XVIII.
Olav muutti Saltvikeniin.
Kalastus oli hoidettava Hestvikenistä käsin; täällä ei ollut muuta siltaa kuin pieni venelaituri suurista kivistä, ei yhtään talasta tai ranta-aittaa, pienet katokset vain suolapannuja varten. Ja olisi ollut aikamoinen urakka saada satama tälle avoimelle ja matalalle lahdelmalle. Saltvikenistä voisi tulla hyvä viljatalo. Eirik oli tajunnut sen oikein.
Olav purjehti Hestvikeniin, meni omiin aluksiinsa, jutteli Cecilian kanssa pimeinä talviaamuina sillalla, mutta ei käynyt talossa. Hän tiesi kuitenkin vävynsä käyttävän haukkumasanoja vanhasta merihirviöstä, joka makaa ja tongiskelee rantakaislikossa.
Hän tiesi, ettei hänen tyttärensä mies kyennyt hoitamaan kaikkea sitä, minkä hän oli tämän käsiin jättänyt. Hänen oli turvauduttava vanhaan, kokeneeseen väkeensä ja Ceciliaan. Mutta asiat olivat sellaiset, että hänen mielestään oli oltava niinkuin hän luottaisi Jørund Rypaan, vaikkei sitä tehnytkään.
Mitä ihmiset tästä kaikesta sanoivatkaan — oli päivän selvää, että ne puheet joutuivat vasta viimeiseksi hänen korviinsa. Mutta se ei ainakaan voinut olla mikään salaisuus, että hän oli valinnut väärin, valitessaan miehen tyttärelleen. Ja Jørund oli kyllä tuonut hänen kuuluvilleen, mitä ihmiset kohisivat Eirikin teosta: hän oli tahtonut kostaa Berselle — oikein roiston tavalla — ja hän sai palkan ansionsa mukaan, opittuaan näkemään vanhan porton olleen niin viekkaan, että hän kietoikin Eirikin pauloihinsa.
Olav oli lopen väsynyt koko maailmaan. Ensin hän joutui kuohuksiin ollessaan pakotettu kärsimään Bersen loukkauksia — ja hän oli hillinnyt itseään, Eirikin vuoksi hän oli malttanut mielensä enemmän kuin mihin luuli pystyvänsäkään — ja sitten Eirik läksi tiehensä häikäilemättä, kunniattomasti, ajattelematta muuta kuin omaa itseään — kun se mieltenkuohu oli vihdoin asettunut, tuntui Olavista, ettei hän jaksanut enää mitään, nyt kaikki oli hänestä yhdentekevää. —
Mutta hän ei tahtonut sittenkään luopua taistelusta; hän tahtoi yhä taistella häpeää ja onnettomuutta vastaan. Hän asetti kaikkialla ympäristössä voittamansa kunnioituksen Cecilian puolisoon kohdistetun tuomion vastapainoksi, koetti olla olevinaan kuin Jørund olisi kelvollinen ja Jørundin kilpi olisi kirkas. Ja hän yritti täältä erämaasta käsin pitää silmällä kaikkea; johtaa ja neuvoa — ei auttanut välittää, vaikkei Jørund siitä pitänytkään. Saattoihan käydä niinkin, että Cecilialle ja hänen lapsilleen koittaisi paremmat ajat. Kun Jørund nyt oli olevinaan Hestvikenin herra, hän oli saanut ystäviä; ne eivät olleet seudun parhaita miehiä, ja hän itsekin oli riitaisa ja pahasisuinen — saattoihan käydä niinkin hyvin, että hän joutui saamaan jonkin tuuman kylmää rautaa ruumiiseensa —.
