XV.
Viimeistä edellisenä sunnuntaina ennen adventtia Cecilia Olavintytär kirkotettiin, ja heidän palattuaan kotiin Hestvikeniin isä antoi hänelle koko talonväen nähden avaimet säilytyspaikkoihinsa, pyytäen häntä tekemään hyvin ja ottamaan vastaan Hestvikenin emännän tehtävät.
Olav ja Jørund puhelivat jo keskenään — ei paljon, mutta Olav ei kuitenkaan ollut tyttärensä miehelle epäystävällinen. Ja hän oli käynyt Cecilian luona monta kertaa katsomassa hänen äsken saamaansa lasta; ihmiset arvelivat hänen olevan iloissaan, kun Hestvikenissä jälleen oli Audun. Se olikin kaunis ja iso lapsi. Cecilia oli kalpea ja laiha, mutta terveen näköinen — hän tarttui askareisiin kuten tarmokas emäntä ainakin, ja vanhat palvelijat, jotka olivat tunteneet hänet lapsesta asti, taipuivat mielellään nuoren emännän käskettäviksi ja rakastivat hänen pikku poikiaan.
Eirikin ilo oli sellaista, ettei koko tämän hiljaisen talon hiljaisissa asukkaissa ollut ainoatakaan, jota se ei olisi edes vähän piristänyt. Vaikkakin hän itse oli nyt rauhallinen. Sen metsässä vietetyn päivän jälkeen hän oli jutellut Gunhildin kanssa yhden ainoan kerran — kirkolla — eikä hän silloinkaan saanut muusta puhutuksi kuin Blaalinista – Blaalin oli kuollut.
Mutta Olav oli sanonut hänelle Torgrimin saaneen Bersen vastauksen: he saivat tulla hänen luokseen puhumaan asiasta hiivanuutin jälkeen — hänen mielestään ei sellaista asiaa voinut päättää adventtina eikä pyhinä. Kihlajaiset saattoi aivan hyvin pitää ennen paastoa, ja jos Olav Auduninpoika toivoi häät pidettävän jo keväällä, ei Bersellä olisi mitään sitä vastaan, koska Eirik ei ollut enää nuori ja Gunhildkin oli täyttänyt kaksikymmentä.
— Ja Una sanoi sekä hänen että Signen sovittavan niin, että Eirik saisi tavata Gunhild Bersentytärtä jouluna: »Täytyyhän teidän saada jutella joskus, ennenkuin teidät kihlataan toisillenne — koska kerran on päätetty, että sinä saat Gunhildin.»
Hän oli tosin huolissaan siitä, mitä hän oli kaivanut maahan Rundmyrin luona. Oli muitakin, häntä lukuunottamatta, jotka tunsivat saman piilopaikan. Hän oli tosin kieltänyt aikanaan Arnketilla suosimasta luonaan epärehellisiä ihmisiä, mutta asianlaita oli sellainen, että rundmyriläiset tottelivat kieltoa niin ja näin. Jørundkin oli ahdistanut häntä parisen kertaa — hän oli tahtonut tietää, mitä Eirik oli aarteille tehnyt. Eirik koetti kääntää puheen toisaalle — muistutti ostaneensa hopeat häneltä hyvällä hevosella ja sanoi niiden olevan sellaisessa paikassa, jossa kirkkaalla päivälläkin on vaarallista kulkea. Hän koetti muuten pitää Jørundia kaikin tavoin hyvällä mielellä — vei hänet kanssaan metsästämään ja merelle ja teki asiaa hänen kanssaan kaikkiin taloihin, joissa heillä oli ystäviä tai sukulaisia. Hänen mielestään ei ollut oikein kuljeskella niin paljon, mutta hän arveli Hestvikenin hiljaisen elämän olevan Jørundille vaarallista: mies oli kiukkuinen kuin sonni, ja jos häntä ärsytettäisiin, Eirik pelkäsi hänen hyökkäävän Cecilian kimppuun.
Mutta hän itse oli liian iloinen antaakseen kaiken tämän kovin koskea.
Hän uskoi muittenkin surujen ja vaikeuksien hälvenevän, kun hän saisi
Gunhildin tänne luokseen. Gunhildia seuraisi sellainen ilo —.
Eräänä aamuna kahta viikkoa ennen joulua tullessaan pihalle Eirik huomasi sataneen ohuen lumikerroksen. Aamun kuu kilotti vaaleana pilkkuna kiitävien, paksujen pilvien lävitse luvaten lisää. Eirik päätti hakea tänään hopeat — muuten lumi voisi pakottaa häntä odottamaan ties miten kauan, ja hän toivoi pääsevänsä niistä eroon.
Hän pyysi Jørundia kanssaan sinä päivänä metsästämään, ja heidän palatessaan kotiin hämärissä Eirik oli kaatanut ketun ja kantoi pientä, multaista sarkanyyttiä —.
Nyt hän ei tiennyt, oliko hänen sanottava isälleen vai eikö. Mutta häntä ei haluttanut valehdella tässä ikävässä jutussa enemmän kuin välttämätöntä oli. Ja hän pelkäsi Ceciliaa huolestuttavan ja kiusaavan, jos täällä kotona jälleen alettaisiin jutella näistä hopeista — hänellä oli ilmankin yllin kyllin puuhaa näin joulun edellä, ja rintalapsi soi hänelle sangen vähän yörauhaakin.
Ja niin hän sanoi vain isälle, että Jørundilla oli asiaa pohjoiseen naapurikylään ja että hän oli luvannut lähteä langon mukaan. Niin he ratsastivat Draumtorpiin.
He saapuivat sinne illalla. Eirik oli pahoillaan kuullessaan Eikenin Bersen olevan siellä kahden poikansa, Gunhildin veljen kera. Asiaa oli hänen mielestään yhä pahentanut se, että Draumtorpin Guttorm oli Gunhildin eno. Mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen oli pakko valhetella asiastaan niiden kuullen, joista tulisi hänen lankonsa.
Mutta se kävi hyvin. Ryhtyessään puhumaan Eirik ensin kertoi varsin uskottavasti ketunjahdista ja koirasta, joka oli juossut johonkin maakuoppaan, ja löydöstä, jonka he olivat Jørundin kanssa arvelleet kuuluvan Draumtorpin omaisuuteen.
Guttorm ilostui saadessaan takaisin osan hopeistaan ja niinpä Eirik ja Jørund saivat mitä parhaan vastaanoton. Gerdarudin metsässä tapahtunutta ryöstöä pohdittiin nyt pitkin ja poikin. Hestvikenin langokset kuuntelivat vanhempia eivätkä vastanneet muuta kuin mikä oli välttämätöntä — Berse näytti pitävän siitä; hän tuli heitä kohtaan erittäin ystävälliseksi; hän laski leikkiä Eirikinkin kanssa arvellen heidän ajan mittaan tulevan tuntemaan toisensa paremminkin — ja vihdoin viimein Eirik sai kunnian saattaa Berseä vuoteeseen. Päästyään ikävästä salaisuudestaan Eirik tuli iloiseksi, hänen oli hyvä olla; hän oli juonut sen verran kuin mieli teki — niin että hän auttoi tulevaa appeaan iloisin mielin. Vaikkakin vanha Berse oli joutunut ruumiillisen heikkoutensa valtaan, hän sentään kaikesta raihnaudestaan huolimatta säilytti jossakin määrin arvokkuutensa.
Draumtorpin Guttorm keskusteli seuraavana aamuna kauan aikaa Eirikin kanssa. Hän tuntui olevan älykäs ja maltillinen mies. Hän jutteli Bersestä — muistutti, miten vanhusta oli vuosikausia pidetty talonpoikain päällikkönä, ja täydellä syyllä; hän oli nuoruudessaan ollut jaloluontoinen, urhea ja taitava mies. Nyt hän oli iän karttuessa tullut vähän erikoiseksi — ja hänen nuorella vaimollaan, kolmannella jo, jonka hän oli nainut kuusikymmenvuotiaana, oli paljon valtaa häneen, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Ja ensimmäisen vaimonsa lapsista hänellä oli ollut paljon surua — poika, Benedikt, syytti isää sisarensa onnettomuudesta ja oli lähtenyt Eikenistä vihoissaan; Berse ei nähnyt häntä enää, sillä hän kaatui seuraavana vuonna Tanskassa. Mutta Eldrid ei kuollut, hänelle ei käynyt niin hyvin —.
