XIX.
Eirik ajoi jo kolmannen kerran viljan talteen paleltuneena ja kypsymättömänä. Täällä järven rannalla halla vei ennen kuin muualla. Ei se kuitenkaan ollut erittäin suuri onnettomuus — he saivat siitä sentään aina vellijauhot ja mallasviljan; leipäähän he saivat ostaa. Sellaisia ruoka-aineita kuin lihaa ja kaloja heillä oli yllin kyllin, ja paastoaikana olikin hyvä nähdä vähän nälkää.
Eirik hymyili muistaessaan paaston aikaa ensimmäisenä vuonna. Hän oli pitänyt sen, kuten ennen luostarissa ollessaan, joi vain vettä kerran päivässä, muuten hän otti ainoastaan jääpalan suuhunsa, kun oikein rupesi janottamaan. Öisin hän nukkui eteisessä olkisäkillä. Hän ei ottanut selkoa, mitä Eldrid teki. Mutta eräänä aamuna sisään tullessaan hän näki Eldridin nukkuvan lattialla — hän oli vielä täydessä unessa. Eldrid sanoi joka ilta asettuneensa tähän Eirikin lähdettyä nukkumaan, ja nähdessään Eirikin käyttävän jalkineita ilman sukkia, teki hänkin samoin.
»Sinun ei pidä tottumattomana tehdä niin.»
Eldrid kertoi joka vuosi paaston aikana käyneensä ripillä ja ottaneensa pääsiäispäivänä Corpus Dominin — mutta hän oli tehnyt niin vain päästäkseen joutumasta syytteeseen.
»On hyvä, ettet enää tee niin pahoin», sanoi mies.
»Ei, minä tein lupauksen sinä yönä, jolloin kävelin tiellä sinua odotellessani — silloin sinun Hestvikenissä ollessasi.»
»Olipa sitten hyväksi sekin, että niin lapsellisesti ajattelit. Mutta sanoinhan sinulle olevani kotona kolmannen päivän iltana.»
»Ellet sinä olisi pitänyt sanaasi», Eldrid virkkoi, »en tiedä, miten minulle olisi käynyt.»
»Jumala sinua auttakoon, Eldrid — pitäisihän sinun tietää paremmin kuin moni muu, ettei yksikään mies ole itsestään suurenkaan arvoinen.»
»Sinä et ole muiden kaltainen.»
»Olenpa niinkin. Ylimalkaan katsoen en ole ollut sen parempi kuin useimmat ihmiset, ja monessa olen ollut huonompi.»
Mutta hän ei ollut milloinkaan maininnut Bothildin nimeäkään vaimolleen.
* * * * *
Nyt hän tunsi järven päästä päähän, metsät, polut ja karut korvet. Pikku talossa ei ollut paljon työtä, ja niin hänelle jäi yllin kyllin aikaa samoilla ulkona mielin määrin. Nähdessään ensimmäisenä talvena Eldridin sukset — hänen oli ollut helpompi kuljeskella niillä hevosettomana ollessaan — Eirik halusi itselleenkin laittaa samanlaiset. Opittuaan niitä käyttämään hän piti niin paljon hiihtämisestä, että hän hiihti enemmän kuin ratsasti. Sitten tuli aikoja, jolloin hän oli ulkona aamusta iltaan asti; hän palasi kotiin usein vasta myöhään yöllä. Kunnes hän keksi taas niin paljon töitä, joita ei käynyt siirtäminen. Ja silloin oli työtä ja tehtävää sellaiset määrät, että oli vaikea niistä selvitä, ja hän pysytteli taas silloin niin kotosalla, että töin tuskin malttoi ruokansa hotkaista, eikä tahtonut ennättää levähtämään; iltaisin hän istui takkavalkean ääressä Kädessään puukko ja taltta, naskali ja suonikimppu ja teki käsitöitä. Eldrid istui yhtä äänetönnä kuin miehensäkin, ompeli ja kehräsi.
He eivät jutelleet keskenään oikeastaan muusta kuin töistä. Toinen ei tiennyt paljon enempää toisen entisyydestä kuin minkä tiesivät tavatessaan. Mutta Eirik tunsi, että hänen elämänsä oli siepannut Eldridin mukaansa, Eldrid seurasi nyt häntä kuin vene virtaa, ja kumpainenkin oli tyytyväinen nykyiseen elämäänsä.
Hänen oltuaan kaksi vuotta Nesessä veli Stefan saapui saarnaamaan
Saanan kirkkoon muutamiksi päiviksi taivaaseenastumisviikolla.
Viimeisenä iltana Eirik sai hänet kanssaan Neseen ja yöpymään sinne, ja
hän saattoi veli Stefania metsitse oikotietä naapuriseurakuntaan.
He istuivat kauan puhelemassa eräällä harjulla, josta näkyi kauas yli metsien ja pikku järvien, mutta jonne ei näkynyt ainoatakaan asumusta koko avaran taivaan alla, ja Eirikin koirat makasivat sammalissa hänen jalkojensa juuressa. Täällä Eirik voi puhua hänelle kaikesta siitä, mitä hän ei ripissä voinut kertoa, sillä se ei koskenut syntiä eikä armoa, vaan kaikkea, missä elämä liikkuu.
Veli Stefan virkkoi kerran, että oli hyvä, ettei Eldrid enää raatanut kuin orja, omaan vihaansa kytkettynä. »Mutta et sinä tule täällä Nesessä viettämään koko ikääsi — oletko sinä ajatellut, miten sitten käy, kun te muutatte Hestvikeniin takaisin?»
»En», Eirik vastasi. »Kaikki käy kuten Jumala tahtoo — jos me sinne joudummekaan. Isä voi elää kahdeksankymmenen vanhaksi. Sitäpaitsi Eldrid on viisas ja ymmärtäväinen nainen. Paras varsa ja parhaat lahjat voidaan pilata julmuudella ja älyttömällä käsittelyllä.»
»Ei sinun pidä verrata kristittyä ihmistä järjettömään eläimeen»,
Stefan virkkoi.
»Vanha Ragnhild, jonka meillä näit — hän kertoi minulle — Harald Joninpoika köytti kerran Eldridin luhdin patsaaseen kotoa lähtiessään, hän tahtoi, että hänen oli seistävä siinä, kunnes jalat ajettuivat, ettei hän jaksaisi enää mitään — hän koetti saada vaimonsa siten itselleen ystävälliseksi. Ragnhild vapautti hänet toisena yönä ja hoiteli häntä — Eldrid oli silloin kuusitoistavuotias. — Ragnhild oli ollut ennen Haraldin jalkavaimo, mutta tämä oli lähettänyt hänet pois saatuaan Eldridin, mutta kutsunut hänet takaisin Borgiin, hänen oli määrä auttaa Haraldia nöyryyttämään Eldridiä.»
He istuivat kumpikin vähän aikaa ääneti.
Veli Stefan sanoi kaikkien veljien surreen saatuaan viime vuonna kuulla Eirikin kohtalosta: veli Arne oli luvannut ruoskia itseään joka torstai-ilta niin kauan, että hän seisoi omassa veressään, siihen asti, kunnes hän saisi kuulla veljensä kääntyneen.
