XIII.
Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:
»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»
»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»
Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa jälkeen.
Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi seisomaan ja katselemaan häntä.
»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»
»Koska sinä kerran sen kuulit» — Cecilia nosti kirkkaan, kylmän katseensa — »kuulit sinä tietysti myöskin minun vastaukseni.»
»Koskeeko se minun luostarista tuloani?» Eirik kysyi. »Onko se vaikeuttanut sinun oloasi täällä Gunnarsbyssä?»
»Ei — ei se ole ainoastaan sitä.» Hänen katseensa viipyi veljen pitkässä, kauniissa olemuksessa. Eirik seisoi hänen edessään aamuauringossa, joka hohti hänen kumartuneella, ruskeakiharaisella päällään. Hän oli pukeutunut polviin ulottuvaan, tummanpunaiseen takkiin, joka sopi hyvin hänen hartiakkaalle vartalolleen, hoikalla miehustalla r hopeasolkinen nahkavyö. Cecilia piti Eirikistä tällaisenaan enemmän — hän oli ollut liikutettu nähdessään kauniin vilkkaan veljensä paljasjalkamunkin nutussa, hän ei ollut milloinkaan uskonut veljensä olevan aiotun siihen elämään »On vielä paljon muutakin —»
Eirik virkkoi:
»Pelkkänä sisaren-osuutena Jørund saa Hestvikenistä enemmän kuin hänen veljensä vaimoiltaan. Brynhildillä on neljä veljeä ja Lucian isä on saanut maksaa kuninkaalle raskaita sakkoja siitä tyhmästä leikistä, johon hän sekaantui herttuan ollessa Akershusin edustalla.»
Cecilia nyökäytti:
»Jørund tietää sen — ne tietävät sen kaikki. Mutta se ei tee Jørundille elämää täällä sen helpommaksi — me olemme tässä suuriperheisessä talossa kaikkein nuorimmat ja saamme taipua toisten tahtoon niin pienessä kuin suuressakin.»
»Onko kysymys Brynhild-rouvasta?» Eirik kysyi.
»Brynhildistä minä pidän enin. Hän sanoo, mitä hän tarkoittaa —. Mutta totta on, etteivät hän ja Jørund ole milloinkaan olleet ystäviä. Ja Aake ja Lucia eivät pidä minusta.»
Eirik katseli alas nuoreen äitiin. Hän oli huomannut täällä ollessaan, ettei Jørundilla enemmän kuin Ceciliallakaan ollut helpot päivät.
»Sano nyt sittenkin minulle, mitä Jørund pyysi sinua sanomaan», hän pyysi. »Sano», hän toisti vielä, kun sisar punastui eikä tahtonut vastata.
Äkkiä, ikäänkuin kärsimättömästi, Cecilia laski jokeltelevan lapsen maahan. Vuoden vanha poika kellahti nurin ja alkoi huutaa — silloin Eirik nosti sen ylös ja otti syliinsä.
»Niin, eipä kestä muuta kuin lähelle Klementinmessua — silloin minulla on taas toinen samanlainen.» Cecilia henkäisi muutaman kerran syvään. »Minä en voi sitä kieltää — minä antaisin hyvin paljon, jos pääsisin synnyttämästä lasta kälyjeni käsiin —
»— Vaikkapa sinusta tulisikin Hestvikenin omistaja — emmekö me voisi asua siellä yhdessä? — Hän ja Aake eivät ole milloinkaan voineet sietää toisiaan. Sitä Jørund on toivonut meidän naimisiin menostamme asti — hän pyysi minua, se tapahtui jo aivan ensimmäisinä öinä yhdessä ollessamme — hän pyysi minua kysymään isältä, emmekö saisi muuttaa hänen luokseen. Mutta jos hän kerran halusi sitä — asua mieluummin isän kanssa, joka on niin jyrkkä ja jonka kanssa on niin vaikea tulla toimeen, kuin omien veljiensä kanssa — niin tullee se vielä helpommaksi, kun isä on kerran poissa ja sinä olet siellä isäntänä. Olethan sinä ja hän olleet niin kauan parhaat ystävät —»
»Haluatko sinä», Eirik kysyi, kun Cecilian täytyi pysähtyä ja vetää henkeään, »minun puhuvan isälle — voisitteko te muuttaa meille jo syksyllä?»