»Mutta kaikista Helgan, sisareni, kanssa saamistaan lapsista hänellä on ollut iloa, Eirik — ja nyt olen iloinen, kun Gunhild joutuu niin hyviin naimisiin.»
Eirik huomasi tytön kaikkien sukulaisten tietävän asiasta; myöskin Gunhildin nuoret veljet, Torleif ja Kaare kohtelivat häntä kuin ainakin tulevaa lankoaan.
Guttorm oli tavannut Olav Auduninpojan kerran Hestbaekissä, ja hän pyysi hyvästellessä Eirikiä viemään isälleen terveisiä. Kun Eirik palasi kotiin, hänen täytyi kertoa Olaville olleensa Draumtorpissa ja kertoa hopealöydöstä. Olav suuttui kuullessaan sellaista löydetyn hänen metsästään. Eirik vastasi jo nuhdelleensa Ankia ja Liviä ja pitävänsä vasta silmällä heitä, mutta nyt hän pyysi isän säästämään heitä tällä kertaa.
Eirik tapasi jouluna eikeniläisiä, ja he kohtelivat häntä siten, että kaikki näkivät, mitä oli tekeillä. Heidän ratsastaessaan kirkkoon Skikkjustadista kahdeksantena joulupäivänä tiet olivat liukkaat ja sade virtasi suoranaan. Berse pyysi Eirikiä ratsastamaan Gunhildin kanssa ja pitämään tämän hevosta silmällä, ja Rynjulissa he saivat istua shakkipöydän ääressä yksin koko illan. Siitä tuli mitä omituisin peli, sillä Gunhild oli siinä leikissä mahdollisimman tyhmä, mutta Eirikin mielestä sekin sopi hänelle hyvin — hän ei ollut milloinkaan pelannut shakkia muitten naisten kuin sisarensa kanssa, ja tämä pelasi sitä paremmin kuin useimmat miehet.
Samana iltana Hestvikenin Olav ja Eikenin Berse juttelivat kauan yhdessä toisessa talon rakennuksessa — vaikkakin oli juhla — ja läsnä oli kummankin sukulaisia ja ystäviä. Olav kertoi jäljestäpäin Eirikille, mitä sovittiin morsiamen myötäjäisistä; Olavin oli määrä tulla Eikeniin Agneksenmessun iltana poikineen ja todistajineen, ja seuraavana päivänä Eirikin oli määrä kihlata Gunhild Bersentytär sormuksin ja lahjoin.
Seuraavana iltana Gunhild lähetettiin kotiin äitipuolensa ja vanhimman, naimisissa olevan veljensä kanssa, mutta Berse jäi Rynjuliin nuorempine poikineen. Oli mitä kaunein, kirkkain talvipäivä, ja silloin Eirik ehdotti lähtöä kaupunkiin, kenellä vain oli halua, katsomaan suurta juhlakulkuetta, kuninkaan tullessa Mariankirkkoon epifania-juhliin — kerrottiin Haakon-kuninkaan olevan Oslossa.
Kaikki nuoret halusivat olla mukana — Bersen pojat, Jørund Rypa, nuori Torgils Torgriminpoika sekä hänen serkkunsa Sigmund Baardinpoika Skikkjustadista. Silloin sanoi Torgrim, isäntä itse, että häntäkin haluttaisi lähteä: »Mitä sinä, Olav, arvelet, emmeköhän mekin voisi kerran yhtyä nuoriin?»
Olav Auduninpoika nauroi päätään pudistaen. Hänen oli paras kääntyä kotia kohti: »Cecilia on saanut ilmankin jo olla siellä kyllin kauan yksin.»
Silloin astui Berse itse esiin. Hän oli ollut Eirik-kuninkaan henkivartiossa ja sitten Haakon-kuninkaan, ja nyt hänen mielensä teki mennä tervehtimään kuningastaan viimeisen kerran ja hän aikoi yhtyä kulkueeseen.
He eivät päässeet heti lähtemään, ja heidän kaupunkiin tullessaan oli jo niin myöhä, ettei Eirik voinut enää mennä luostariinsa yösijaa pyytämään, kuten hän oli aikonut tehdä, vaan hän seurasi joukkoa erääseen taloon, jossa Guttormin tyttärenmiehellä oli asunto.
Vaikka he saapuivatkin niin myöhään, oli se luhti, johon he saapuivat, täpötäynnä miehiä, ja pöydät notkuivat ruokaa ja juomaa. Miehet kokoontuivat Guttormin ympärille kertomaan hänelle suuria uutisia, joista kaupungilla puhuttiin: kolme yötä sitten oli Akerin talonpoikain kimppuun hyökänneet ne ilkityöntekijät, jotka olivat jo kauan tehneet Oslon seudut niin epävarmoiksi. Syksyllä roistot olivat tulleet pieneen uudistaloon Elivaagin luona, jossa kaksi veljestä asui vaimoineen ja nuorine sisarineen; he olivat ryöstäneet ja teurastaneet karjan, häväisseet yksin kotona olleet naiset — mutta yksi ryöväreistä oli niin kiintynyt tyttöön, että oli käynyt myöhemminkin hänen luonaan. Tyttö oli olevinaan hänelle ystävällinen ja sai häneltä vihdoin urkituksi, missä ryövärien pesä oli, ja silloin olivat hänen veljensä johtaneet sinne talonpojat; kuusi roistoista surmattiin tai poltettiin sisään, mutta neljä miestä ja eräs nainen istui vanhan kuninkaan kartanon kellarissa odottelemassa palkkaansa töistään Stegleskjaerissä. Tyttö oli pyytänyt saada palkakseen pitää väkivallantekijän tukasta mestaajan kirveen pudotessa.
Vihdoin viimein miesten juteltua ja juotua kyllikseen he menivät vuoteeseen. Eirik makasi reunimmaisena vuoteessa Jørund Rypan ja Kaare Bersenpojan kanssa; toiset nukkuivat heti, mutta hän makasi valveilla kauhun vallassa koettaen vakuuttaa itselleen, ettei hänen pitänyt pelätä, ennenkuin tiesi, olisiko pelon aihetta —.
Hän otti rukousnauhan kaulastaan pitäen sitä käsiensä välissä. Mutta hänellä ei ollut näinä vuosina ollut tapana rukoilla mitään erikoista — hän oli vain rukoillut tunteakseen Jumalan läsnäolon ja saadakseen puhua hänelle, mutta hän oli ottanut tyytyväisenä vastaan kaiken Jumalan kädestä —, Oli hän rukoillut Ceciliankin puolesta —. Mutta nyt hän ei tiennyt, mitä hänen oli uskallettava jos se, mitä hän oli tehnyt, oli hullusti, silloin hän ei voisikaan rukoilla Jumalaa auttamaan totuuden peittämisessä, jos sen kerran oli tultava päivänvaloon —.
— Hän seisoi kuninkaankartanon sillalla väentungoksessa, niin ettei hän voinut nähdä kulkueesta mitään — kuunnellen ihmisten juttelua ympärillään, hän ei saattanut ajatellakaan heidän puhuvan kerrassaan mistään muusta kuin ryöväreistä —.