Veli Arnesta, joka oli ollut silloin kuin hänkin kokelasveljenä, oli Eirik välittänyt vähemmän kuin muista luostarin asukkaista — tämä olikin ollut perin nuori ja oli asunut minoriteettien luona lapsuudestaan asti. Eirik pyysi nyt veli Stefania viemään Arnelle terveiset ja hänen kiitoksensa.
Heidän saavuttuaan naapurikylään ensimmäisen pellonaitauksen luo Eirik jätti ystävälleen jäähyväiset. Veli Stefan siunasi hänet; sitten munkki asteli kylää kohti ja yksinäinen metsämies nousi jälleen harjulle jousi olalla ja koirat kintereillään.
* * * * *
Se suvi kului neseläisiltä samoin kuin osa seuraavaakin Kynttilämessuviikolla oli aika pakkanen. Eirik oli päivisin harjulla hirsiä piiluamassa. Hän heräsi eräänä yönä siihen, että Eldrid hänen vieressään värisi vilusta. Eldrid kertoi pudonneensa tänään lähteeseen hakiessaan vettä navettaan, ja hän lienee jo siksi vanha, ettei hän sietänyt enää olla jäätyneissä vaatteissa. Eirik sai silloin kuulla vanhan apulaisen Ragnhildin olevan sellaisen, että kun hän joskus suuttui emäntäänsä, hän meni istumaan Holgeirin tupaan, kunnes lauhtui. Eldrid sai sinä aikana tehdä kaikki askareet ypöyksin. Heillä ei ollut talvella paimentakaan.
Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuli hehkuvan kuumaksi, hän sai pahoja yskänkohtauksia ja sitten hän alkoi hourailla, valitella ja heittelehtiä sinne tänne. Hän makasi seuraavat päivät hyvin sairaana. Ensimmäisenä iltana, kun hän oli vähän parempi, ja nähdessään miehensä tuovan maitoa sisään hän kysyi Ragnhildia. Eirik nauroi ja vastasi eukon olevan heille kummallekin vihoissaan — kukaan ei tiennyt syytä — hän istui yhä loukossaan, ja Eirik oli toimitellut askareet.
»Ei, Eirik, nyt ovat asiat kovin hullusti — lypsäminen ja kirnuaminen eivät ole miesväen töitä.»
»Kenen sinä luulet luostarissa lypsävän?» Eirik kysyi nauraen.
Seuraavana päivänä saapui Gaute Virvir, Eirikin vanha ystävä kotipuolelta. Hänellä oli kylään asiaa ja niin hänen päähänsä pälkähti lähteä katsomaan Neseen. Hän tapasi Eirikin ruokkimassa lehmiä. Eirik otti vieraan vastaan niin hyvin kuin taisi emännän maatessa sairaana. Gaute oli juuri epäonnistunut jossakin omaisuusjutussa, siksi hän oli pahalla päällä ja kertoi kotipuolelta jos jotakin sen näköisenä, kuin kaikki olisi hullusti. Olav asui Saltvikenissä, Cecilian viimeinen lapsi oli kuollut heti kastamisen jälkeen, Gunhild Bersentytär oli Magnus-herran rouvana ja kuului Ingebjorg-rouvan seurueeseen, sillä ritari oli herttuattaren uskottuja.
Eirikin mielestä eivät kotikuulumiset olleet niinkään huonoja. Olihan ikävää, että Cecilia oli menettänyt lapsen. Mutta kotona tuntuivat voivan aivan yhtä hyvin ilman häntä; isä ja Cecilia hoitivat yhdessä asioita, hän arveli, ja Jørund sai olla johtavinaan — silloin hän oli sentään koko lailla siedettävä.
* * * * *
Hän oli elänyt täällä kolme kesää, ja nyt oli kohta kolmas talvi loppumaisillaan — Eirik mietti sitä eräänä iltana seisoessaan eteisen ovella ja katsellessaan harmaan sinervään illan hämyyn. Koko auringon puoleinen maa oli ruskeana, mäet paljaina, räystäältä tipahteli harvakseen – tänä iltana oli niin leutoa, ettei ollut jääpuikkojakaan. Metsissä oli vielä paksulti lunta, mutta järven pintaa peitti tumma jäänsula, ja rannan puolella taivas jo kuvastui sulassa, joka oli eilisillasta suurentunut.
Silloin hän huomasi järven rannalla liikkuvan jotakin mustaa — siellä näytti olevan kaksi henkeä, he olivat nousseet hevosen selästä ja taluttivat niitä. Eirik riensi sinne — hänen täytyi pysäyttää heidät ja johtaa heidät rannalle siitä ainoasta paikasta, jossa jää enää saattoi olla vähänkin kestävää. Hänen juostessaan alas äyrästä ja huutaessaan, että he pysähtyisivät, hän mietti, ketä he mahtoivat olla — koko järven rannalla ei ollut muita kuin heidän talonsa, niin että heidän aikomuksensa kai oli päästä tänne.
Hänen rientäessään jäätä myöten kirkkaitten sulakohtien välitse hän huomasi toisen olevan varmasti naisen. Mutta vasta saapuessaan heidän luokseen hän tunsi Cecilian:
»Jumalan nimessä, antakaa minun auttaa teitä maihin. Ota sinä, Svein, hevoset, minä talutan Ceciliaa.»
Eirik huomasi hämärissä, että Ceciliaa vaivasi jokin, mutta hän arveli sen vain johtuneen siitä, että Cecilia oli säikähtänyt nähdessään jään heikkouden, vai olisikohan muutakin. Päästyään maalle Eirik sanoi:
»Kyllähän sinä, Svein, löytänet tien eteenpäin. Minun vaimoni nukkunee jo, mutta sinä saat mennä sisään herättämään hänet ja sanomaan, ketä tulee.» Hän otti Cecilian hevosen. »Sinä saat nousta selkään, Cecilia — täällä suolla vaipuu lumeen polviaan myöten.»
Silloin Cecilia kietoi kätensä veljensä kaulaan, painautui häneen, ja
Eirik tunsi, miten hän vapisi.
»Minä olen tullut pyytämään sinua kanssani kotiin», Cecilia sanoi epätoivoissaan. »Nyt on niin, etten minä enää jaksa.» Hän värisi kovin: »Minä en voi enää tavata Jørundia —»
Eirik painoi häntä rintaansa vasten:
»On paras, että ensin tulet sisään», sanoi hän sitten, »ja saat yltäsi märät vaatteesi. Sillä sinun kertomuksesi lienee pitkänlainen, pelkään minä —»
»Lopuksi», Cecilia jatkoi päästäen veljensä irti, »hän löi eilen Olavia, Ankin poikaa, niin että poika kuoli tänä aamuna. Silloin minä pyysin Sveinin satuloimaan hevoseni —»
Eirik seisoi kuin puusta pudonnut:
»Sitäkö halvattua —! Voiko sellaista tapahtuakaan. Minne sinä olet lapsesi jättänyt?» hän kysyi äkkiä.
»Ne ovat Torella. Mutta eihän hän ole milloinkaan tehnyt lapsille mitään —»
»Minä kielsin kotiväkeä», hän jatkoi Eirikin taluttaessa hänen hevostaan pitkin rantaa, »viemästä sanaa isälle. Minä en uskalla — ennenkuin sinä olet siellä. Sinä olet ainoa, joka voit meitä auttaa — ehkä —»
Eldrid tuli heitä vastaan tuvan ovelle. — Eirik huomasi jo kauas hänen peittäneen päänsä lumivalkoisella, pitkällä kirkkohunnullaan. Hän ojensi Cecilialle kätensä ja lausui hänet tervetulleeksi.
