Mutta koska siinä kerran oli este —
»Este?» Olav lehahti tulipunaiseksi. »Kuka niin on sanonut, isä, että olisi olemassa este?»
»Pyhän kirkon laki on sellainen. Ei kukaan ruumiiltaan tai jäseniltään viallinen voi palvella alttarilla. Niin ettei Eirik voi viallisella kädellään —»
Olav vaikeni. Hän ei ollut muistanut että Eirikiltä puuttui vasemman käden pikkusormesta kaksi niveltä. Hän oli heti ajatellut Eirikin syntyperää.
Gardiani jatkoi nopeasti ja varmasti: Eirik oli pyrkinyt heidän veljeskuntaansa, koska hän oli luullut Jumalan valinneen hänet papiksi. Mutta koska Jumala ei milloinkaan anna ihmisille tehtävää, jota hän ei voisi täyttää, oli siis selvää, että Eirik Olavinpoika oli tässä erehtynyt. Mutta silloin saikin asia toisen luonteen. Koevuotensa loppuajan Eirik oli pyrkinyt selvyyteen, oliko hän sopiva palvelemaan Jumalaa maallikkoveljenä, mutta he olivat lopulta tulleet siihen tulokseen, ettei niin ollut —.
Olav sai luvan tyytyä siihen. Veljet eivät puhune mitään saamistaan lahjoista Eirikin tullessa heidän luokseen, mutta eivät myöskään mitään niistä, mitä heille luvattiin myöhemmin. Niin että näitä asioita ei kosketeltu ensinkään.
Mutta Olav Auduninpoika erosi minoriiteistä melko viilein mielin. Ja senjälkeen hän puhui näistä munkeista aina vastenmielisesti. Ja koska häntä muuten pidettiin hurskaana miehenä, joka suosi munkkeja ja pappeja, niin ettei edes sira Hallbjørn Erlinginpojasta ja hänestä tullut vihamiehiä, arvelivat ihmiset hänellä olevan täyden syyn valittaa paljasjalkamunkkien käytöstä tässä asiassa.
* * * * *
Totta on, että Eirikin päätöstä ensimmäisenä järkytti tieto siitä, ettei hänestä voisikaan tulla pappia.
Hän oli heittäytynyt uuteen elämäänsä niin palavalla innolla, että noviisimestarin, veli Einarin, täytyi pikemminkin häntä pidättää. Moni munkeista tapasi jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen rukoilemaan seuraavaan saarnaan asti. Eirik tahtoi heti saada jäädä joka aamu, ja veli Einarin täytyi pakottaa hänet palaamaan dormitorioon ja käymään levolle.
Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.
Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.
Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: »Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin rikkautta.
Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.
Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja lyömään ja surmaamaan Jumalaa.
— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.
Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan lihaansa.
Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta ensin hänen kanssaan.
Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.
Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, niin ettei hänestä voi tulla pappia.»
Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä maallikko-veljeskunnaksi.
Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten alkoi syksy lähestyä.
Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.
Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla laivassa vallitsi pilkkopimeys.
Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, olisi veripilkkuja täynnä —.
Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.
Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan — kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla — ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse — kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.
Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.
Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi — ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja syyhyttää vallan sietämättömästi.
Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä ihoa —.
Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin — seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.
Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki ilman jälleen lämpimäksi.
Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, ettei hän voinut sitä tehdä!
Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.
Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»
Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.
Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.
— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.
Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän kerran saa Hestvikenin.
Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin hidasjärkinen.
* * * * *
Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain päähänpisto.
Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri virhe.
Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua — aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on lupauksensa antanut.
* * * * *
Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.
Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.
Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen tien.
Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.
Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.
* * * * *
Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.
Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.
Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.
Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.
»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei epäystävällisesti — hän hymyili.
Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.
Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.
Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.
Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo ennen Valkosunnuntaita.
Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai päivemmällä kuulla:
»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, kuin miksi sinä olet tullut.»
Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.