Kirkko oli niin täpötäynnä, ettei mahtunut polvistumaan eikä hän voinut seurata messua, hänen sydämensä oli niin levoton. Mutta hän jäi sinne kirkon tyhjennyttyä. Nyt hän huomasi seisoneensa aivan erään sivualttarin vieressä, ja viereiselle seinälle oli maalattu Maria neitoineen: Margret, Lucia, Cecilia, Barbara, Agatha — joukon laitimmaisena oli Agnes karitsoineen. Hänen piti olla todistajana Eirikin vannoessa Gunhildille uskollisuutta; Eirik iloitsi siitä, sillä hän rakasti erikoisesti tätä lapsellista, nuorta veritodistajaa kuultuaan hänen tarinansa. Ja hän meni hänen luokseen rukoillen häntä: »Pyydä minulle, mikä parasta on —», Eirik rauhoittui heti; tuntui kuin hän olisi neuvotellut pikku siskon kanssa —.
Jonkun koskettaessa häntä hartioihin hän heti, nousi — siinä oli
Draumtorpin Guttorm; Eirikistä tuntui, että hän oli häntä odottanutkin.
He menivät yhdessä kirkosta, mutta pysähdyttyänsä porttikäytävälle ja
katsottuaan katua pitkin Guttorm virkkoi äkkiä:
»Me voimme puhua aivan yhtä hyvin tuolla sisällä. On tullut ilmi jotakin, josta minä mielelläni puhuisin kanssasi, Eirik Olavinpoika. Ehkäpä sinä aavistat, mistä on kysymys?» Eirik katsoi häneen, mutta ei vastannut.
»Minä halusin kernaasti tietää, onko vielä lisää tullut näkyviin», Guttorm virkkoi, »minun hopeitani nimittäin, loppuja. Ja niin minä menin kuninkaankartanoon aamulla aamusaarnan ja messun välillä — Bersenhän piti mennä sinne joka tapauksessa, ja minä läksin mukaan. Tore-herra antoi silloin viedä vangit linnantupaan, niin että me saimme keskustella heidän kanssaan —»
Eirik puristi hattua käsissään, mutta ei vastannut. Nyt he seisoivat jälleen äskeisen sivualttarin vieressä — ja Eirik näki seinällä yläpuolellaan pyhien neitsyitten kuvat; he seisoivat hoikkina ja siroina piirissä kuningattarensa ympärillä hymyillen hänen sylissään lepäävälle kuningaslapselle Eirikin mieleen muistui säe: »Ego mater pulchrae dilectionis, et timoris, et agnitionis, et sanctae spei», ja vastaus »Deo gratias». [Ego mater j.n.e. Minä olen kauniin rakkauden ja jumalanpelon ja viisauden ja pyhän toivon äiti.» (Viisauden kirja 24.) Jumalalle olkoon kiitos!]
Guttorm raapi päätään.
»Jos totta sanon, Eirik — minusta itsestänikin on epämiellyttävää puhua näistä asioista —. Ja minä arvelen — etkö sinä voisi yhtä hyvin?»
»Minä —?»
»Kuten arvaat, kyselin heiltä siitä Hestvikenin metsän piilopaikasta.» Hän katsoi tutkivasti nuorukaiseen, joka seisoi kalpein, äänettömin kasvoin katsellen alas lattiaan. »Lyhyesti sanoen — asia tuntuu olevan niin, että kun sinä löysit minun hopeani, sinä tiesit, mistä sitä oli etsittävä?»
Eirik nyökäytti vähän.
»Minä olen jättänyt sinulle hopeasi, Guttorm», hän sanoi hiljaa. »Etkö sinä ole siihen tyytyväinen?»
»Onko totta, että sinä olit ne ostanut?»
»On. — Mutta et suinkaan sinä luule minun ostaneen niitä tuntemattomalta», hän jatkoi vähän vilkkaammin. »Se paikka, jossa — jossa minä sain tästä tietää — siellä asuu köyhiä, typeriä ihmisiä — mies on ollut minulle melkein kasvatusisän asemessa minun poikana ollessani. Niillä ei ole paljonkaan älyä — ja heidän luonaan kuljeskelee kaikenlaisia kerjäläisiä ja sen sellaisia, toiset ovat meidän elätettäviä ja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka ovat olleet venekunnassamme, kerjäläisiä, kulkureita ja —. Guttorm etkö sinä voisi jättää tätä asiata tutkimatta, vaan tyytyä siihen, että olen maksanutkin, saadakseni omaisuutesi käsiisi ja sallia minun tutkia omaa väkeäni?»
»Ei, Eirik — ei käy päinsä, että sinä nyt koetat uskotella sen olleen jonkun sinun alustalaisesi –»
Eirik keskeytti:
»Jumalan nimessä, jos sinä tiedät enemmän, niin sinä myös käsität minulla olleen pätevän syyn menetellä täten — salaisesti — kuten minä olen tehnyt —»
»Voi olla niin.» Guttorm seisoi hetkisen nieleskellen nieleskelemistään jotakin. »Sinä et tiedä, onko minun hopeitani siellä vielä enemmänkin?»
»En —. Minä en ole sitä ajatellutkaan. Enkä minä sitä usko — mutta jos sinä tahdot, sinä voit tulla meille, kun lumi on sulanut mäestä, minä autan sinua mielelläni etsimään.»
Guttorm katsoi nuorukaiseen terävästi — hän punastui itsekin sanoessaan:
»Parempi olisi saada asia loppumaan», hän sanoi sitten. »Jørund Rypa sanoi olleen neljä pikaria — suuren maljan ja neljä pientä —»
Eirik katsoi Guttormiin hämmästyneenä. Hopeakimpale, hän ajatteli.
Jørund oli siis itse sulattanut osan aarteista — yhä hullumpaa vain.
Hän pudisti päätään:
»Minä en ole nähnyt muuta kuin sen, minkä sinulle annoin.
Niin etten minä tiedä, kuka sinun pikarisi on sulattanut.»
»Siellä oli ollut neljä hopeapikaria sekä hopeakimpale», Guttorm virkkoi hiljaa.
Eirik tuijotti — puna levisi hiljaa yli hänen kalpeitten kasvojensa.
»Silloin Jørund muistaa väärin.»
»Se hevonen, jonka sinä annoit hänelle väliä», Guttorm kysyi, »oli varmaankin kalliimpi sinun minulle jättämääsi hopeaa — sehän oli se, jolla hän eilen ratsasti?»
»Koska siis tiedät, kuka on kysymyksessä», Eirik virkkoi kiivaasti, »sinä myös ymmärrät minun tinkineen asiasta.»
Guttorm oli vähän aikaa hiljaa.
»Sinä et siis tiedä mitään muusta hopeasta kuin siitä, minkä sinä minulle annoit —. Jos sinä nyt vastaat minulle tällä paikalla, missä me nyt seisomme, niin minä uskon sinua.»
Eirik vilkaisi vaistomaisesti seinään — hänen mieleensä välähti, mitä hän oli kuullut puhuttavan puhuvista kuvista: itse Maria ja hänen Poikansa olivat todistaneet maalatuin huulin ja kivisuin saadakseen totuuden julki. Mutta kultakruunujen alla eivät lempeät kasvot muuttuneet, ja pyhät neitsyet seisoivat liikkumattomina osoittaen pyöriä ja miekkoja, jotka olivat kerran murskanneet heidän jäsenensä.
»Ei. Minä en tiedä sen enemmästä», hän vain sanoi.
Guttorm ojensi kätensä. Kun Eirik ei yrittänytkään siihen tarttua, hän tarttui nuorukaisen käteen puristaen sitä lujasti.
»Minä luotan sinuun, minä sanon. — Mutta minun täytyy saada tästä asiasta selvä — sitä sinä et voine panna pahaksesi?»
»En. Sinun täytynee se tehdä —.»
»Täällä on kylmä seisoa», Guttorm sanoi. »Tule, mennään ulos.»
Ulkona höyrysivät kaikki valkoiset talojen katot — oli lauhkea ilma, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Yöllä satanut ohut lumikerros oli niin tallattu, että tiet olivat liukkaat. »Saanhan minä nojata sinuun», Guttorm pyysi.