Eldrid oli sytyttänyt tulen takkaan; hän johti Cecilian istumaan tulta lähinnä olevan penkin päähän, otti hänen märän vaippansa ja työnsi penkkipieluksen vieraan selän taakse:
»Sinä, Eirikin sisar, saatat olla väsynyt — te olette ratsastaneet vuonolta asti tänään tällaisessa raskaassa kelissä, sanoo sinun renkipoikasi —»
Eirik huomasi sisarensa katselevan ihmeissään ympärilleen — tupa oli siisti ja lämmin, vaikkakin se oli pieni ja matala, ja vuoteissa oli puhtaat vaatteet ja nahkaset — ja sitten hän katsoi veljensä vaimoon. Eldrid ei ollut vanhentunut näinä kolmena vuotena ja hän näytti tummassa hameessaan ja valkoisessa pitkin selkää laskeutuvassa hunnussaan komealta, vanhanpuoleiselta naiselta.
»Minä olen sitä mieltä, Cecilia, että sinun on viisainta mennä heti vuoteeseen, sinä olet niin märkä ja viluissasi — minä tuon sinulle ruokaa.» Hän vei nuoren naisen heidän omaan vuoteeseensa, polvistui ja veti hänen jalkineensa pois. »Sinun jalkasi ovat kuin jääpalat — ota nahkaset toisesta vuoteesta, Eirik, lämmitä niitä, niin kiedon ne sisaresi ympärille.»
Cecilia istui pitäen kaksin käsin vuoteen laidasta; kyynelet alkoivat vieriä pitkin poskia hänen itkiessään aivan ääneti, ja kun Eldrid oli kietonut hänen jalkansa lämpimiin nahkasiin ja painanut hänet vuoteeseen, hän kääntyi seinään päin, kätkien kasvonsa pieluksiin. Hän makasi sillä lailla, kunnes veljen vaimo toi ruokaa.
»Nyt sinäkin saat lähteä pois — Sveinhän sinun nimesi oli? Minä menen Holgeirin tupaan ja nukun tämän yön Ragnhildin luona, Eirik — minä arvelen sinun sisaresi mielellään puhelevan sinun kanssasi kahden kesken; te ette ole nähneet toisianne pitkiin aikoihin.»
Sitten Eldrid toivotti hyvää yötä ja läksi.
* * * * *
»Gaute saa hävetä — hän on levittänyt pitkin kylää huhua, että sinä kuljet täällä puoli-alastomana rääsyissä ja elät kuin kurjin mökkiläinen ja että sinun vaimosi on niin ikäloppu ja huono, että hänen täytyy vain maata —»
»Silloinhan Gaute on vielä parempi keksimään juttuja kuin minä itse»,
Eirik sanoi.
»Jospa minä olisin tiennyt sinulla olevan niinkuin sinulla on», Cecilia vastasi, »niin tuskinpa minä olisin tullut tänne vaivojani valittamaan. Minä luulin, ettei sinun olosi enää voisi tulla sen huonommaksi, kuin mitä ne ovat.»
»Olipa sitten hyvä, että Gaute jutteli sellaisia.»
Mutta otettuaan sisareltaan ruoka-astiat ja istuuduttuaan hänen viereensä vuoteeseen takkatulen hiipuessa nurkassa peloitti häntä se, mitä hän nyt saisi kuulla.
Jørund oli toisinaan ollut siedettävä ja hyvä, Cecilia kertoi. Mutta hän vainusi salaisia loukkauksia ja epäluottamusta kaikessa, mitä isä ja vanhat palvelijat sanoivat tai tekivät, ja silloin oli hänen usein vaikeata mennä välittämään. Sitten oli Liv ja Anki — Jørund oli alkanut vihata heitä sen onnettoman asian jälkeen ja hän tahtoi saada heidät pois Rundmyristä. Olav sanoi, ettei siitä tulisi mitään — silloin Jørund suuttui silmittömästi, haukkui isän kauheasti, sanoi koko paikkakunnan tietävän, että isä suosii sellaista varasjoukkoa aivan talonsa nurkilla, mutta että niiden oli nyt lähdettävä, muuten hän pistäisi tuleen koko pesän. Tämä tapahtui syksyllä, jolloin hän vielä makasi sisällä sen pikku tyttörukan jälkeen, joka sitten kuoli — isä oli tullut sinne häntä katsomaan. Vähän myöhemmin selvisi, että Rundmyrin Gudrun, joka oli ollut Hestvikenissä kesällä auttamassa, palasikin vanhempiensa luo raskaana, ja Jørund oli tarjonnut sekä Svein Ragnanpojalle että monelle muullekin miehelle rahaa, että he ottaisivat syyn niskoilleen. »Minä en ole milloinkaan maininnut siitä Jørundille», Cecilia sanoi, »mutta minä menin sinne eräänä päivänä aivan äskettäin. Ankille se on suuri suru, sillä Gudrun ei ole ruma, hän oli toivonut saavansa hänet naimisiin, ja hän on ainoastaan neljäntoista vuotias, niin ettei se lapsiparka varmaankaan kyennyt puolustautumaan —.»
Mutta Jørund raivostui kerrassaan saatuaan kuulla siitä. Ja Olavia, raajarikkoa, hän ei ollut milloinkaan voinut sietää. Ja eilisaamuna Olav oli ollut lasten kanssa pellolla, hän aikoi tehdä niille pajupillejä — silloin Kolbein tuli juosten kotiin, poika itki ja sanoi isän tulleen heidän jälkeensä hyvin vihaisena, oli siepannut Olavin kainalosauvat ja lyönyt niillä häntä.
Cecilia oli juossut sinne. Olav makasi siellä ja veri virtasi hänen suustaan ja sieraimistaan. »Minä sanoin Jørundille, mitä mieleeni sattui muistumaan.» Mutta Jørund oli ollut kuin raivoisa sonni eikä niinkuin viisas ihminen. Sitten tulivat Svein ja Halstein, ja hän pääsi Jørundin käsistä irti. He kantoivat Olav Livinpojan Ragnan luo, ja Cecilia oli istunut hänen luonaan yön, mutta aamulla hän kuoli.
Cecilia nukkui vihdoin viimein ja Eirik meni nukkumaan alavuoteeseen.
Eirik oli varma siitä, että Jørund oli toisinaan sekapäinen — häntä täytyi vartioida, ehkäpä pitää sidottunakin. Eikä Cecilia voinut enää elää hänen kanssaan. Joko hänen olisi muutettava Saltvikeniin lapsineen — taikka hän muuttaisi sinne ja ottaisi lankonsa kanssaan isän palatessa Hestvikeniin asumaan Cecilian kanssa — sen hän päättäisi vasta käytyään paikalla.
Seuraavana aamuna aamun koittaessa Eldrid pistäytyi sisälle muuttamaan navettapuvun ylleen. Eirik sanoi lähtevänsä tänään Hestvikeniin. »Ja luulenpa kestävän hyvän aikaa, ennenkuin sinun luoksesi kotiin pääsen.»