»Haluan», Cecilia vastasi punastuen.
Eirik ojensi hänelle lapsen, joka rimpuili takaisin äidilleen. Sitten hän kääntyi ja meni hakemaan Jørundia.
Ystävykset olivat koko aamupäivän takamailla — he kuljeskelivat ja makailivat mäellä ja Jørund puhui puhumistaan. Hän vannoi, ettei hän ollut ensinkään pahoillaan kuultuaan, ettei Eirikistä tullutkaan munkkia; hän oli kyllä muistanut, että koevuosi on koevuosi — mutta Aake ja Steinar ja heidän vaimonsa olivat puhuneet sellaista, mikä oli ärsyttänyt Ceciliaa — ja kyllähän Eirik tiesi hänen olevan itsepäisen, joka ei milloinkaan taivu ajatellessaan toisin kuin muut —. Ja sellainen hän olikin usein täällä ollessaan ja useimmiten hän kyllä olikin oikeassa. Mutta heidän elämänsä oli täällä sietämätöntä — epäsopu hänen ja veljiensä välillä oli tullut kymmenen kertaa suuremmat hänen naituaan Cecilian. Mutta jos he tulisivat Hestvikeniin hän oli varma siitä, että hän sopisi Cecilian kanssa hyvin. Sitten hän alkoi jutella Cecilian myötäjäisinä tuomasta pöytähopeasta — Aaken vaimo oli saanut kuulla Oslossa kultaseppä Magnukselta Olavin näyttäneen kihlajaisissa vanhoja; Olav oli sitten antanut ne uusia, mutta he sanoivat Olavin sillä pettäneen tyttärensä miehen perintöön nähden, — ja Cecilia oli antanut sanan sanasta —. Eirikin pää oli pyörällä kuunnellessaan Jørundin valituksia heidän vihdoinkin kulkiessaan taloa kohti.
* * * * *
Eirik oli kotiin ratsastaessaan aivan varma isän lupauksesta — vaikka olisi vaikeakin saada vanhus myöntymään. Mutta hän ei ollut ajatellutkaan sitä mahdollisuutta — Olav myöntyi heti. Niin Jørund ja Cecilia muuttivat Hestvikeniin samana syksynä. He saivat naistentuvan asuakseen.
Cecilia synnytti vähän aikaa sen jälkeen toisen poikansa. Hänen nimekseen tuli Torgils — aivan sattumalta: poika tuli maailmaan melkein tukehtuneena ja naiset kutsuivat Eirikin sisään; hän antoi vastasyntyneelle hätäkasteen. Hädissään hän antoi pojalle ensimmäisen sukuun kuuluvan nimen, mikä mieleen johtui. Olav suuttui — pojan nimeksi olisi pitänyt tulla Audun hänen isänsä ja pienen poikavainaansa mukaan, eikä hän olisi tahtonut enää saada sukuunsa Likaparran kaimaa — vaikkakin miehen oma jälkeläiset olivat sen tehneet, kun kaksi Arne Torgilsintytär oli antanut pojilleen isoisänsä nimen.
* * * * *
Eirik sanoi isälle eräänä päivänä:
»Etkö sinä voisi olla Jørundin kanssa puhuessasi vähän puheliaampi?
Minä luulen, ettet sinä pidä hänestä.»
»En, minä en voi olla», Olav vastasi tylysti. Sitten hän lisäsi heti vähän myöntyvämmin: »Ei suinkaan Jørund voi vaatia minua kohtelemaan häntä enää meidän vieraanamme nyt hänen tänne kokonaan muutettuaan asumaan.»