Eirik ei jaksanut vastata. Hän ymmärsi vanhemman miehen tarkoituksen, mutta oli katkeraa kärsiä sellaista nuhdetta, kun hän oli saanut viattomana kärsiä niin sietämättömän loukkauksen. He kulkivat käsikkäin pitkin Vestre Straeteä. Halvardinkirkon edessä Guttorm kohtasi joitakin tuttuja miehiä; hän nojasi raskaasti Eirikin käsivarteen jutellessaan heidän kanssaan. Eirik seisoi ääneti kuin seiväs. Mutta saavuttuaan Ristikirkon luona olevan asuntonsa lähelle hän sanoi Guttormille:
»Ennenkuin me menemme sisään, minä kyselisin mielelläni sinulta yhtä ja toista?»
»Sehän lienee tarpeellista.»
He saapuivat talojen taakse, missä joki virtaili savimättäitten lomitse. Eirik pyysi Guttormia kertomaan, mitä kuninkaankartanon linnantuvassa oli tapahtunut aamulla ja ketä siellä oli ollut.
Guttorm kertoi siellä olleen Bersen poikineen, Rynjulin Torgrimin ja Jørund Rypan sekä hän itse tyttärensä miehen, Karlin kera. Kuninkaankartanon väestä ei muita ollut sisällä kuin Tore-herra ja ne miehet, jotka olivat tuoneet vangit sisään.
Näistä ei kukaan ollut läsnä silloin, kun Guttorm joukkoineen ryöstettiin — ne ryövärit olivat joko surmatut tai he olivat eronneet joukosta jo ennen talvea. Mutta nainen oli ollut valmis kertomaan, mihin he olivat jättäneet Draumtorpin hopeat; hän oli myynyt ne tuolle miehelle, joka seisoi tuolla, Jørund Rypalle. He kaksi olivat jo entuudestaan tuttuja. Silloin Jørund heti myönsi hänen sanansa tosiksi, mutta lisäsi Aasan sanoneen hänelle niiden olevan perintöänsä, jotka tämä oli hakenut kotoaan. Ja Jørund oli uskonut naista, koska hän tiesi tämän kuuluvan hyvään sukuun. Hän sanoi ostaneensa hopeat, koska nainen oli sanonut koettavansa päästä pois miehensä luota — he eivät olleet naimisissa — ja aikoi nyt parantaa elämäntapansa.
Nainen oli vastannut siihen, ettei ollut ensinkään ollut puhetta siitä, mistä hopeat olivat kotoisin, eikä hän ollut sinä yönä huomannut Jørundin ensinkään yrittäneenkään saada häntä parantamaan tapojaan.
Silloin Jørund sanoi hänen valehtelevan ja ettei hän ollut ajatellut muuta kuin että hopeat olivat olleet hänen perintöänsä Haugseteristä Aasmundin jälkeen. Tämä olikin totta, sillä hän oli tämän miehen tytär, mutta oli tehnyt rikoksen ja paennut sitten kotoaan. Jørund oli vasta silloin näyttänyt Eirikille ostoaan kuultuaan langon arvelevan sen olevan varastettua tavaraa. Silloin Jørund ei ollut enää halunnut sitä pitää, mutta Eirik oli pyytänyt saada ostaa sen häneltä sillä mustalla ruunalla, jolla hän nyt ratsasti — ja siinä oli suuri malja, neljä pienempää pikaria ja sulatettu hopeakimppu. Mutta sitten oli Eirik sanonut talvella, ettei hän halunnut sitä enää pitää — kun hän nyt aikoi naida Guttormin sisarentyttären, hänen mielestään oli viisainta saada se takaisin Draumtorpin isännälle ennen sitä.
Eirik seisoi nojaten selällään aitaan. Joen toisella puolella välkkyi lumi valkoisilla kentillä niin, että silmiin koski; sininen ja valkoinen häikäisi niin — ja hänen katsoessaan alas joen tummaan uomaan savimaitten välissä häntä alkoi pyörryttää. Hän oli saanut yhtäkkiä hirvittävän päänsäryn —.
»Mitä Berse sanoi?». Eirik kysyi.
»Bersekö — no sen sinä voit aavistaa —. Mutta sanopa, mikä mies tämä sinun lankosi, Jørund Rypa, oikeastaan on?»
»Olethan sinä kuullut Gunnarsbyn Rypungeista. — Hän ja minä olemme olleet ystäviä vuosikausia —»
»Ettekö te ole enää —? Se johtui mieleeni hänen sanoessaan sinun silloin vasta päättäneen antaa hopeat takaisin, kun tuli puhe meidän sukulaisiksi tulostamme — sinä ymmärrät, ettei hänen olisi tarvinnut sitä sanoa; olisi ollut sopivampaa, ettei hän olisi sanonut sitä vaimonsa veljestä. Ellei hänellä vain liene ollut tarkoitus estää sinun avioliittoasi Gunhildin kanssa —?»
Eirik katsoi toiseen hetken aikaa.
»— Sitä on vaikea uskoa —», hän kuiskasi hiljaa. Sitten hän ojentausi, pudisti päätään, heitti vaipan harteilleen. »Mutta nyt minä lähden Bersen luo», hän sanoi reippaasti.
Guttorm ojensi kätensä ikäänkuin häntä estääkseen:
»Sen sinä toki käsität, Eirik — mitä me olimme ajatelleet sinusta ja
Gunhildista, siitä ei nyt tule mitään.»
»Puhuthan sinä minun puolestani, Guttorm», nuorukainen kysyi innokkaasti — »sanot Berselle uskovasi minun olevan rehellisen miehen?»
»Sen teen, saat olla varma siitä! Mutta on — toisesta kysymys, Eirik. Mitä varmemmin uskomme sinun olevan kunnon miehen, sinun ja isäsi ja kaikki sukulaisesikin, sitä enemmän pelkäämme joutua sukulaissuhteeseen sellaisen —»
Eirik tuijotti Guttormiin — hänen huulensa olivat tulleet valkoisiksi kuin sairaan miehen huulet.
»Minä etsin Bersen käsiini joka tapauksessa», hän sanoi sitten ja läksi ripeästi astumaan katua kohti.
* * * * *
Mutta heidän saapuessaan majataloon he saivat kuulla Bersen ratsastaneen pois koko seurueineen. Ja heti sen jälkeen oli Jørund lähtenyt. — Rynjulin Torgrim oli ottanut puolustaakseen Eirikiä, kertoi Karl, Guttormin tyttären mies, mutta kun Berse ei tahtonut ensinkään uskoa Eirikin olevan yhtä viattoman kuin lapsi äitinsä kohdussa, Torgrim raivostui. Kun hän vielä sanoi sen olevan pahan jutun, ettei Bersellä ole milloinkaan ollut järkipahaista, sillä nyt olisi ollut sitä tarvis pikkuruikkuisen — silloin vanhus oli lähtenyt tiehensä vihan vimmassa. Torgrimin keskustelu Jørundin kanssa oli päättynyt siihen, että isäntä oli siepannut härän ruoskan ja iskenyt sillä Jørundia kasvoihin —.
»— Ja elleivät Jumala ja Pyhä Olav olisi ohjanneet kättäni, olisin minä siepannut keihään sen sijaan ja iskenyt sen hänen lävitseen», Torgrim vaikeroi heidän siitä puhuessaan.
Sitten hän käänsi kiukkunsa Eirikiin, joka ei vastannut Torgrimin vihaisiin selityksiin:
»Sinä istut niin alakuloisena kuin raskaana oleva morsian — tai enkeli, jolta paholaiset ovat nykineet kaikki siipisulat! Mene sen sijaan veljien luo kaupungin ulkopuolelle ja pyydä heiltä takaisin kaapuasi! Silloin Jørund on saavuttanut sen, mitä on halunnutkin!»
Karl vihelsi — Guttorm vilkaisi äkkiä häneen. Mutta Eirik vastasi rauhallisesti:
»Tapahtuipa mitä tahansa — sillä lailla minä en aio luostariin palata — jos sinne palaan.»