»Niin minäkin arvelen.»
Cecilia tahtoi kaikin mokomin ratsastaa Eirikin kanssa kotiin, vaikka sekä Eirik että Eldrid pyysivät häntä jäämään Neseen, kunnes veli lähettäisi sanan.
Matkalla ei puhuttu paljon — tiet olivat vaikeat kulkea, ja Eirik huomasi Cecilian jo katuvan, että oli tullut sanoneeksi liian paljon.
Heidän saavuttuaan Rundmyriin Eirik pyysi Ceciliaa ja Sveiniä odottamaan vanhoissa, tien vieressä olevissa rakennuksissa — hänen teki mielensä pistäytyä Ankin ja Livin luona. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi näille ihmisparoille. Rientäessään tuttua polkua suon poikki hän muisti täällä leikkineensä tulella, täynnä sokeaa vihaa isää kohtaan, palaen likaisesta halusta oppia tuntemaan kaikkea pahaa — ja hän itse oli pelastunut jollakin tavoin, mutta ne, joilla oli vähemmän järkeä ja olivat vähemmän syyllisiä, makasivat nyt kiemurrellen auttamattomasti turmiolla —
Kaksi lammasta kulki pihamaalla etsien ruokaa kuivuneitten lehtien välistä ruohosta — ne läksivät pakoon hänen lähestyessään. Majan ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut hänen kolkutukseensa. Pieni navettakin oli tyhjänä ja autiona. Eirikissä kuohahti kiukku — olikohan Jørund karkoittanut heidät sittenkin —.
Heidän ratsastaessaan pihaan tuli ihmisiä joka ovesta. He kokoontuivat Eirikin ympärille hänen istuessaan hevosen selässä ja katselivat häneen jännittyneinä ja totisina. Mutta kukaan ei virkkanut mitään, ennenkuin vanha Tore, mennessään pitelemään hevosta Eirikin astuessa maahan, sanoi:
»Jopa nyt onkin aika sinun tulla kotiin, Eirik!»
Siihen hän ei osannut mitään vastata. Hän kysyi vain:
»Missä Jørund on?»
Ensin ei kukaan vastannut, sitten joku mutisi jotakin sellaista, että hän lienee sisällä, mutta silloin eräs pelästynyt poikapahanen kuiskasi — Jørund oli mennyt vähän aikaa sitten sillalle, hän oli nähnyt —,
Eirik kielsi miehiä, jotka aikoivat häntä seurata, lähtemästä mukaan, ja Sveinille, joka ojensi hänelle kirvestä: »Minulla on miekka, kuten näet — mutta tuskin minun tarvitsee sitä käyttää.»
Hän ei mennyt tietä pitkin, vaan laskeutui vuorta myöten tuvan editse. Sen kallion, jolle talo oli rakennettu, ja rannan välillä oli vain pieniä palasia käyttökelpoista maata, etupäässä vain kallionlohkareita ja kivijärkäleitä sekä katajapensaita ja orjanruusuja; Eirik hiipi siten eteenpäin, ettei hullu huomaisi hänen tuloaan. Alas laskeutuessaan hän ei voinut huomata muuta kuin että kevät oli täällä meren äärellä ennättänyt paljon pitemmälle — kaikkialla tunturin halkeamissa vihersi heinä kuihtuneessa ruohikossa, orjanruusuissa oli suuria punaisia silmukoita, ja vuorilla kiipeilevät vuohet olivat jo päässeet vaurastumaan talven jälkeen.
Ja vuono loisteli ilta-auringossa.
Hän ei nähnyt sillalla ketään. Mutta heti, kun hänen askelensa alkoivat kuulua siltapalkeilla, tuli joku esille aittarakennuksen nurkan takaa, porhalsi hänen ohitseen kaksinkerroin koukussa ja oli samassa silmänräpäyksessä sillan vieressä olevassa veneessä. Eirik ei ajatellut sen enempää, vaan hyppäsi veneeseen hänkin juuri silloin, kun Jørund sai veneen irti ja työnsi sen rannasta. He seisoivat veneessä kumpikin, Jørund oli tarttunut airoon, löi sillä lankoaan ja samassa vene kaatui.
Heti heidän veteen jouduttuaan Jørund kietoi kätensä Eirikin kaulaan; tämä huomasi Jørundin koettavan saada hänet veden alle — hän oli jo vetänyt henkeensä vettä, vaippa, miekka ja painavat saappaat olivat tiellä; hän oli veden alla, kunnes kaikki musteni ja hän oli tukehtumaisillaan. Mutta hän oli sittenkin tottuneempi pulikoimaan vedessä kuin Jørund, hän pääsi lankonsa otteesta irti, sai päänsä pinnalle — he eivät olleet kaukana rannasta, hän pääsi niljakkaalle rantakivelle, kiipesi ja pääsi paljaalle kalliolle. Eirik sylki merivettä suustaan, riisui yltään läpimärän vaippansa ja ravisteli vaatteitaan, niin että vesi lotisi hänen saappaissaan.
»Pääsetkö sinä itse maihin?» hän huusi sinnepäin, missä näki Jørundin pään vedenpinnan yläpuolella. »Vai pitääkö minun tulla sinne sinua auttamaan?»
Silloin Jørund alkoi kiivetä ylös, Eirik ojensi hänelle kätensä ja veti hänet maihin. Siinä he seisoivat veden valuessa vaatteista.
»Minä luulen sinun tekeytyvän hullummaksi kuin olet», Eirik virkkoi.
»Luuletko sinä selviäväsi ilkitöistäsi siten paremmin?»
Jørund vilkaisi häneen sillä ilkeällä, aralla rotankatseellaan, jonka Eirik oli ennenkin nähnyt ja joka sai hänessä jotakin puristumaan kokoon.
»Sinä et sittenkään saanut minua hengiltä tälläkään kertaa», Jørund sanoi ivallisesti.
Kun Eirik ei vastannut mitään, jatkoi lanko:
»Kyllähän minä tiedän sinun vihanneen minua ja etsineen koston hetkeä ja yrittäneen minua päiviltä pois kaikkina näinä vuosina. Aivan siitä yöstä asti Baagahusissa, jolloin sinä olit juonut itsesi tolkuttomaksi ja löit Brynjulf Tistilliä — ja minä pelastin sinut vankilasta!»
Eirikin muistissa hämärsi jokin hyvin vanha, melkein unohtunut jupakka linnan tuvassa; he olivat olleet siihen sekaantuneet kumpikin, sekä hän että Jørund, mutta hän oli silloin saanut rangaistuksen ja Jørund oli päässyt vapaaksi —.
»Mennään nyt ylös», hän virkkoi kärsimättömänä, »me seisomme tässä kuin kaksi märkää koiraa.»
»Ja kun minä sitten keksin, mikä teidän tarkoituksenne oli, suvaitessanne sellaista joukkoa Rundmyrissä — olihan sopimatonta sekä sinun isällesi että sinulle harjoittaa sellaista hienoa ammattia rauhassa —»
Eirik oli vetänyt miekan tupestaan kuivatakseen sitä parhaansa mukaan kanervilla ja heinätupuilla:
»Ellet sinä nyt mene kotiin, lyön minä sinua miekan lappeella!»