Ja Eirik oli järjestänyt niin elämänsä, ettei sitä voinut puolustaa — hänen täytyi olla karkoitettuna kodistaan. Sekin oli hyvä näin — kunpa hänen ei enää tarvitsisi nähdä sitä ihmistä eläessään. Hänen olisi pitänyt se arvata silloin kerran kotiin tultuaan ja tavattuaan Ingunnin kantamassa ilmielävää onnettomuutta sydämensä alla — että tämä vieras olio seuraisi häntä koko elämän iän, jättämättä häntä milloinkaan rauhaan: hän oli vihannut häntä, halveksinut häntä, paaduttautunut häntä vastaan, toivonut hänen kuolevan — ja kaivannut häntä, uskonut häntä silloinkin, kun häntä oli petetty, toivonut hänelle hyvää, vaikkakin oli tullut petetyksi, tämä vieras oli tullut hänelle omaksi enemmän kuin hänen omat lapsensa; hän oli uskonut kerran toisensa jälkeen kirouksen muuttuneen siunaukseksi — niin, muutakin vielä — tämä muukalainen oli tullut hänelle rakkaaksi pojaksi — ja tämä vaihdokas teki aina kuperkeikan — ja hän itse jäi petetyksi, naurun aiheeksi — ja vieläkin pahemmaksi, joka kirveli kipeämmin —.
Mutta nyt se loppui. Ja hyväpä olikin.
Ja kuitenkin hän huomasi yhtäkkiä kulkevansa ajattelemassa Eirikiä. Hän toivoi saavansa sanoa Eirikille ajatuksensa aivan suoraan. Hän toivoi saavansa nähdä hänet —.
Aika kävi hänelle talven mittaan pitkäksi Saltvikenissä. Hän asui siellä yksin Knut Ragnanpojan ja tämän vasta naiman nuoren vaimon kanssa.
Eräänä päivänä keväällä Galfrid Rikardinpoika tuli odottamatta hänen luokseen Saltvikeniin. Ja hän sanoi illalla Olaville asiansa.
Eräs mies kosi Galfridin nuorinta tytärtä, Alisia, ja Galfrid itse ottaisi hänet mielellään vävykseen, mutta hän tahtoi ensin puhua Olavin kanssa: »Sillä kosija on Bjørn, Torhildsrudin Torhildin poika — niin että sinähän olet hänen isänsä.»
Olav vastasi saaneensa tämän pojan vielä vaimonsa eläessä, niin ettei hänellä ohut häneen mitään oikeuksia, mutta jos Bjørn tarvitsi apua kotia perustaessa, täyttäisi hän kyllä velvollisuutensa —.
Ei hän sitä tarkoittanut, Galfrid selitti — hän tahtoi vain tietää, oliko Olavilla jotakin avioliittoa vastaan. Bjørn selviytyi hyvin — ja äiti ja kasvatusisä olivat nyt hyvissä varoissa. Hän oli oppinut tuntemaan nuorukaisen syksyllä kun Bjørn oli vuokrannut pajan heidän talostaan. Hänen piti takoa rauta uusiin Laurentiuksenkirkon oviin; joku henkivartioston herroista tahtoi lahjoittaa ne kirkolle. Bjørn oli tehnyt tämän työnsä niin hyvin, että eräs herroista tahtoi häntä takomaan kaksi kynttiläkruunua ja yhden rautasilaisen arkun hänen talossaan olevaan kappeliin. Mutta Bjørnin vietyä nämä tavarat Arne-herralle ja vaatiessaan palkkaansa ritari piti sitä liian kalliina ja alkoi tinkiä. Bjørn vastasi, että ellei Arne-herralla ole varaa maksaa, mitä seppä pyysi, oli hänellä varaa lahjoittaa ritarille sekä arkku että kruunut, mutta hänen työnsä arvoa ei pystynyt kukaan muu kuin hän itse arvioimaan. Silloin Arne-herra antoi, mitä hän pyysi. Bjørn Olavinpoika oli nyt ostanut ne vanhalla Gullbringenillä olevat talot, mitä hän tarvitsi — kyllähän Olav tiesi, talot Flugagaardin alapuolella, Sigridsgaardin ja Elven välissä.
* * * * *
Tämän jälkeen Olav sai polttavan halun nähdä Bjørniä. Hän huomasi Margretanmessun aikana, että hänellä oli kaupunkiin asiaa. Ja tultuaan sunnuntaina messusta Halvardinkirkosta hän kulki niitä taloja kohti, jotka olivat savimäkien alapuolella, rantatöyräällä. Gullbringen oli suurin, siinä oli kolme pihaa sisäkkäin.