Torgrim sanoi, että heidän on noustava heti ratsaille — selitettävä Olaville asianlaita: »Sinä, Guttorm, olet rehellinen mies, sinä lähdet kanssamme.» Guttorm lupasi lähteä.
* * * * *
»Olisi ollut viisainta sinun kysyä isältäsi neuvoa», Guttorm sanoi Eirikille heidän ratsastaessaan Botnissa jään poikki, »heti päästyäsi asian perille.»
»Kun sinä kerran tunnet hänet», Eirik vastasi kiivaasti, »mitä sinä luulet, että isä olisi tehnyt? Sen jälkeen olisi meidän yhteiselämämme käynyt Hestvikenissä sietämättömäksi. Jumala auttakoon nyt sisartani ja hänen lapsiaan —»
Jonkin matkan päässä Draumtorpista he kohtasivat erään Guttormin rengin; hän kertoi Bersen tulleen sinne ja tahtovan puhua isännän kanssa ennen Eikeniin lähtöään.
»Odottakoon», Torgrim virkkoi, ja Guttorm vastasi tulevansa huomenna kotiin.
* * * * *
Oli jo pimeä heidän saapuessaan Hestvikeniin. Joukon ratsastaessa tuvan oven eteen Eirik huomasi jonkun seisovan vartiovuorella kuvastuen mustana taivaanrannan viimeistä viheriää juovaa vastaan. Isän tullessa alaspäin Eirikin mieleen johtui mies, jota kuljetettiin tuomarin luota toisen luo — minä en jaksa, Jumala, hyvä Jumala, auta minua jaksamaan!
Oli niin pimeä, etteivät he erottaneet Olavin kasvoja hänen tullessaan, mutta Torgrim oli rientänyt hevosen selästä häntä kohti:
»Onko hän tullut kotiin, Jørund nimittäin, ja mitä hän on kertonut —»
»Ei yhtään sellaista sanaa, mihin minä uskoisin», Olav vastasi ivallisesti. »Mutta tulkaahan sisään!»
Tuvassa oli pimeää, takassa vain hehkui pieni, punainen silmä. Mutta sitten eteinen valkeni — Cecilia Olavintytär astui sisään kantaen kummassakin kädessään kynttilänjalkaa sytytetyin kynttilöin. Eirik seisoi oven suussa miekkaansa nojaten yhä päällysvaatteissaan: tämä on pahinta, hän ajatteli nähdessään sisarensa kivikovat kasvot. Hän asetti kynttilät pöydälle, polvistui takan ääreen, sytytellen hehkuvaa hiiltä tuohilla ja kuivilla lastuilla Olavin tervehtiessä Guttormia.
»Jääväthän vieraat tänne yöksi?» hän kysyi saadessaan tulen palamaan, »ja haluatteko te ensin puhella vai syöttekö ensin?»
»Jumalan nimessä, antakaa meidän ensin puhua puhuttavamme», Torgrim huudahti.
Isän nyökäytettyä Cecilia kääntyi ovea kohti. Samassa Jørund pujahti siitä sisään ja astui valoa kohti. Hän katseli vastatulleita:
»Eirik saapuu runsaslukuisin joukoin, näemmä — sekä nuorine että vanhoine ystävineen. Nyt hän luultavasti sanoo sanottavansa — ja me tiedämme kaikki hänen olleen aina erinomaisen sepittelemään juttuja ja keksimään ajankulua, niin etten minä muuta luulekaan, kuin että te uskotte häntä, sekä sinä, Olav, että kaikki hänen sukulaisensa. Minulla ei ole sellaisia lahjoja, niin että minä tiedän häviäväni — minä en keksi mitään sellaista, joka tuntuisi sopivalta, silloin kuin totuus on sopimatonta —»
He kuulivat takaa kolauksen — Cecilia oli työntänyt salvan oven eteen.
Nyt hän astui esiin asettuen miehensä rinnalle:
»Lienee parasta, että minä sanon ensin, mitä minä tiedän — koska minä löysin hopeat ja koska minun veljeni joutui minun vuokseni sekaantumaan meidän asioihimme.»
Jørund kääntyi raivoissaan häneen päin:
»Sinä todistat omaa miestäsi vastaan —»
— ja Eirik seisoi sisarensa toisella puolella:
»— ei, Cecilia — sinä et saa sanoa mitään —»
Cecilia työnsi molemmat miehet syrjään:
»Minä todistan, mikä on totta — se on meille kaikille paras», hän sanoi rauhallisesti, »vaikene sinäkin, Jørund! Mutta ensin minä pyydän, että te kaikki vaikenette tästä asiasta, kuten te toivotte enkelien vaikenevan tuomiopäivänä niistä synneistänne, joiden te ette millään toivoisi tulevan julki sielujen suurilla käräjillä!»
»Me teemme, minkä voimme, emäntä», Guttorm virkkoi, »jotta tämä ikävä asia saataisiin vaiennetuksi.» Toiset yhtyivät häneen.
Sitten hän kertoi hopealöydöstä. Torgrim kysyi:
»Sinä olet varma siitä, ettei siellä arkussa ollut muuta kuin nämä kolme pikaria?»
»Olen, minä otin sieltä kaikki pois — se vaippa, jota etsin, oli alimmaisena. Mutta nyt minä saanen mennä pois hoitamaan tehtäviäni — te voitte olla nälissänne ja janoissanne ratsastettuanne tänään niin pitkät matkat.»
Jørund kääntyi ja aikoi seurata, kun hänen vaimonsa meni. Olav virkkoi:
»Ei, jää sisään, Jørund — me emme ole vielä puhuneet asiaa selväksi.»
Cecilia kääntyi ovessa:
»Muista, isä, mitä minä olen sinulle sanonut Jørund sai oppia jo varhain, ettei hänen ollut luottamista lähimpiin omaisiinsa. On hyvin ikävää, kun hän nyt luulee sekä sinua että Eirikiä vihamiehikseen ja että hänellä on kostamisen syytä.»
»— ja kylläpä hän kestikin miehekkäästi!» Torgrim kivahti.
»Sinäkin, sukulainen, lienet ollut yhtenä syynä mieheni luuloon, että te kaikki tahdotte hänelle vain pahaa. Sellaisen, joka sinua ei tunne, on vaikea ymmärtää, ettet sinä tarkoita suuriakaan kaikella sillä, mitä sinä sanot pahan pään saadessa sinut valtoihinsa.»
Siitä tuli ikävä ateria — miehet söivät ja joivat kaikkia Cecilian ja hänen neitostensa pöydälle kantamia herkkuja melkein ääneti. Olav oli sanonut tuskin sanaakaan — hän ei ollut Eirikille virkkanut mitään, ja sekä Eirik että Jørund istuivat siinä ääneti kuin seinä. Cecilia jäi sisään, tarjoili itse. Mutta neitosten vietyä ruoat pois ja kun olutta oli tuotu lisää, emäntä kääntyi Guttorm-isännän puoleen:
»Minulla on sinulle pyyntö, Guttorm, ja se pyyntö on suuri, mutta minä
en voi kääntyä kenenkään muun puoleen kuin sinun — sukulaisestani
Torgrimista minulla ei ole mitään apua. Tahdotko ratsastaa kanssani
Eikeniin huomenna; minä tahdon puhua itse Bersen kanssa.»
»Berse on kotonani Draumtorpissa, emäntä.»
»Anna minun sitten ratsastaa kotiisi. Tämä Sigur Baardinpoika on luvannut tulla mukaan ja saattaa minut kotiin —»
»Minä ratsastan itse huomenna Guttormin kera», Olav virkkoi.
»Sitä parempi —»
»Ei», isä sanoi, »me emme voi ottaa sinua mukaamme, tyttöseni. Täällä Hestvikenissä ei ole milloinkaan ollut sellaista tapaa, että me olisimme sallineet naisten ajaa asioitamme.»
Eirik pujahti ulos hetkinen siskonsa lähdön jälkeen. Hän tapasi Cecilian kodasta — tämä oli juuri sammuttanut takasta tulen ja aikoi ulos. Eirik otti hänet syliinsä: »Cecilia!»