Olav ei voinut enää lopultakaan tuntea Eirikiä kohtaan vanhaa vastenmielisyyttään. Nuorukainen oli pakottanut isän jollakin lailla kunnioittamaan itseään: hän oli jo toista vuotta kotona ja hänessä säilyi yhä luostarielämän tuottama muutos. Olav huomasi Eirikin aina koettavan tehdä sitä, mikä on oikein, ja hän oli saavuttanut sellaisen itsehillinnän, josta Olav olisi voinut vannoa, ettei hän sitä milloinkaan saavuttaisi. Isä muisti melkein häveten ensimmäisiä aikoja, jolloin hän oli odottanut, jopa melkein toivonutkin Eirikin jälleen lankeavan vanhoihin huonoihin tapoihinsa —.
— Kenenkään tahtomatta tai oikeastaan sitä edes selvästi tietämättään nämä kolme, jotka olivat niin kauan muodostaneet yhden perheen, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jørund Rypan tänne muutettua he tunsivat kasvaneensa toisiinsa ja hänen olevan vieraan —.
Hän kuljeskeli rakennusten väliä ikäänkuin hämillään — eikä tehnyt mitään. Täällä talossa ei myöskään ollut oikeastaan mitään sellaisia työtä, mihin hän olisi tottunut. Hän meni aamulla ulos, seisoi tallin ovella katsellen, miten hänen renkinsä hoiteli hänen hevosiaan; ellei ilma ollut mahdoton, hän läksi sillalle, maleksi siellä, katseli merelle ja syljeskeli veteen. Hän oli ollut jonkin kerran veneitten mukana, mutta sitten häntä ei enää huvittanut lähteä. Sitten hän loikoili huoneessaan penkillä ja torkahteli hän valitti, ettei yöllä saanut lasten vuoksi oikein nukkua. Olavin ja Eirikin tullessa kotiin venemiehineen — tämä tapahtui kalastusaikana — hän meni vanhaan tupaan ja jäi sinne istumaan, mutta miehet olivat väsyksissä ja nälissään eivätkä jaksaneet ajatellakaan pitää seuraa Jørund Rypalle. Vesilintujen pyyntiaikana hän piristyi vähän ja läksi muitten mukaan — mutta sitten tuli viikon päivyt kestävä pohjoismyrsky, ja silloin se loppui.
Cecilia ei nähnyt paljon muuta talon väkeä — hän pysytteli naistentuvassa tai palvelusneitoineen kodassa ja ulkorakennuksissa.
Tänä vuonna tuli kova rehunpuute Hestvikeniin, sillä heillä oli myöskin Jørundin karja, ja heidän oli täytynyt ottaa käytäntöön vanha läävä, joka oli ollut käyttökelvottomana ties kuinka kauan. Sitä oli vähän korjailtu, mutta nälkäiset eläimet kärsivät siellä kovasti. Cecilia saattoi tulla sieltä itkien, käytyään viemässä sinne ruoanpuolta — hänenpä ei moni ollut nähnyt itkevän, jos jotakin tapahtui ihmisten kesken, mutta eräänä iltana hän tuli läävästä ja tavattuaan Eirikin eteisessä hän kietoi kätensä tämän kaulaan pimeässä:
»Eirik — sinähän rukoilet Jumalalta niin paljon, etkö sinä voisi rukoilla, että tänä vuonna tulisi aikainen kevät!»
»Minähän teen niin, tiedäthän sinä sen.»
Kun Olav oli sinä iltana mennyt kamariin nukkumaan, Eirik meni hänen luokseen ja sanoi isälle, mitä oli ajatellut, että heidän pitäisi ottaa Saltvikenin talo jälleen viljelykseen. Olav arveli heillä olevan enemmän hyötyä maasta, jos he käyttäisivät sitä kuten nytkin niittynä ja laitumena kuin että he antaisivat sen vuokralle. Eirik vastasi, ettei hän ajatellut sitä vuokrattavaksi, vaan että he viljelisivät omin väin täältä käsin: »Jos Jørund pitää kymmenen lehmää ja neljä hevosta, täytyy meidän vähentää omiamme tai siirtää osa muualle.»