Sisintä pihaa ympäröivät talot ulottuivat aivan Alnaan asti. Siellä oli paja, talli ja luhtiaittoja sekä kaunis tupa rakennus. Tuvan seinän vieressä kasvoi suuri ruusupensas, sen vieressä seisoi nuori mies kahden naisen kera, jotka kumarassa haistelivat ruusuja. Olav tunsi nuoren, solakan naisen pitkine, punertavine palmikkoineen, hän oli Alis Galfridintytär, jonka Olav oli nähnyt tämän isän luona. Toinen oli hänen naimisissa oleva sisarensa.
Alis oli huomannut Olavin; hän kuiskasi jotakin nuorelle miehelle. Sitten hän kääntyi, tervehti ujosti Olav Auduninpoikaa ja pujahti tiehensä. Hänellä oli hienot ja raikkaat, pisamaiset kasvot, ruusu oli hänellä rinnassaan ja ruusuja käsissä. Mies läheni hitaasti tervehtien Olavia:
»Tuleeko näin isoisia vieraita?»
Hänen hymynsä oli poikamaisen ylimielinen — hän lienee nyt kahdenkymmenen vuotias, isä mietti.
»Minun teki taas kerran mieleni nähdä sinua —»
»Viime kerrasta onkin pitkä aika. Ja vuodet näkyvät koetelleen sinua kovasti — sinusta on tullut vanha, Olav Auduninpoika! Mutta käy sisään —»
Ja niin hän istui sepän tuvan penkillä, ja nurkassa, vinosti hänen edessään, istui se mies, joka oli hänen ainoa poikansa.
Poika oli kaunis, kuten hän itsekin oli ollut nuoruudessaan — kooltaan koko joukon suurempi, vaikkei niin sirotekoinen. Mutta hän oli perinyt isältään niittyvillan värin, hiusten ja kulmakarvojen hopeahohteen, valkoisen ihon ja vedenkirkkaat, harmaat silmät, jotka näyttivät olevan kaukana toisistaan.
Olav huomasi heti, ettei Bjørnin kanssa ollut helppo päästä puheisiin — heillä ei ollut toisilleen mitään asiaa. Äiti, isäpuoli, sisaret, he voivat hyvin joka suhteessa; niin teki Bjørnkin. Tupakin osoitti hänen hyvinvointiaan.
»Sinä olet nuori ollaksesi talonomistaja ja hoitaaksesi ammattiasi omin päin.»
»Minä olen huolehtinut itsestäni aina viisitoistavuotiaasta asti.»
Olav sanoi mielellään näkevänsä näytteitä Bjørnin taiteesta — hän oli kuullut niitä kehuttavan kovasti. Bjørn vastasi, ettei hänellä ollut täällä kotona mitään näyttämisen arvoista: »Mutta sinähän voit mennä Lavransin seurakuntaan katsomaan eteläisen kirkonoven rautoja ja kolmea kirkonlaivassa riippuvaa kruunua. Se on suurin työ, mitä tähän asti olen tehnyt. Minulla ei ole tänään aikaa, muuten olisin lähtenyt kanssasi —»
»Onko totta», Olav naurahti kysyessään, »että se seppä, jonka luona sinä olit opissa, on puoleksi jotuni?»
»Ei hän siitä mitään puhunut. Eikä minulla ole tapana kysellä ihmisiltä, mitä he eivät itsestään puhu.» Se oli hänelle ojennukseksi, isä käsitti, ja hänen mielensä teki hymyillä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt kenenkään olevan niin varman itsestään kuin tämä nuorukainen oli.
»Mutta hän oli hyvä seppä — paras Norjassa», Bjørn sanoi. Hän meni arkun luo, palasi sieltä ja ojensi Olaville lippaan lukon ja avaimen: »Tämän minä tein ollessani hänen luonaan. Nykyjään minä taon mutkikkaampia lukkoja. Jos sinä siitä pidät, saat sen, Olav.»
Olav kiitti ja kehui työtä.
»Sinä et ole näitä taitoja perinyt isän puolelta», hän sanoi kokeillen.
»Me emme suvussamme ole milloinkaan olleet erittäin käteviä.»
»Isän sukua minä en tunne», Bjørn vastasi kirkkaalla äänellä.
»Ja siitäkö sinä olet pahoillasi?» Olav virkkoi levollisesti.