Cecilia seisoi hiljaa vähän aikaa kädet veljen olalla. Sitten hän irroittautui:
»Minä lukitsen täällä, Eirik — minun täytyy mennä sisään ja käydä nukkumaan.»
»Etkö sinä voisi nukkua sisällä — tuvan ullakolla», Eirik pyysi hartaasti. »Cecilia — ethän sinä voi mennä sisään — nukkua tänä yönä hänen luonaan!»
»Kyllä minun täytyy», hän vastasi naurahtaen. »Te ette ymmärrä paljoakaan —. Ettekö te voisi jättää Jørundia rauhaan», hän sanoi kiivaasti. »Enhän minä tiedä, voinko häntä rauhoittaa, mutta —. Muista, että minulla on hänen kanssaan kolme lasta —.»
Eirik puristi häntä ääneti rintaansa vastaan.
»— Minä en pelkää», Cecilia sanoi kuivahkolla, jäisellä äänellä, riuhtaisten irti.
Torgrim läksi nuorien poikiensa Torgilsin ja Sigmundin kanssa seuraavana aamuna kotiin päin heti aamiaisen syötyään. Sitten Olav lähetti sanan hevosten valjastamisesta sekä Guttormille että itselleen. Eirik toi miehille heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Guttorm meni ensin ulos, Olav aikoi seurata, silloin poika pyysi:
»Isä —!»
Olav katsoi nuorukaisen kalpeihin, epätoivoisiin kasvoihin.
»Muista, isä — minä en ensin luonut katsettani häneen — Gunhildiin. Te sitä tahdoitte, sinä ja Berse. Me tiesimme kumpikin tutuiksi tullessamme, mikä teidän tahtonne oli — että me alkaisimme pitää toisistamme. Muista se puhuessasi hänen isänsä kanssa —»
Olav pudisti päätään:
»Siitä, mitä sinä Eirik tarkoitat — siitä ei tule milloinkaan mitään.»
»Oi, tulee!» Eirik väänteli käsiään. »Koko kylä tietää Agneksenmessuna olevan juhlat. Voitatteko te mitään sillä, että kaikki saavat juoruamisen aihetta, jollei siitä tulekaan mitään —. Ajattele sitä, isä, ellet sinä muuta ajattelisikaan! Älä ole liian jyrkkä puhuessasi Bersen kanssa —»
»Sinä pyydät minulta paljon, Eirik», Olav virkkoi hiljaa.
»Mutta se merkitsee meillekin paljon —»
»Jos voin, ajattelen asiaa», Olav sanoi kuten ennenkin.
»Et sinä lupaa paljon», Eirik kuiskasi.
»Muille minä en lupaisi niinkään paljon, poikani —» Olav läksi ja Eirik seurasi.
Guttorm istui jo satulassa. Eirik meni pitelemään isän hevosta tämän noustessa satulaan; silloin Cecilia tuli naistentuvasta. Hänellä oli yllään tumma, nahkareunainen huppuvaippansa. Rintalapsi oli hänellä sylissään ja Kolbein käveli vieressä pidellen äitiä hameesta.
»Satuloitko minulle Brunsveinin, Eirik», hän pyysi. »Minun Graaenini on alkanut ontua takajalkaansa, huomasin aamulla. Minä vien vain lapset Ragnan luo —.»
»Ei, Cecilia», Olav virkkoi. »Minä olen sanonut sinulle, ettet saa tehdä niin.»
»Kyllä, isä. Se merkitsee minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ellei Berse tahdo kuulla sinua — minua hänen on kuultava, niin totta kuin hän on kristitty mies — kun minä pyydän mieheni ja kolmen poikani puolesta.»
Olav seisoi katsoen tyttäreensä. Silloin Guttorm sanoi hevosen selästä:
»Luulenpa vaimon olevan oikeassa. — Anna tyttäresi tulla mukaan; minä luulen hänen olevan viisaimman.»
»Sinä et jaksa, Cecilia.» Isä astui aivan hänen eteensä». Tässä pakkasessa. Ja on epävarmaa, ennätämmekö illalla kotia. Minun on mahdollisesti jäätävä Hestbaekiin yöksi. Se on sinulle vaikeata, sinun rintasihan on maitoa täynnä —»
»Oi, kyllä minä jaksan —» hän hymyili, hymy sammui samassa. Hän meni sitten lapsineen Ragnan tupaa kohti ja Eirik meni talliin.
* * * * *
Heidän ratsastettuaan metsään joensuussa Eirik kääntyi naistentupaa kohti. Hänen sydämensä sykki ajatellessa kohtausta langon kanssa; hän ei vieläkään tahtonut uskoa ymmärtävänsä Jørundin menettelytapaa — hän oli Cecilian mies, ja niin kauan kuin he kaikki elivät, hän kuului heihin —.
Samassa hän muisti juuri tässä eteisessä seisoneensa Bothildin kanssa eräänä iltana. Hän oli melkein unohtanut, minkälainen hän oli ollut niinä hulluutensa päivinä, jolloin hän ei ollut halunnut muuta kuin kiusata lapsiparkaa, hän oli vento vieras sille miehelle, joksi hän nyt oli muuttunut.
Äkkiä, kuten välähdyksittäin, selkeni Eirikin sielulle — mitä hänelle oli annettu anteeksi ja mitä hän oli näinä vuosina saanut. Ja vaikkapa kävisi niinkin, että hän menettäisi onnensa tässä maailmassa, eivät Jumalan työt hänessä menettäisi arvoaan: hänestä ei milloinkaan tulisi sellaista, minkälainen hän oli Bothildia vainotessaan — hän huomasi ihmeekseen, miten hänen raaka, pehmeä mielensä oli kypsynyt. Tarttuessaan sisäoveen hän tunsi polttavaa sääliä Jørundin kunniattomuutta kohtaan —
Hänen astuessaan kynnyksen yli Jørund hyökkäsi häntä kohti — Eirik väisti taaksepäin, joten isku osui ovenpieleen. Samassa hän tarttui lankoaan vyötäisistä ja kädestä; hän väänsi tältä miekan ja heitti sen lattialle. Jørund oli seisonut oven takana piilossa.
»Annahan olla Jørund — sinä olet jo kyllin pilannut asiaasi, mies!» Toinen seisoi huohottaen ja mulkoillen, ja Eirik huomasi nyt vasta, miten Jørund oli viime vuosina muuttunut — lihonut kasvoistakin, piirteet olivat veltot, silmät syvällä ja näytti kuin hän ei osaisi katsoa ihmisiä oikein suoraan silmiin. Eirikin tuli paha olla — hän otti miekan ja ojensi sen langolleen: »Sinä olet ollut kyllin tyhmä — älä pahenna sitä enää. Sinä olet aina rakastanut omaa elämääsi liiaksi — minä en usko sinun sitä edes miettineenkään, kun uskalsit yrittää kostaa minulle — jos sinulla ylimalkaan on kostoon syytä — tuskinhan sentään sitä niin kalliilla ostat.»
»Ennätinhän sentään ennen sinua», Jørund ivaili, »etkö sinä luule minun älynneen, mitä sinulla oli mielessä — minä kuulin sinun seisovan oven ulkopuolella kuuntelemassa —»
»Kuten näet, olen minä aseeton — mutta istuhan —»
Jørund loi lankoonsa omituisen, epävarman katseen. Sitten hän nosti miekkansa uhkaavasti. Eirik hymyili pudistaen päätään.
»Minä voisin iskeä sinut siihen paikkaan kuoliaaksi — paeta metsään —»
»Paljon mahdollista! Mutta on hyvin vaikeaa elää metsässä tähän vuoden aikaan — sellaisen, joka ei tunne seutuja. On myöskin epävarmaa, pääsisitkö sinä niin pitkälle. Voihan olla, ettet pääsisi pihastakaan pois —»
»Vahditaanko minua kuin vankia —» Jørund huusi. Eirikin mielestä hän oli silmistään kuin rotta, joka on ajettu koloonsa.