»Kyllä kai sinä sen ennemminkin isket minuun, kun olet saanut minut näin eteesi, aivan aseettomana—»
Mutta hän läksi sentään liikkeelle. — Eirik ei tiennyt, mitä ajatella — uskoiko Jørund todellakin kaiken vai oliko vain uskovinaan.
Talon väki katseli pihalla näitä kahta likomärkää tulijaa. Eirik pyysi jonkun sanomaan Cecilialle, että he tarvitsisivat kuivia vaatteita. Sitten hän seurasi Jørundia, joka kulki asuintupaa kohti; heidän sisään tullessaan hän huomasi heidän asuvan nyt siellä. Hän riisui miekkansa ja istuutui, Jørund toiselle seinälle, ja siinä he istuivat kumpikin ääneti.
Mutta Cecilian astuttua sisään kantaen sylin täyden kuivia vaatteita
Jørund nosti katseensa ja hymyili ilkeästi nuorelle vaimolleen:
»Onko sinulla aikaa muistaa minuakin — niinä en luullut sinun hennovan jättää urhokkaan rakastajasi ruumista, sen kuusijalan, jota minä kuritin eilen —»
»Ei, Jørund», alkoi Eirik, mutta hänen äänensä värisi, »vaikka sinä olisitkin hullu — sinä voit sentään puhua jo liikoja. Että sinä saatoitkin koskea halvattuun raajarikkoon —»
»Tämä minun vaimoni on sellainen, että hän rakastuu vaivaisiin», hän hymyili jälleen rumaa, järjetöntä hymyä »ensimmäinen, jonka kanssa hän minut petti, oli myöskin jalaton rampa —»
Cecilian kasvot vääristyivät äkkiä, hänen suuriin, kirkkaisiin silmiinsä tuli jääkylmän vihertävä ilme. Eirik nousi vaistomaisesti ja asettui sisarensa rinnalle.
»Minä näin sen itse», mies jatkoi, »— ontuva viallinen — ja tämä kantamassa minun lastani —»
Cecilian kylmä ääni oli pistävän terävä:
»Olitko sinä näkevinäsi jotakin sopimatonta — mikset sinä silloin astunut esiin, ennenkuin ontuva viallinen ennätti niin kauas, ettei hän voinut minua edes puolustaa sinun polkiessasi minua jalkojesi alle?»
Eirik tarttui sisarensa käsivarteen: »Tule ulos!» Hän oli nähnyt välähdyksen sisarensa vihan syvyydestä miestään kohtaan ja hän pelästyi.
»Ei, minä en jaksa käydä Jørundin vaatteissa», Eirik virkkoi heidän seisoessaan yhdessä Ragnan tuvassa. »Eiköhän aitassa ole arkussa joitakin minun vanhoja vaatteitani —.»
»— Etkö sinä oppinut Märtalta ennenvanhaan», hän kysyi Cecilian kääntyessä hakemaan hänelle vaatteita, »sekoittamaan jotakin unijuomaa? On parasta, että sekoitat sellaista tänä iltana hänen olueensa. Minä menen hakemaan isän jo illalla. Mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisena, ennenkuin tiedän hänen nukkuvan syvää unta.»
Vaihdettuaan ylleen joitakin vanhoja vaatteitaan hän meni siihen luhtiin, jonne Olav Livinpoika oli asetettu. Siellä paloi kaksi kynttilää vainajan pään kahden puolen ja ruumis oli kääritty hyviin liinavaatteisiin. Eirik paljasti ainoastaan kasvot: niissäkin näkyi pahoinpitelyn jälkiä, mutta kapeat, kalpeat kasvot olivat rauhalliset kuin nuorukainen olisi vain nukkunut. Valkoisen lakanan alla näytti ruumis pitkän hontelolta laihoine, kuihtuneine jäsenineen.
Eirik suuteli jääkylmää otsaa, polvistui paarien ääreen ja luki kuolleen rukoukset ja litanian, ja siellä istuvat ihmiset vastasivat hiljaa: »Ora pro nobis», sekä »Te rogamus audi nos.»
Sitten hän puheli ihmisten kanssa hiljaa. He eivät olleet uskaltaneet lähettää papille sanaa, mutta he olivat valvoneet edellisen yön ruumiin luona ja lupasivat tänäkin yönä vuorotellen valvoa. Eirik sanoi huolehtivansa hautauksesta huomenna palatessaan, mutta nyt hänen oli lähdettävä Saltvikeniin puhumaan Olavin kanssa. He eivät olleet kuulleet mitään Arnketilista ja Livistä, rakennukset olivat olleet tyhjät eilisaamusta asti, niin että he lienevät paenneet koko joukko peläten Jørundia, joka oli uhannut tappaa ja polttaa heidät.
Eirik oli pyytänyt Halsteinia viemään Jørundille ruoan ja jäämään hänen luokseen, kunnes hän nukkuisi — Halstein oli suuri ja vahva mies. Eirik kurkisti sisään ennen veneille menoaan. Jørund nukkui. Eteisen oven voi sulkea ulkoapäin; Eirik antoi Halsteinille avaimen ja pyysi häntä viemään Jørundille aamulla varhain aamiaista.
* * * * *
Hänen saapuessaan Saltvikeniin hämärsi jo. Auringonlaskusta näkyi enää länsipuolella sinisenharmaitten pilvien reunoilla kuparinpunaa; meri oli synkkä ja iltatuuli pani sen väreinen loiskuttelemaan hänelle niin tutulla tavalla rannan pitkää, kalpeaa kaarta vastaan.
Sora narskui hänen jaloissaan, ja tuuli vihelteli rantakaisloissa; autiolla ruohikolla, jossa kasvoi jäykkiä katajia, makaili pari mullikkaa. Niin — tänne hän ei ollut astunut jalallaan sen päivän jälkeen, jolloin hän läksi Gunhildia etsimään. Ja nyt hänen elämässään ei ollut kerrassaan mitään, minkä hän olisi niin tarkoin unohtanut kuin Gunhildin —.
Hän oli odottanut ihmisten olevan jo vuoteissaan, mutta tultuaan aitauksen sisään hän näki tumman olennon seisovan veräjällä — siinä oli isä.
»Minä täällä, isä» — hän pyrki vaistomaisesti isänsä edelle, siksi hän puhui nopeasti: »Minä tulen Hestvikenistä; asiat ovat nyt sillä kannalla, että meidän olisi Cecilian mielestä neuvoteltava yhdessä, mitä olisi tehtävä; hän lähetti hakemaan sinua.»
»Asiat ovat olleet sillä kannalla jo kauan aikaa», Olav vastasi. »Mutta sinusta en minä ole kuullut hiiskaustakaan. Tuskinpa siellä asiat sen hullummin ovat kuin mitä ne ovat olleet koko tänä aikana, jolloin sinulla ei ollut mielestäsi mitään asiaa käydä kotona.»
Mutta isä itsehän oli kieltänyt häntä tulemasta. Eirik tunsi nuoruutensa vihan tapaista: eikö isä voinut milloinkaan olla hänelle oikeudenmukainen ja sovinnollinen. Mutta hän hillitsi mieltään — jos hän alkaisi selvitellä ja puolustella itseään, tulisi paha vain pahemmaksi.