Bjørn katsoi häntä suoraan silmiin ja nauroi nuorta, raikasta nauruaan:
»En, Olav, sitä minä en ole. Sinä siitit minut — ja siinä sinä teit minun mielestäni oikein. Ja vaikket sinä muuta olekaan sen jälkeen minulle tehnyt — et sinä minun mielestäni ole sillä tehnyt minulle pahaakaan.»
Olav katsoi poikaansa — ymmärsiköhän poika, mitä sanoi — vai oliko ne sanat pantu hänen suuhunsa —
Bjørn nousi ja meni ottamaan jotakin oven päältä hyllyltä.
»Mutta sinä voit luulla, etten minä olekaan vierasvarainen.» Hän kaasi pikariin, joi isänsä maljan: »Terve, Olav Auduninpoika. Minulle tuottaa sentään suurta iloa se, että sinä olet kerran istunut minunkin penkilläni.»
Olav otti haarikan ja hymyili:
»Enpä minä voi sanoa sitä huomanneeni, Bjørn!» Siinä oli hyvää viiniä.
»Kyllä se vain niin on. — Ja minä tahdon antaa sinulle siitä muiston.» Hän meni jälleen hakemaan. Tällä kerralla se oli solki, kokonaan kullattu ja aika iso; sen keskellä oli Neitsyt Maria Lapsineen ja ylt’ympäri palloja, jokaisessa enkelinkuva.
»Ei, Bjørn — tämä oli liian suuri lahja, tätä minä en voi ottaa!»
»Ota se vain. Etkö sinä muista, minä sain kerran sinulta kultasormuksen?»
»Tahdotko sinä, että me täten olemme toisistamme selvät?»
»Ei, ei, ei se sitä ole. Minä vain sanon sinulle, että sillä sormuksella minä kihlaan Alis Galfridintyttären Klemensin kirkon oven edessä Laurinmessun iltana.»
»Se pääseekin silloin kunniaan.»
Bjørnin seuratessa häntä ulos Olav kysyi: »Entä äitisi — onko hän tyytyväinen sinun avio liittoosi?»
»Äitikö —» Bjørnin hymy oli ensimmäisen kerran iloinen, olematta mitenkään vaativa. »Äiti on minuun tyytyväinen, tein mitä tahansa, hän –.»
»Sepä hyvä», Olav vastasi. »Silloin minä tiedän sinun aina tehneen vain hyvin ja miehekkäästi.»
He kättelivät toisiaan ja Olav lähti.
* * * * *
Olav asteli asuntoaan kohti melkein hymyillen. Tähän Bjørniin hän sai olla tyytyväinen. Nuori ja ylimielinen — mutta ne kasvaimet elämä kyllä nyppii pois mieheltä — ja Jumala suokoon, että poikaa karsittaisiin varovasti latvaa vahingoittamatta. Niin että mies pitäisi, mitä poika on luvannut, kunhan keltanokka hänestä haihtuu.
Bjørn puhui totta — hän olisi voinut tehdä enemmänkin tämän poikansa hyväksi. Toiset miehet tekivät tällaisessa tapauksessa toisin — he kasvattivat aviottomat lapsensa kodissaan tai tuttaviensa luona. Olihan hän antanut äidille Torhildsrudin, mutta sitä Bjørn ei näyttänyt pitävän minään — no niin, hyvinvoinnistaan hänen on kiitettävä itseään ja sitä toista miestä. Ja ellei Tornhild olisi mennyt naimisiin, olisivat hän ja Bjørn mahdollisesti tavanneet toisiaan useammin —. Vaikkakin pääsyy oli ollut ja oli tämä, hänen oli vaikea katsella silmiin poikaa, jota hän ei saanut asettaa sukuoikeuksiinsa — eikä silloin mikään muu, mitä hän voisi tehdä, tuntunut minkään arvoiselta.
Ja olipa poika tarkoittanut sanoillaan mitä tahansa — se ainakin oli totta hänen sanoissaan, että vaikkei Olav ollutkaan tehnyt Bjørnin hyväksi muuta kuin oli hänet siittänyt, ei hän sillä ollut tehnyt hänelle pahaakaan. Se poika, joka oli suvun ulkopuolella, eikä tahtonut häntä edes isäkseen kutsua, oli myöskin onnettomuuden ulkopuolella.