»Ei suinkaan. Mutta siitä voisi syntyä kolinaa — ihmiset ovat ulkona —»
Jørund heitti miekan pois, meni vuoteeseensa ja heittäytyi pitkäkseen. Hän makasi kyynärpäähänsä nojaten ja tuijotti Eirikiin: »Mitä sinä sitten tahdot?»
»Sanoa sinulle», Eirik vastasi, »ettet sinä minusta pääse sillä lailla — jos sinä sellaista tarkoitat. Sinun täytyy toki ymmärtää, mitä minä teen tai jätän tekemättä — isä on vanha mies, Cecilialla ei ole muita läheisiä omaisia kuin minä. Niin kauan kuin sinä käyttäydyt sillä lailla, että minulla on syytä pelätä hänellä olevan muut kuin hyvät päivät sinun luonasi, ymmärtänet, etten voi mennä munkiksi.»
»Cecilia on portto!» Jørund sanoi raa’asti.
»Varo toistamasta sitä!» Eirik vastasi yhä rauhallisesti. »Minä luulen itse pahan vieneen sinun järkesi —» Sen sanottuaan hän säikähti — Jørund oli sen näköinen kuin se olisikin totta.
»Minä en ole Kolbeinin isä», Jørund kähisi, »minä olen sen kuullut hänen omasta suustaan! Minä rukoilin häntä sanomaan, minäkö se olen — enkä saanut häneltä sanaakaan vastaukseksi!»
»Tuskinpa sinä voit saada kunnialliselta vaimolta sellaiseen vastausta.» Sekä pelko että kyllästyminen sai hänet pahoinvoivaksi — silloin Jørund alkoi ulvoa kuin koira, hän ulvoi ulvomistaan — sitten hän ratkesi itkemään ääneen sanojen virtaillessa ja solkatessa hänen suussaan: kaikki olivat pettäneet hänet, hänen veljensä, heidän vaimonsa, kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkin maailmaa, Cecilia ja Olav ja kaikki täällä — Eirik tuskin ymmärsi kymmenettä osaa —.
»Etkö sinä luota kehenkään, Jørund?» Eirik kysyi toisen lakattua hetkiseksi raivoamasta.
Vastaukseksi Jørund kirkaisi kuin häntä olisi potkaistu.
»Jørund», Eirik virkkoi tyynnyttäen, »sinun vaimosi on lähtenyt pyytämään Eikenin Berseä vaikenemaan ja vaientamaan tämän asian, niin että sinun maineesi säilyy. Hänen ei ole helppoa anoa armoa — pelkäänpä sinun tietävän sen vielä paremmin kuin me muut. Hän ei ole maloinkaan valittanut sinusta sanallakaan meille omalle-. Sinä teet viisaimmin uskoessasi sanojani — meillä ei ole täällä ollut tapana käyttää kieroutta ja viekkautta, meillä on ilman sitäkin yllin kyllin vastattavaa — mutta me olemme olleet aina mainittuja uskollisuudestamme —»
Jørund Rypa kätki päänsä vuodevaatteisiin itkien ja huohottaen. Sitten hän yhtäkkiä alkoi kuorsata. Eirik säikähti, ehkäpä hän oli sairastunut — hän tarttui Jørundiin ja yritti saada hänet parempaan asentoon. Jørund räpytteli vähän silmiään, kasvot punaisina ja itkusta pöhöttyneinä, mutta hän sulki ne samassa — hän nukkui.
Eirik istui vähän aikaa vuoteen laidalla, mutta Jørund nukkui yhä.
Sitten hän pujahti ulos raskain mielin ja järkytettynä.
* * * * *
Tuntia ennen illallista Eirik tuli pihalle pukeutuneena ratsastuspukuun. Hän kurkisti naistentupaan — Jørund kuorsasi niin, että kuului. Sitten hän meni talliin, talutti sieltä Raudenin ja satuloi sen.
Aurinko oli niin alhaalla, että sen säteet punersivat ja kultasivat maat ja kartanon takana olevan lumisen metsäharjun Eirikin saapuessa Eikenin näköpiiriin. Hän pyysi tien vieressä olevasta pienestä mökistä saada jättää sinne hevosensa. Vaikkapa se joutuisikin Bersen korviin, hänen oli pakko uskaltaa niin tehdä —.
Hän kulki jalan tietä pellon poikki taloa kohti taloon vievän pihapolun ohi. Aurinko oli nyt laskenut ja valkoinen maa muuttui harmaan siniseksi, mutta taivas oli punaisen keltainen, etelässä uiskenteli jokin kultainen pilvi ja keskellä taivaan kantta jokin tähtikin jo tuikutti.
Se tie, jota hän viime kerralla täällä ollessaan oli kulkenut, oli ajettu — ylempänä oli reenjälkiä ja heiniä. Se kulki vähän matkaa sitä aitoviertä, joka erotti pihan metsästä. Hän kahlasi aidalle, pysähtyi katsomaan taloa kohti. Hänen mieleensä johtui, että oli paha enne: hän ei ollut milloinkaan käynyt siellä sisällä.
Hän jäi seisomaan tietämättä, mennäkö sinne pyytämään Gunhildia puheilleen. Silloin ovi avautui — nainen, mies ja koira tulivat ulos.
Eirik alkoi huhuilla syksyistä huhuiluaan varovaisin äänin. Nainen säpsähti, koira alkoi haukkua ja syöksyi kuin nuoli häntä kohti, mies kintereillä:
»Sinäkö oletkin, Kaare —?» Eirik huusi.
Kaare Bersenpoika tuli hänen luokseen:
»Oletko sinä täällä—?»
»Olen. Pyydätkö sisartasi, haluaisin puhua hänen kanssaan. Minä odotan tuolla tiellä.»
Oli jo paljon pimeämpää — auringonlasku muuttui keltaiseksi ja kirkkaan viheriäksi, tähtiä ilmestyi jo enemmän. Gunhild saapui pitkään huppuvaippaan puettuna; veli ja koira seurasivat häntä.
»Anna Gunhildin ja minun jutella vähän aikaa kahden kesken, Kaare», Eirik pyysi. Sisar virkkoi jotakin pojalle ja tämä kääntyi takaisin koiran seuraamana.
Sitten hän sieppasi Gunhildin syliinsä. Silloin Gunhild purskahti itkuun: »Minä en nyt ymmärrä tätä, Eirik.»
Eirik piti häntä sylissään onnettomana — hän oli niin tottumaton itkeviin naisiin. Mutta hetken kuluttua hän laski tytön irti ja alkoi kertoa aivan rauhallisesti, miten asianlaita oli, kuten Gunhild jo oli kuullut veljiltään.
Gunhild oli rauhoittunut: »Sen minä ainakin käsitän, ettei se voi olla totta, mitä ne sanovat, eivätkä minun veljenikään sitä usko. — Mutta mitä Jørund Rypa ajattelee?»
Eirik kertoi vähän Jørundin omituisista ajatuksista ja siitä, miten hänen henkeänsä muka uhattiin Hestvikenissä. — »Mutta minä tahtoisin puhua sinulle, Gunhild —. Niin — minähän olen luullut — minä uskallan toivoa sen olevan sinunkin mielesi mukaan, sen, mitä minä toivon — että meitä koskeva sopimus täyttyy?»
»Olenhan minä antanut sinun nähdä — ehkä enemmän kuin minun olisi pitänytkään —» hän torjui Eirikin yrittäessä taas tarttua häneen, mutta salli hänen pitää kädestään.
»Nyt se ei tapahdukaan Agneksenmessuna. Meidän on tietysti odotettava. Mutta minä en voi muuta ajatella kuin että isäsi ajattelee asiaa, hän ymmärtää, tämän avioliiton olevan joka suhteessa muuten niin sopivan, että —»
Gunhild puristi hänen kättään:
»Minä toivon, ettei meidän tarvitse kauan odottaa», hän virkkoi alakuloisella äänellä, joka sai miehen värähtämään ilosta. »Näin täysikasvuisena neitona ei ole helppo asua äitipuolen käskettävänä —. Ja minä olen uskonut sinusta aivan siitä asti, jolloin ensikerran kanssasi puhuin — että sinä olet hyvä sille, jonka kanssa sinä tulet yhdessä elämään!»