»Minä en kuullut milloinkaan muuta kuin hyviä uutisia — mutta sinä saatat olla oikeassa; on turha luottaa kuulopuheisiin.»
Knut ja Signe nukkuivat tuvassa, Olav sanoi — heidän oli mentävä luhtiin, jossa hän itse nukkui. Siellä oli pilkkopimeätä ja Eirik kompastui esineisiin ja kolhi tavaroita, joita oli siellä sikin sokin pimeässä. Ja pimeässä, ovi kevätyöhön raollaan, he istuivat yhdessä puhelemassa. Eirik kertoi, mitä Hestvikenissä oli tapahtunut ja mitä hän itsekin oli ajatellut: »Cecilia ei voi asua Jørundin kanssa tämän jälkeen.»
»Ei, se jää sinun ja vaimosi asiaksi. — Ja silloin onkin Hestvikenissä hauska elämä, kun te kolme siellä asutte —»
Äänen kirvelevä iva teki lopun Eirikin kärsivällisyydestä.
»Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut hauska elää, isä. Äitiä sinä kiusasit — minä en tiedä, teitkö sinä sitä tahallasi vai tahtomattasi. Sitten sinä olet tehnyt kaikkesi kiusataksesi meitä, kunnes me olimme samaa mieltä, Cecilia ja minä — että kaikki muu oli helpompaa kuin elää sinun kanssasi. Pidä se mielessäsi, kun hän muuttaa tänne sinun luoksesi, ja ole kuin kristitty mies äläkä niinkuin vuoren peikko hänen lapsilleen — vaikkakin heillä on hiirenkorvat.»
»Jumala varjelkoon, etten olisi sinua milloinkaan nähnyt!» kuului isän mielenliikutuksesta värisevä ääni. »Kristus ja Neitsyt Maria auttakoot, että olisin jättänyt sinut sinne, missä olitkin, sinisten vuorien taa!»
»Sitä sinä et voinut auttaa — minä tulin, minne minun oli tultava. Muuten täytyy minun sanoa, että minulle olisi ollut aivan yhtä hyvä jäädä sinne — ja sinulle myös: tavalla tai toisella sinun on täytynyt tehdä vääryyttä niitä lapsia kohtaan, jotka sinä olet siittänyt!»
»Minä en ole sinua siittänyt! Sinä et ole minun poikani!»
»Hyi sinua!» Eirik nousi kiukuissaan. »Minkälaiseen sukuun te kuulutte, sellaiset miehet kuin sinä ja Jørund —. Kun maailma kääntyy teitä vastaan, otatte te kunnian omilta vaimoiltanne häpeämättömillä puheilla.»
Hän kuuli Olavin hengittävän syvään pimeässä ja malttoi mieltään:
»Mutta tämä ei ole sopiva aika kaivaa jälleen esille vanhoja riitojamme, isä — ja minä pyydän sinulta anteeksi kiivastumistani. Mutta äiti sinun olisi pitänyt jättää rauhaan lepäämään», hän oli kuohahtaa jälleen; »mutta käydään nyt levolle, isä — meidän olisi paras joutua Hestvikeniin heti aamun koitteessa.»
Sitten hän vetäytyi penkille koukkuun. Oli mahdotonta nukkua — hänen päässään kohisi — päivällinen ratsastus, Jørund, taistelu vedessä hullun kanssa, kuollut luhdissa, kylmilleen jäänyt koti Rundmyrissä ja Cecilia — äkillinen muutos, joka vääristi Cecilian kalpeat kasvot vihan kauheiksi piirteiksi, jäinen pilkahdus hänen vedenkirkkaissa silmissään. Hätä sisaren puolesta kouristi häntä sydänjuuria myöten — Cecilia ei milloinkaan joutuisi niille harhateille, joille Eldrid oli joutunut, mutta hän käsitti vihalla olevan monet tiet, jotka kaikki johtavat lopulta samaan maaliin.
Sitten hän muisti isänsä sanat — ja hän muisti lapsuutensa pelon joutua kerran karkoitetuksi aviottomana. Mutta saattoiko olla sittenkin jotakin aihetta hänen pelkoonsa, hän oli kenties joskus kuullut joitakin sanoja, joista hän oli unohtanut kaiken muun, paitsi pelkonsa — että isä oli epäillyt äiti-parkaa — ahdistanut häntä, kuten Jørund oli ahdistanut Ceciliaa, kuten hän itse oli kerran ahdistanut naista kuolemaan asti häpeällisillä epäluuloillaan —.
Hänet valtasi ikävä kotiin Nesen erämaahan valtavana haluna päästä pakoon. Mutta hän tiesi, ettei hän pääsisi sinne enää milloinkaan. Ja hän tiesi myöskin, että kun nyt hänen ja Eldridin oli muutettava tänne helvetin esikartanoihin, hänellä oli vaimo, johon hän voi luottaa. Hän ei ollut milloinkaan luottanut kehenkään ihmiseen niinkuin häneen, jonka sielu oli kahlannut tuskien virroissa.
Isäkään ei tuntunut nukkuvan. Ja nyt sääli vanhukseen voitti vihan.
* * * * *
Olav herätti hänet — hänestä tuntui, että hän oli vast'ikään nukkunut.
Aurinko oli tuskin noussut heidän soutaessaan Hevostunturin alla.
Silloin Olav katkaisi hiljaisuuden:
»Kun me saavumme perille», hän sanoi, »lähden minä heti ratsastamaan metsään Svein ja minä. He eivät voi nukkua metsässä koko lapsilaumoineen ja lisäksi vielä Gudrun. Minä toimitan Ankin ja Livin takaisin Rundmyriin aivan heti — sinä pidät niin kauan Jørundia silmällä. Hän saa maksaa täydet sakot surmaamastaan pojasta ja häpäisemästään tyttärestä. Minä luulen hänen muistavan seuraavalla kerralla, kun järki aikoo juosta tiehensä, että hän tarttuu sitä hännästä kiinni —»
Eirikin pidellessä venettä rannassa, jotta isä pääsi siitä nousemaan, hän kuuli Olavin kysyvän:
»Mitä kuuluu, Halstein?»
Renki oli omituisen näköinen ja kalpea. Hän odotti, kunnes Eirik seisoi isänsä rinnalla.
»Jørund kuoli yöllä, Olav», hän virkkoi hiljaa.
Olav kysyi hetken kuluttua:
»Onko —»
»Hänessä on tikarin haava. Suoraan rinnassa. Sen enemmän minä en tiedä.»
»Hän houraili ja oli järjiltään», Eirik virkkoi kiivaasti. »Jumala armahtakoon hänen sieluaan — hän ei tiennyt, mitä teki.»
Renki katsoi häneen vastaamatta.
Isä ja poika menivät yhdessä asuintupaan, Halstein seurasi heitä. Hän ei ollut koskenut ruumiiseen. Jørund makasi eteläisessä vuoteessa — suuri, alaston ruumis makasi siinä vasen jalka ja olkapää sekä käsivarsi reunalla, pää toiselle puolelle kääntyneenä: näytti siltä kuin hän olisi aikonut nousta. Vasemmassa rinnassa, nännin sisäpuolella, oli haava, ja luunvalkoisella iholla oli vähän verta, sen verran että ihokarvat tarttuivat toisiinsa. — Penkillä, vuoteen vieressä, oli vielä se ruoka, jonka Halstein oli tuonut sisään nähdessään hänet tällaisena.
