XVI.
Sekin talvi meni menojaan — päivä kerrassaan.
Olav ei ollut sanallakaan maininnut kohtauksestaan Bersen kanssa Draumtorpissa, ja Eirik varoi kysymästä. Oikeastaan nämä kaksi puhuivat keskenään hyvin vähän — heidän välinsä oli samanlainen kuin Eirikin lapsena ollessa: isä istui tuijottaen, eikä Eirik tiennyt, katseliko tämä häntä, vaiko hänen lävitseen jotakin muuta; jos hänellä oli jotakin puhuttavaa Olavin kanssa jostakin asiasta, tuntui kuin isä olisi vain kuunnellut toisella korvalla, ja vanhuksesta tulvahti häntä vastaan kylmän vastenmielisyyden ja epäystävällisyyden henkäys. Eirik muisti — kerran oli tämä isän tapa saattanut hänen vallan raivoihin. Nyt hän ajatteli — Jumala tietää, ehkäpä isä oli jo silloin kantanut jotakin salaista kuormaa. Ja hän tunsi rakkauden isäänkin lujittuneen kuten kaiken muunkin hänessä näinä vuosina — jonkinlaisesta läiskyvästä maidosta lujaksi ytimeksi.
Cecilialle ja Jørundille oli tämä hänen luoksepääsemättömyytensä kovin ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
Eirik pysytteli mikäli mahdollista naistentuvan nuoren parin seurassa. Hän oli lakannut pohtimasta lankonsa luonnetta uskoi mieluimmin miehen olleen syksyllä ja talvella vähän sekaisin, mutta nyt hän oli saanut kiukkunsa puretuksi tältä kerralta. Jørund Rypa oli koko kevättalven hyvällä tuulella, iloinen ja puhelias, kuten ennen aikaan. Hän leikki pikkulapsineen, oli hellä vaimolleen — joskus siinä määrin, että Eirikiä vallan hävetti; hän ei voinut ajatellakaan muuta, kuin että se kiusasi Ceciliaakin, vaikkei tämä sitä näyttänyt. Hän hoiti osansa taion hoidossa erittäin suurella huolella, ja Eirik huomasi palvelusväen menevän vaikka tuleen nuoren emäntänsä puolesta. Cecilia sai isänkin heräämään, kun hän tahtoi tämän kanssa neuvotella.
Eirik ei milloinkaan nähnyt Jørundin uhraavan ajatustaan joulun aikana tapahtuneelle tai kiinnittävän vähääkään huomiota siihen, miten paljon siitä ihmiset tiesivät. Huhuja kyllä liikkui, siitä Eirik oli varma, vaikkei kukaan sitä hänelle näyttänytkään. Hän tiesi myöskin — olisipa ollut kysymys kahdesta köyhästä miehestä, jotka olisivat sekaantuneet juttuun varastetun tavaran kätkemisestä, eivät he olisi päässeet saamatta koko eliniäkseen vähintäänkin tahraa maineeseensa —. Mutta nyt oli kysymys Gunnarsbyn ja Hestvikenin pojista, ja heidän sukulaisiaan oli Skikkjustadin Baard, joka oli paikkakunnan porhomiehiä, varsinkin naitettuaan kaikki neljä tytärtään niin viisaasti, ja Rynjulin Torgrim, joka saattoi sanoa tekevänsä mitä halusi — hänestä yleensä pidettiinkin ja mukauduttiin hänen suorasukaisuuteensa; vieläpä sekin, johon se osui, lohdutti itseään sillä, että se huomenna sattuisi toisen niskaan —.
— Eirik ymmärsi todeksi, mitä hän oli pyhistä isistä kuullut — kansan tuomio ja menestys maailmassa alkoi merkitä hänelle niin vähän, että hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten kukaan voi niiden tähden niin taistella kuin taisteltiin — surulla ja murheella ja viekkaudella ja petoksella ja väkivallalla. Ellei olisi ollut kysymyksessä Gunhild ja heidän välinen rakkautensa, ja että Cecilia ja Jørund tarvitsivat häntä — hän olisi mielellään luopunut kaikesta maailmallisesta aivan heti. Mutta hän alkoi ymmärtää sanoja »olla maailmassa, eikä kuitenkaan maailmasta» — hänestä tuntui, ettei mikään voisi järkyttää hänen sisintään, mielensä rauhaa.
Eirik meni eräänä varhaiskevään päivänä sisarensa kera Rynjuliin; Cecilia halusi nähdä siellä kasvatettavana olevaa lastaan. Eirik istui Unan kanssa tämän kutomohuoneessa katsellen, miten Cecilia kävelytteli poikaansa lattialla — Torgils Jørundinpoika oli oppinut kävelemään sitten äidin viime näkemän. Silloin Torgrim tuli sisään. Isäntä virkkoi hetken kuluttua:
»Oletko sinä kuullut Gunhildin saaneen uuden kosijan?» Hän mainitsi
miehen, jonka nimeäkään Eirik ei ollut kuullut, joku agderilainen.
»Berse ei vain ollut ottanut oppiakseen. Hän ajoi tahtonsa perille
Eldridin naimisessa, ja kävi niinkuin kävi. Ja nyt hän sittenkin myy
Gunhildin sellaiselle vanhalle peikolle.»
Sisarukset ratsastivat kotiin hämärissä; ensimmäiset suuret tähdet tuikkivat vaalealta taivaalta lepikon tuuheitten latvojen lävitse. Oli leuto ilta — raaka mullan lemu kohosi ruskeilta, alastomilta mäiltä, ja linnut lauloivat kaikissa lehdoissa. He ratsastivat kauan ääneti, silloin sisar virkkoi:
»Eirik — se, mitä Torgrim kertoi Gunhildista —. Sinä menetät hänet meidän tähtemme —»
»Gunhild ei anna pakottaa itseään», Eirik vastasi.