Hän sai vihdoin isän jollakin lailla suostumaan. Eirik otti mukaansa Knutin ja Sveinin, Ragnan nuoret pojat souti etelää kohti jo parin päivän kuluttua vieden pari venelastia aidaksia mukaan. Eikä routa ollut vielä oikein sulanut maasta, kun hän jo läksi uudelleen, tällä kertaa joitakin eläimiä mukanaan, ja ennen Hallvardinmessua Eirik oli saanut aidatuksi suurimman osan vanhaa peltoa, jollei muuten, niin ainakin risuaidalla. — Ajan mittaan täytyi isänkin myöntää hänen olevan oikeassa — tästä tulisi vielä hyvä talo —
Olav Auduninpoika oli ollut itse talvimarkkinoilla Oslossa. Hän oli
tapansa mukaan tehnyt joitakin kauppoja, jotka piti päätettämän
Hallvardinmessuilla. Hän lähetti nyt Eirikin sinne, ja Eirik pyysi
Jørundia kanssaan.
Langokset viipyivät kaupungissa pari päivää juhlien jälkeen; he olivat tavanneet tuttuja ja iltaisin he istuskelivat taloissa juomassa. Eirik piti varansa — hän ei tahtonut joutua mihinkään niistä paikoista, joissa hän oli ennen liiankin tuttu; tämä oli yhtenä syynä siihen, miksi hän pyysi Jørundia kanssaan: ollessaan naimisissa olevan miehen kanssa lankesi luonnostaan, ettei hän mennyt yleisiin kapakoihin, vaan pysytteli muissa kokoushuoneissa ja kaupunkilaisten taloissa. Toisena syynä oli se, että hän huomasi Jørundin ikävöivän kovin Hestvikenissä.
Pyhän Eirikin päivän aatto-iltana he palasivat hyvin myöhään asuntoonsa peltisepän taloon, he olivat juovuksissa, ja niin Eirik nukkui seuraavana aamuna hyvin myöhään. Hän oli aikonut tänä päivänä kuunnella omien veljiensä messua — hän ei ollut ennättänyt käydä siellä muuta kuin ensimmäisenä kaupungissa olonsa päivänä — mutta nyt oli taaskin liian myöhäistä. Messu oli loppunut kaikissa muissa paitsi Hallvardinkirkossa; hän meni sinne ja sitten veljien luo vesperiin.
Messun aikana rukoillessaan hänen mieleensä johtui pyytää luostarista muutamia taimia suuresta, tunturin juurella olevasta kirsikkametsästä. Saltvikenissä oli rakennusten lähellä suojainen paikka aurinkoisen kallion kupeessa, juuri sellainen, jossa hedelmäpuut viihtyvät Hestvikenissäkin oli monta sellaista paikkaa — mutta isä oli nauranut hänen ehdotukselleen: tämä ei ole mikään ritarilinna, jonne olisi istutettava naistenlehto tai ruusutarha. Mutta Saltvikeniä Eirik piti jo omana talonaan.