Eirik oli melkein yhtä kalpea kuin vainajakin — isän kasvoissa hän ei nähnyt mitään muuta kuin samaa vihaa, mitä oli Jørundin vaimon silmissä. Jørund oli ollut hänen ystävänsä ajatus hänen sekaantumisestaan, hänen raakuudestaan ja surkeasta kuolemastaan raateli hänen sydäntään hänen nostaessaan jääkylmää ruumista ja asettaessaan sen oikeaan asentoon pää pielukselle; hän yritti sulkea sammuneet silmät ja painaa sieraimet kiinni.
Olav nosti peitettä ja etsi ruumiin ympäriltä:
»Missä tikari on?»
Haava oli kolmikulmainen kuin kolmikärkisen italialaisen tikarin jäljiltä, eheä ja niin suuri, että ase oli täytynyt iskeä voimakkaasti vartta myöten.
Halstein meni hiljaa sulkemaan tuvan oven.
»Minun täytyy sanoa, mikä on sanottava — te olette hänen puoleltaan syyttäjiä — ja minun oli hänestä vastattava. Mutta kun Eirik antoi minulle illalla avaimen, en minä tiennyt tähän huoneeseen olevan toisenkin käytävän —»
»Toisen käytävän —» isä ja poika sanoivat sen yht'aikaa.
»Tullessani aamulla sisään», renki puhui hiljaa, osoittaen sormellaan pohjoisvuodetta, joka oli ollut Eirikin hänen asuessaan vielä kotona, »oli keskellä lattiaa sikin sokin vuodevaatteita ja olkia, eikä luukku ollut kokonaan kiinni, sillä olkia oli välissä —»
Molemmat seisoivat ääneti jäykkinä. Talon luoteiskulma ei ollut kalliolla, vaan sen alla oli muurattu jalka, ja kun Olav Ribbung rakensi sen uudelleen tulipalon jälkeen birkebeiniläis-aikana, hän oli tehnyt tähän meren puolelle käytävän, jonne vei luukku pohjoisen vuoteen pohjasta. Olav Auduninpojan aikana tätä salakäytävää ei milloinkaan käytetty, mutta vanhimmat talon palvelusväestä tunsivat sen ja Eirik oli myös kulkenut sitä poikana ollessaan.
Hän huomasi isän nojaavan kättään pöydän kanteen, kumartuvan yhä syvemmälle näytti siltä kuin vanhus kaatuisi siihen pitkin pituuttaan. Eirik tarttui häneen — Olav nosti puoleksi päätään, ja vanhat, arpiset kasvot olivat ikälopun näköiset; suu ammotti auki, mutta silmät olivat jälleen suljettuina. Hän kohotti kättään, työnsi Eirikin hiljaa luotaan ja asteli vuodetta kohti hapuillen sokean tavoin.
Hän paljasti ruumiin rinnan uudelleen — koetteli haavaa yhdellä sormellaan ja pyyhki pois verisiä karvoja, joita oli tarttunut sen yhteen nurkkaan. Sitten hän kopeloi jälleen vuodetta — etsi tikaria.
Hänen kääntyessään poika huomasi hien virtaavan otsalta pehmeitten, valkoisten hiussuortuvain alta. Hän kääntyili sinne tänne aivan neuvottomana.
»Isä?» Eirik kysyi tuskan vallassa — mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi.
Olav oli lähtenyt liikkeelle kävellen kummasti tassutellen, aivan kuin eläin kuopassa.
»Isä», Eirik virkkoi jälleen, »meidän on mentävä etsimään Ceciliaa.»
Olav nojasi kamarin oveen, jossa oli Gunnarin kuva:
»Mene sinä —. Minä tulen—»
»Meidän on suljettava ovi», Eirik vastasi matalalla äänellä, »kunnes me saamme tänne miehet tarkastamaan ruumista.» Hän huomasi isän katseessa pelkoa. »Muista, että hänen veljensä on haettava tänne!»
Olav voihkaisi ääneen. Sitten hän seurasi poikaa.
* * * * *
Heidän saapuessaan naistentupaan leski istui kokoon kyyristyneenä huoneen perimmäisessä nurkassa. Ragna vanha palvelijatar, oli hänen luonaan. Cecilia painautui yhä lujemmin seinään, tuijottaen miehiä pelon viileys silmissään Eirik meni hänen luokseen ja aikoi tarttua häneen hän taisteli vastaan:
»Oletko sinä nähnyt hänet?» hän kuiskasi.
Eirik nyökäytti ja veti hänet luokseen vastustuksesta huolimatta; hän vapisi kuin kouristuksen käsissä. Silloin Eirik nosti hänet kuin lapsen ja kantoi hänet vuoteeseen. Ja isä seisoi katsellen näitä kahta kasvot sen näköisinä, kuin ne olisi lyöty muodottomiksi.
Cecilia makasi nyyhkien — vähitellen nyyhkytykset hiljenivät; hän makasi hiljaa, mutta tuijotti yhtä hurjasti silmät selkoselällään. Isä oli istuutunut rahille; hän istui ajatuksissaan, kädet kirveeseen nojaten.
Eirik läksi hetken kuluttua ulos. Hän sai miehet kokoon; yhden niistä hän lähetti Rynjuliin Torgrimia ja Unaa hakemaan ja sitten kutsumaan tänne miehiä, naapureita ruumista tarkastamaan, toisen hän lähetti kirkonkylään pyytämään pappia tänne illaksi valvomaan kahden ruumiin ääressä, murhatun ja murhaajan —, hänen oli myös koetettava taivuttaa sira Magnea hautaamaan Jørundin siunattuun maahan, murha oli tehty sekapäisenä—. Gunnarsbyhyn hän saattoi lähettää huomenna sanan —.
Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kaikki väkensä kanssa järjestetyksi. Sitten hän arveli, että Cecilialle oli saatava jotakin, vaikkapa tilkkanen maitoa. Hän seurasi maitoastiaa kantavaa tyttöä. Sisar makasi kuten ennenkin tuijottaen ja isä istui paikoillaan.
Cecilia laski astian huulilleen, mutta työnsi sen heti pois:
»Minä en voi — minä tulen kipeäksi —»
Eirik istuutui vuoteen laidalle. Palvelustytöt olivat menneet ulos.
»Sisko!» Eirik virkahti. »Kunhan sinä vain voisit itkeä!»
»Niin — kunpa voisin», hän vastasi soinnuttomasti.
Silloin isä nosti päänsä:
»Jospa minä voisin auttaa sinua siihen! Jospa minä voisin auttaa sinua siihen, ennenkuin on liian myöhäistä! — parempi olisi, että sinut poltettaisiin roviolla elävänä, kuin että sinulle kävisi kuten on käynyt minulle! Älä luule hyödyttäväsi lapsiasi vaikenemalla ja paaduttamalla sielusi ja sydämesi. Eirik puhui totta enemmän kuin tiesikään sanoessaan, että teille olisi ollut parempi asua ihmisiä syövän vuorenpeikon luona kuin minun kanssani!»
Poika ja tytär tuijottivat häneen ymmärtämättä mitään.