Silloin ei Gunhild voinut estää Eirikiä sieppaamasta häntä jälleen syliinsä.
»On vielä eräs asia, josta tahtoisin sinulle puhua», Eirik virkkoi hetken kuluttua. »Sinähän tiedät, että kerran aioin ruveta munkiksi — minä olin luostarissa toista vuotta. Niin että minä tiedän jonkin verran kirkkolaeista ja sen sellaisista —. Jos kävisi niin hullusti, että Berse ehdottaisi toista kosijaa, niin tiedä, ettei avioliitto ole avioliitto Jumalan sanan ja kirkon lain mukaan, ellet sinä itse ole siihen suostunut. Uskallatko sinä pysyä lujana ja kieltäytyä, niin etteivät he voi sinua pakottaa — ja piispan velvollisuus on ottaa sinut suojelukseensa, jos sinä hänelle valitat.»
»Pakottaa minua sellaiselle, jota en huoli!» Gunhild virkkoi kiivaasti. »Minä ennemmin pakenen kotoa — minä menen ennemmin sisareni Eldridin luo —»
Eirikin sydämessä värähti — ei, niin ei ainakaan saisi käydä! Hänen
Gunhildinsa, puhdas ja uljas, vanhan luo –. Seitsemässä seurakunnassa
ei ollut naista, jonka maine olisi ollut huonompi kuin Eldrid
Bersentyttären. Se ei saisi tapahtua —. Mutta hän virkkoi vain:
»Ei suinkaan sentään niin huonosti käy — minä vain ajattelin, että jos veisi niin pitkän aikaa, että toisesta avioliitosta tulisi puhe. Jumala sinua, Gunhild, siunatkoon — tuskinhan sentään asia niin pitkälle menee, että sinun uskollisuutesi tulisi niin kovalle koetukselle.»
»Minulla on vilu», Gunhild virkkoi hetken päästä; hän seisoi liikutellen jalkojaan ja väristen.
»Tule — kiedonko vaippani ympärillesi—», Eirik veti tytön luokseen, istuutui joillekin tukeille tien vieressä ja sai tytön syliinsä. »Onko sinulla vieläkin vilu?» hän kuiskasi.
»Jalkani ovat jääkylmät—»
Eirik tarttui hänen polviensa alitse, nosti hänet, niin että hän oli aivan koukussa hänen sylissään, kietoi vaippansa hänen jalkojensa ympärille. Eirik tunsi koko hänen nuoren, terveen ruumiinsa painon omaansa vasten, tyttö täytti kokonaan hänen sylinsä, ja Eirik etsi kasvoillaan hänen pehmeää, talvikylmää poskeaan vaipanhupun nahkareunan alta. Ja Eirik tunsi oman nuoruutensa ja elinvoimansa ja että heitä kahta lämmitti heidän lämmin verensä talviyön raikkaassa pakkasessa.
Eirikin lujasta otteesta ja kuumista suudelmista säikähtäneenä hän pyrki pois: »Eirik — minä en uskalla olla kauemmin ulkona —»
Silloin Eirikin täytyi laskea hänet vihdoin pois — vielä väristen ja hengästyneenä äskeisestä hurjasta syleilystä. Hän seurasi tyttöä aina pihatielle asti:
»Nyt kulunee aikaa seuraavaan tapaamiseemme —?»
Gunhild ojensi hänelle käden:
»Älä pelkää, Eirik — minua he eivät saa myöntymään!»
»Siunatkoon sinua Kristus ja neitsyt Maria — kunhan minä vain sen tiedän, keksitään kyllä keino!»
Oli jo pimeä, ja tuhannet tähdet tuikkivat hänen rientäessään valtatielle. Oli pureva pakkanen, lumi narskui jalkojen alla — linnunrata loisti kirkkaana mustalla tähtitaivaalla. Mutta pakkanen teki hyvää — hän tunsi oman voimansa ja lämpönsä sen vastakohtana.
Pikku mökissä oltiin nukkumaan menossa hänen tullessaan hevostaan hakemaan. Ja yö oli jo kulunut pitkälle hänen Hestvikeniin saapuessaan. Hän kurkisti Jørundin puolelle — naistentuvassa oli jääkylmä, tuli oli sammunut liedellä. Eirik kuuli nukkuvan hengityksen — hän meni omalle puolelleen, sytytti lyhdyn ja palasi katsomaan lankoaan. Jørund ei näyttänyt liikahtaneen, mutta hänen unensa näytti nyt terveemmältä.
Eirik peitti hänet, kokosi joitakin peittoja ja päänalaisia ja teki itselleen vuoteen penkille. Hän kiskoi saappaat jääkylmistä jaloistaan, avasi vyönsä, kietoutui huurteiseen vaippaansa ja nukkui heti.
* * * * *
Hän ei herännyt, ennenkuin Jørund ravisti häntä: »Etkö sinä tule syömään?»
Eirik nousi. Jørund oli tänään aivan toisenlainen arka ja hiljainen, ääni erittäin pehmeä. Heidän käytyään ruokaan käsiksi Jørund kysyi hetken kuluttua katsellen sivulle:
»Kuule — Eirik — oliko niin, että — aioinko minä tehdä sinulle jotakin — tappelimmeko me eilen?»
»Etkö sinä itse muista, mistä me eilen puhuimme?» Eirik kysyi vakavana.
»Minä en oikein tiedä — mitä minä olen uneksinut Ja mikä on totta. Minulla on joskus niin sietämätön päänsärky, etten minä muista jäljestäpäin mitään —»
»Voitko sinä tänään paremmin?»
»Minun pääni on tänäänkin kipeä — mutta toisella tavalla —»
Ja heidän syötyään hän paneutui jälleen vuoteeseensa ja nukkui uudelleen. Eirik kurkisti häntä monta kertaa. Päivällisen maissa Olav ja Cecilia palasivat kotiin.
Eirik meni ulos heitä vastaan. Hän koetti lukea isän kasvoista — Olav ei ollut häntä huomaavinaan, ei tervehtinyt — hän astui hevosen selästä ja meni suoraa päätä omaan tupaansa katsomatta puoleen tai toiseen. Eirik seurasi Ceciliaa Ragnan tuvalle. Saatuaan Audunin täpötäysille rinnoilleen Cecilia vetäisi helpotuksen huokauksen. Eirik nosti hänen maahan pudonneen vaippansa.
»Sinä luultavasti odotat saavasi kuulla, miten meidän asiamme onnistui?» Cecilia katseli rintalapsensa päätä. »Se olisi voinut käydä paremmin — mutta se olisi voinut käydä huonomminkin. Berse lupasi vaieta. Mutta minä en voi sinulta salata, että hän sanoi meille sellaisia asioita —. Ja isä — isä hillitsi itseään omalla tavallaan. Mutta minä olisin toivonut — olisin toivonut hänen säästyneen tältä — kun hän on näin vanha mies ja — ja —. On viisainta, ettet sinä lähesty häntä —.»
»Minun täytynee sitten —» Eirik silitti sisarensa poskea. »Sinä luulet varmaankin minun olevan heikomman kuin sinä olet, Cecilia», hän virkkoi surullisesti.
»Minä en sitä tiedä.» Hän siirsi lapsen toiselle rinnalleen. »Lienee asioita, joita mies kestää paremmin kuin nainen. Ja asioita, joita mies kestää huonommin —»
Mutta Eirikin mennessä pirttiin Olav istui vielä täysissä päällystamineissaan kädet miekan kahvalla ja leuka nojaten siihen. Hän vilkaisi Eirikiin ohimennen mitään virkkamatta, eikä Eirikkään uskaltanut puhua.