Palattuaan majapaikkaansa hän sai kuulla Galfridilta Jørundin menneen ulos jonkun Brandsgaardenilla asuvan miehen kanssa. Hän läksi etsimään ja löysi lankonsa talon sisäpihasta eräitten miesten kanssa, joilla oli siellä kukkoja. He katselivat ensin kukkotappelua ja sitten he menivät luhtiin juomaan. Jonkin ajan kuluttua sinne tuli joitakin naisia — erään heistä, nimeltään Gyda Paratiisiryyni, Eirik tunsi ennestään; tämä istuutui Eirikin polvelle, Eirik joi hänen kanssaan, he hyväilivätkin vähän toisiaan Eirikin ajatellessa samalla, että hän tekisi nyt viisaimmin, jos lähtisi pois — mutta hän ujosteli toisia miehiä. Siellä oli noppapikari. Eirikiä ei haluttanut ryhtyä uhkapeliin luvattuaan pysyä sellaisesta erossa — mutta sehän ei aina ollut mahdollista — hänen oli vaikea muitten vuoksi julkisesti vetäytyä syrjäänkin. Silloin siellä oli eräs mies, jota Eirik ei tuntenut ja joka ei sanonut haluavansa pelata uhkapeliä, vaan kysyi, eikö kukaan pelaisi hänen kanssaan shakkia. Eirik pääsi siten kahdesta kiusauksesta yhdellä kertaa, koska hän ei voinut pelata shakkia Paratiisiryyni polvellaan — Eirik tarjoutui silloin peliin ja laski neitosen pois, vaikkei aivan ilman pientä haluttomuutta. Mutta vieras, Helge, oli niin hyvä shakinpelaaja, että Eirik unohti kohta kaiken muun paitsi pelin. Häntä halutti jäädä vesperistäkin pois, mutta kun kirkon kellot alkoivat soida, hän muisti kirsikkapuut, ja nyt hänen mielensä teki saada niitä. Ja silloin hän lopetti; Jørund jäi sinne — Eirik huomasi hänen olevan jo aikalailla juovuksissa; hän itse selvisi innostuksesta, huomattuaan, miten taitavan vastustajan hän oli saanut laudan ääreen. Jørund pelasi innokkaasti, mutta Eirik ei siitä ollut huolissaan, hänellähän oli aina onni pelissä ja olihan hän naimisissa, tottahan hän piti huolen itsestään —.
Ja hän unohti kaiken seisoessaan jälleen omassa kirkossaan ja laulaessaan muitten kera Ave Maris Stellaa ja Magnificatia. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli moni veli hänen luokseen kirkkoon, ja hän läksi heidän kanssaan luostariin; hänen täytyi jutella kaikkien heidän kanssaan; tuli sitten illallisaika — ja niin Eirik jäi yöksi vierashuoneeseen; huomisaamuna päivämessun jälkeen he ottaisivat hänelle taimia. Hedelmäpuut olivat jo ennättäneet pitkälle, mutta isä Einar arveli, että kunhan niiden juuret käärittäisiin hyvin sammaliin ja tuohien sisään ja hän purjehtisi heti Saltvikeniin ja istuttaisi ne samana iltana, niin ne kyllä varmaan juurtuisivat.
Eirik oli kirkossa kompletoriumissa ja nukkui vierashuoneessa; valoisana kevätyönä hänet herätti munkki, joka seisoi hilkka pään päälle vedettynä ja kuiskasi; »Benedicamus Domino.» Ja hän meni aamusaarnaan, sitten takaisin vuoteeseen ja messuun. Silloin hän vasta muisti isältä saamansa rahakukkaron — se oli hänen vuoteensa pohjalla Rikardinpoikain luona — mutta tietysti se säilyisi siellä —.
Kun veljet saivat maasta kirsikan taimet, he halusivat antaa yhtä ja toista muutakin puutarhastaan. Eirik kantoi koko kuormansa veneeseen, sai vanhan purjeen, jonka sisään hän ne kietoi auringolta varjoon. Oli jo päivällisaika, ennenkuin hän palasi peltisepän taloon. Siellä hän sai tietää Jørundin pistäytyneen kotona edellisenä iltana, mutta yöllä hän ei ollut käynytkään.
Eirik läksi kaupungille etsimään lankoaan. Hän tapasi Brandsgaardissa Helgen ja sai kuulla tämän olleen Jørund Rypan kanssa myöhään edellisenä iltana eräässä talossa, jossa kukaan mies ei olisi mielellään nähnyt sisarensa miehen oleilevan. Hän oli jäänyt sinne vielä Helgen lähdettyä. Eirik pyysi Helgeä sinne kanssaan, mutta heidän sinne saavuttuaan he saivat kuulla Jørundin lähteneen kotiin vähän aikaa sitten. Silloin Eirik palasi majapaikkaan.
Hän tapasi siellä Jørundin panemassa kokoon heidän tavaroitaan. Hän oli sen näköinen kuin hän olisi kokenut jotakin ikävää. Eirik ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hän pani kokoon loput heidän tavaroistaan. Kun hän aikoi ottaa vuoteesta kukkaronsa, se olikin poissa.