»Minä olin nuori, minäkin», Olav jatkoi jälleen, »en paljonkaan vanhempi kuin sinä, Cecilia, olet. Ja asia oli pienempi kuin tämä. Se, minkä minä tein — ei ole varma, teinkö väärin, itse minä luulin olevani oikeassa. Mutta minä vaikenin siitä. Ensin minä ajattelin, että kunhan se aika tulee, jolloin minä voin, silloin minä tunnustan ja kadun ja suoritan rikokseni. Nyt se on ollut myöhäistä jo kauan sitten. Minut se on lahottanut, ja kaikkeen, mihin minä olen koskenut ja mitä käsissäni pitänyt, olen tartuttanut lahoamista —»
Cecilia ei ymmärtänyt vieläkään, mutta Eirik:
»— Jeesus Kristus — isä!» hän kuiskasi huulet valkoisina.
»Nyt minä en voi katua», Olav sanoi lujasti. »Se valo, mikä minulla oli, otettiin minulta pois — nyt on minun katumiseni samanlaista kuin sellaisen miehen näkö, jonka on silmät puhkaistu. Mutta nyt minä tahdon sen sittenkin tunnustaa, Cecilia — minä seuraan sinua ja sama kohtalo tulkoon meille kummallekin —»
Silloin Cecilia oli ymmärtänyt. Hän ponnahti vuoteeseen istumaan:
»Minäkö! — Luuletko sinä, että minä —!» Hän huudahti kovaa ja hurjasti.
Eirik oli noussut ja riensi sisarensa viereen: »Isä lopeta!»
»Silloin tulee meille sama kohtalo», hän jatkoi jälleen. »Jos sinun on paettava maasta, minä seuraan sinua –»
»Sinunko kanssasi!» Tytärtä värisytti. »Ennen minä tekisin, kuten
Jørund teki!»
Olav kysyi:
»Onko sinulla vielä se italialainen tikari, jonka sinä kerran pikkutyttönä sait — missä se on, Cecilia?»
»Minun lippaassani.» Hän laskeutui vuoteesta ja meni lattian yli arkulleen; veli näki hänen jälleen vapisevan, mutta huulet olivat lujasti suljetut ja silmät säkenöivät. Arkustaan hän otti pienen lippaan, kaasi rahille koko sen sisällön — soljet, käädyt, pienen korallisen isämeidän-nauhan, monta veistä.
»Se ei ole täällä. Ehkäpä Jørund on sen ottanut», hän sanoi hampaat kalisten.
»Me voimme mennä sisään etsimään kerran vielä», Olav sanoi hiljaa.
»Ei —!» Cecilia peräytyi.
»Uskallatko sinä lähteä minun kanssani hänen luokseen —?»
»En —.» Cecilia painoi päänsä alas. »Minä en voi nähdä ruumista tässä kunnossa ollessani», hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
»Jos sinä olet syytön, ei se vahingoita sinua enemmän kuin sitäkään.»
Hän näytti painuvan kokoon siinä seisoessaan. Isä jatkoi vain:
»Jos sinä olet syytön, lähde kanssani sinne, laske kätesi hänen rinnalleen —»
»Ei.» Hän huusi: »Minä en tahdo —»
»Julma ihminen!» Eirik seisoi sisarensa vieressä.
Olavin tarttuessa Cecilian ranteeseen sisar nykäisi, yritti riistäytyä irti, mutta luiskahti ja kaatui. Hän jäi polvilleen pää kumarassa, koettaen toisella kädellään irroittaa isän otetta. Eirikin mielestä isä raahasi häntä lattialla —
Silloin Eirik sieppasi Ættarfylgja-tapparan, juoksi isää kohti tappara kohotetuissa käsissään. Olav huomasi sen, laski irti tyttären — ja ojentautuessaan hän nosti otsansa iskua vastaan ottamaan —
— Mutta Ceciliakin oli sen huomannut, hän tarttui veljeään vyötäisistä,
Eirik horjahti ja teräs kilahti lieden kivireunaan —.
»Eirik!» kuului Cecilian kiljahdus.
Eirik katsoi isän veristäviin silmiin ja ne tuntuivat surmaavan hänet: niissä ei ollut vihaa, eikä niissä ollut suuttumusta, eikä niissä ollut äskeistä hurjaa ja jännittynyttä kiivautta. Hän ei ymmärtänyt, mitä niissä oli — ne olivat sellaisen miehen silmät, joka tuli maasta, jota ei elävin silmin ole kukaan nähnyt —.
Tappara putosi hänen käsistään. Sitten hän painoi kädet silmilleen, hoiperteli rahille vaipuen sille, hän istui puolittain seinään päin kääntyneenä, pää käsivarteen nojaten.
Samassa kun hän huomasi jonkun menneen ovesta ulos, Cecilia koetti hänen olkaansa.
»Eirik — että sinä saatoit —!» Hän oli sen näköinen kuin hän ei jaksaisi enää kauan. »Hän on sentään meidän isämme —»
»Niin», Eirik valitti päätään nostamatta. »Minä tiedän sen. Herra, ole meille armollinen. Minä tiedän sen.»
Sitten hän kohotti äkkiä kasvonsa siskoonsa:
»Minä tiedän sen. Minä olin murhata hänet. Minä olin sen tehdä. Oman isäni!»
Silloin Cecilia ratkesi voimakkaaseen itkuun ja heittäytyi Eirikin nojaan. Painaen päänsä Eirikin mustaan tukkaan hän itki itkemistään, kunnes Eirik veti hänet alas, veti syliinsä, ja painuneena toisiaan vastaan sisarukset itkivät kauhistuneena sitä elämää, johon he olivat kietoutuneet.
Mutta sitten Eirik työnsi sisaren luotaan:
»Minun on mentävä etsimään häntä —»
Eirikin mennessä ulos Cecilia seurasi, tarttui veljeään kädestä ja puristi sitä — he kulkivat yhdessä kuin kaksi säikähtynyttä lasta. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi vähän; sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin samalla tavoin kuin etsien tietä erämaassa. Talorivin toiseen päähän päästyään he huomasivat Olavin juuri lähtevän rannasta veneellä soutamaan.
»Eirik — mitä hän tekee», Cecilia kuiskasi.
Toinen pudisti päätään: »En tiedä.»
»Eirik», hän sanoi kuten äsken. »Ymmärsitkö sinä, mitä hän sanoi — mitä hän on tehnyt?»
Eirik pudisti taas päätään: »En tiedä —»
Isä souti pohjoista kohti Härkätunturin ympäri. Sitten he kääntyivät yhdessä hitaasti takaisin taloa kohti. Asuintuvan ovella Eirik pysähtyi:
»Hänen ei pidä nukkua siellä yksin kuin pakanakoiran. Minä menen hänen luokseen —»
Cecilia tarttui Eirikin käsivarteen ja puristi sitä:
»Sitten minä tulen sinun kanssasi. Minä en pelkää, kun sinä olet mukana.»
Cecilia tunsi veljen ruumiin vavahtavan — tämän kasvot muuttuivat kummallisesti — ehkäpä hänkin oli epäillyt. Mutta hän ei tahtonut tietää sitä. Ja niin menivät veli ja sisko yhdessä vainajan luo.