»Minä olen ottanut sen talteen», Jørund virkkoi. »Minähän en tiennyt, miten kauan sinä aioit viipyä niiden sinun veljiesi luona —»
Eirik kääntyi äkkiä lankoonsa päin. Mutta hän nielikin sanat, jotka olivat jo hänen huulillaan. Asiat olivat jo kyllin hullusti — eivätkä ne puhumisesta paranisi —.
Sitten he menivät veneelleen. Purjehtiessaan he eivät vaihettaneet ainoatakaan tarpeetonta sanaa. Eirik oli iloinen, ettei ketään talonväestä ollut mukana, eikä Cecilia siis saisi tietää mitään miehen retkistä.
Illallisen jälkeen Eirik teki isälleen selkoa, miten oli isän asiat toimittanut. »Kukkaro rahoineen on Jørundilla.»
Jørund Rypa nousi:
»Rakas appi — totta puhuakseni minulla ei ole rahoja. Asianlaita on sellainen, että minä tapasin miehen, joka vaati minulta — minä olin jäänyt hänelle velkaa puolitoista markkaa hopeata — se oli taalalainen, ja hän juuri oli myynyt minulle harmaanhanhen, mutta hän oli jo lähtenyt pois silloin, kun minä aioin maksaa hänelle — ja niin min nyt lainasin nämä rahat sinulta päästäkseni vanhasta velasta —»
Olav tuijotti tyttärensä mieheen, niin että Jørund meni vähän hämilleen:
»Niin, ja me pelasimme vähän uhkapeliäkin — minä olen niin tottunut siihen, että minua seuraa onni; toivoin voittavani niin paljon, että olisin voinut suorittaa sille Simonille velkani —. Mutta tässä on tämä pikari, joka on paljon suuremmanarvoinen kuin se hopeasumma, minkä sinulta lainasin —.» Jørund otti nuttunsa laskoksista pienen, kauniin hopeapikarin, asetti sen appensa eteen pöydälle. »Sinä saat ottaa tämän —»
Olav tarttui pikariin, rutisti sen käsissään — sitten hän heitti sen päin Jørund Rypan silmiä.
»Minä en ole pyytänyt sinun pikariasi. Minä tahdon saada hopeani — en enemmän enkä vähemmän!»
Eirik oli ponnahtanut ylös. Hän huomasi jotakin Jørundin kasvoissa — ja hänet valtasi kauhu — tätä ei olisi pitänyt tapahtua!
Jørund katsoi maassa olevaa, rutistettua pikaria. Hän laski jalkansa sille ja polki sitä.
»Ota pikarisi», Olav sanoi, niin että vävyn oli toteltava.
Sitten Jørund läksi ulos.
Eirik ja Olav seisoivat ääneti katsomatta toisiinsa.
Sitten isä kysyi matalalla äänellä ja vihaisesti:
»Entä sinä — olitko sinäkin pelaamassa —?»
Eirik pudisti päätään.
»Hän lienee tehnyt sen», hän sanoi, »viimeisenä iltana Oslossa ollessamme. Me menimme silloin kumpikin omalle tahollemme. Hän meni jonkun sukulaisensa luo, ja minä menin veljien luo kaupungin ulkopuolelle, olin siellä yötä.»
»Eikö sinulla ollut enemmän älyä», Olav kysyi terävästi, »kuin mennä sinne makaamaan ja näppäilemään paternosternauhaa — kun hän oli mukanasi? Sinun pitäisi toki tuntea ystäväsi. Asiat ovat hullusti, kun lammas on ketun vartijana —»
Eirik seisoi ääneti. — Sinun ei olisi sittenkään pitänyt tehdä näin, isä — mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.
Eirik makasi pääsemättä uneen. Hänen ei olisi pitänyt jättää Jørundia — isä oli siinä paljon enemmän oikeassa kuin mitä hän itse tiesikään; eihän hän tiennyt, minkälaisen seuran Eirik oli jättänyt ja minkälaiseen Jørund oli mennyt. Olisihan hän voinut koettaa saada Jørundin kirkkoon kanssaan, mutta siihen tällä ei olisi ollut halua; hän tahtoi olla rauhassa niiden ystäviensä parissa, joista hän piti aivan toisella tavalla kuin Eirik piti Jørundista.
Isän ei olisi sittenkään pitänyt tehdä sillä lailla — heittää pikaria hänen silmilleen ja puhua hänelle kuten varkaalle. Eirik voihki hiljaa — Jørund ei antaisi tätä isälle anteeksi. Ja kun heidän oli pakko asua täten samassa talossa —. Hänestä tämä ennusti ties minkälaisia onnettomuuksia —.
Silloin hänen mieleensä juolahti se, mikä hänellä oli ranta-aitassa, purjerepaleihin käärittynä. Hänen piti koettaa saada ne maahan mitä pikemmin, sitä parempi, olivat sekä isä Einar että veli Hubert sanoneet. Eirikiä ei haluttanut tavata aamulla isää eikä Jørundia ja Ceciliaakaan. Hän nousi ja hiipi ulos.
Vuono lepäsi kalpeana ja hiljaa vaikenevassa kevätyössä. Mainingit nuoleskelivat vuoren alla kellertävää ruoistoa, lokit istuivat siellä valkoisina pilkkuina — yksi niistä nousi ja lensi ulospäin. Mutta petäjikössä, joka täytti kaikki notkot sammalharmaissa rantatuntureissa, linnunlaulu alkoi hiljalleen viritä. Eteläiset, harmaat pilvet muuttuivat punaharmaiksi ja taivas sai koillisessa punakeltaisen värin hänen soutaessaan Saltvikenin leveätä, mutkikasta hiekkarantaa. Rannalla levisi suuri tasanko, se oli laihaa niittyä, jolla kasvoi joitakin suolankeittäjäin säästämiä leppiä ja mahtavan suuria katajapensaita, jotka olivat jättiläismäisten keihäänkärkien muotoisia. Eirik souti ohitse — hänen teki mielensä tarkastaa pyydyksiään lahdesta etelään kohoavan vuoren alla — olivatko pojat muistaneet hänen poissa ollessaan hoitaa niitä. Soutaessa takaisin pyristeli parikymmentä keittokalaa veneen pohjalla.
Talot olivat jonkin matkaa rannasta puoleksi suuren, matalan, punaisen vuorenharjanteen takana, joka muistutti mahtavan suuren valaan selkää. Maasta kohosi ylempänäkin samanlaisia valaanselkiä metsänreunaan asti.
Mennessään tuvan oven ohitse Eirik kuuli koiriensa äänen — ne olivat tunteneet hänet. Hän laski ne ulos ja näki niiden riemun. Mutta pojat, hän kutsui heitä rengeikseen, nukkuivat makeasti — Knut ja Svein toisessa vuoteessa ja Olav Livinpoika penkillä; Eirik oli siirtänyt hänet tänne, sillä hän oli huomannut ihmisten Hestvikenissä kyllästyneen hänen suojattiinsa. Hän voisi ainakin pitää vähän huolta toisten vaatteista, heidän täällä näin asuessaan vailla naisen apua.
Mutta hänen täytyi sulkea koirat jälleen sisään istuttaessaan — ne repivät ylös sitä mukaa kuin hän sai istutetuksi. Hän oli saanut työnsä jo likipitäen valmiiksi kuullessaan poikain menevän navettaan. Aurinko oli ollut ylhäällä jo hetken aikaa, tunturit ja mäet toisella puolella olivat raikkaan, kalpean aamuloisteen vallassa. Poikain laskettua lehmät aitaukseen, jonka hän seuraavana vuonna aikoi tehdä pelloksi, hän oli valmis.
Hän meni heidän luokseen, toivotti hyvää huomenta ja puhui kaloista. Sitten hän heitti multaiset vaatteensa Olav Livinpojalle, joi yhtäpäätä kauhallisen vastalypsettyä aamumaitoa ja heittäytyi sitten vuoteeseen, tuntien jaksavansa nukkua iltaan asti.