»Pakottaa — siihen on monta keinoa», sisar virkkoi Eirik sanoi hetken kuluttua:
»Koska me nyt olemme joutuneet keskustelemaan näistä asioista — ja ellet tahdo, ei sinun tarvitse vastata — onko Jørund kiusannut sinua joskus sillä, että hän luulee pahaa kaikista ihmisistä —?»
»Mistä sinä sen tiedät?» Cecilia kysyi kiivaasti.
»Silloin talvella — jolloin hän ei ollut oma itsensä, vaan kiusasi kaikkia — sinäkään et ollut vapaa —»
»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. »Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»
Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia jatkoi kohta:
»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.
»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»
— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,
Eirik mietti.
* * * * *
Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild mieleen.
Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.
Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin hän ratsasti Eikeniä kohti.
Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..
»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän merkin omistaa.»
Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.
Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik tuumi —.
Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:
»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen mukaan kuuluu —»
Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan ollut koskaan odottanut—.
* * * * *
Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.
— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!
Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. Mutta minne he sitten läksisivät —?
Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä — mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.
Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.
Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi hänen tuottamaansa surua salaa —.
Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.
Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —
Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.
Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.
Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän lehdet olivat jo suuria.
Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja meni itse maata tyhjään latoon.
Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja astui tervehtimään:
»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid
Bersentytär asuu?»
Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.
Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt Eldridille vertoja.
»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»
»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän sanoi, kuka hän oli.
»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»
Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki keskellä kirkasta kevätaamuakin.
Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.
»Silloin teidän on käytettävä venettä?»
»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole mitään asiaa minnekään.»
Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.
Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen toisensa päällä.
Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»
Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. Sitten hänen oli sanottava asiansa.
»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»
»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun Gunhild-sisareni tahtoo?»
»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään muulta apua.»
Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:
»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»
»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen isänsä purki sen.»
»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.
Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, mutta hän vastasi rauhallisesti:
»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen saada häntä.»
»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»
Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.
Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.
Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.
»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»
»Niin on.»
»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»
»Uskon. Mutta jos sinä keksisit jonkin paikan, jossa hän saisi levätä, me menisimme sinne, jos niin tahdot?»
»Ettäkö minä pelkäisin tähän asiaan sekaantua?» Eldrid nauroi. »Pikemminkin Gunhild pelästyy tullessaan tänne Eikenistä ja nähdessään, missä hänen sisarensa asuu.»
»Hän tulee olemaan minun kanssani samaa mieltä», Eirik virkkoi hiljaa, »ettei näin saisi olla. Ja tämä onkin korjattava.»
»Aiotko sinä houkutella minua palkkiolla?» Eldrid kysyi ivallisesti.
»En tiedä, sanotko sitä palkkioksi vai miksi, jos teen mitä voin, hankkiessani kälylleni hänen oikeutensa takaisin, Olen kuullut veljesi yrittäneen, mutta hän luopui —»
Eldrid laski kädet helmaansa. Mutta sitten hän virkkoi:
»Sinäpä, Eirik, et näy pelkäävän mustuvasi, vaikka tartutkin pikeen. Mutta jos sinä haluat kerran tulla Bersen kanssa sovintoon, saat jättää, oman onnensa nojaan sekä varkaita suosivan lankosi että porton kälysi. Niin, Berse sen nimen antoi minulle ennenkuin kukaan toinen mies, eikä hän silloin puhunut valheita parhaan ystävänsä vaimosta. Paras lienee, ettei kukaan saa tietää, jos niin kävisi, että joutuisit jonakin yönä makaamaan nuoren morsiamesi kanssa Nesessä.»
»Minä aioin vielä pyytää jotakin», Eirik virkkoi. »Minä pyytäisin sinua tekemään Gunhildille sen palveluksen, että ratsastaisit kanssamme pohjoista kohti. Kukaan ei voi uskoa sinun jättävän sisartasi häpeään.»
Eldridin kasvoille levisi puna vähitellen. Mutta sitten hän nauroi:
»Minun täytyy silloin ratsastaa harmaalla härälläni — minulla ei ole hevosta!»
»Rauden kantaa sekä Gunhildin että minut», Eirik virkkoi rauhallisesti, »kunnes me saamme matkan varrelta sinulle hevosen.»
Eldrid nauroi vain.
»Teetkö sinä sitten kevättyöt täällä ilman hevosta?» Eirik kysäisi vähän ajan kuluttua. »Vai lainaatko sinä naapurilta hevosen?»
»Minulla on kuokka ja lapio», Eldrid vastasi lyhyesti. »Ja tadikko sekä selkäkori.»
Eirik sai tietää hänen asuvan täällä yksinään, kanssaan äsken näkemänsä vanha eukko ja luuvaloinen vanha sukulaismies Eldrid oli ottanut hänet, koska hän oli Bersen kanssa vihoissa — ja puolikasvuinen poikanen, joka oli paimenena ja autteli missä tarvittiin.
»Mutta nyt minun täällä ollessani hevosen kanssa on käytettävä tilaisuutta hyväksi», Eirik pyysi. Mutta kun Eldrid ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, Eirik vain nauroi ja sanoi, että hänen on otettava asia nyt niin kuin hänellä olisi talossa oma veli. Sitten Eirik nousi ja riensi ulos.
Eldridin tullessa ulos hetken kuluttua hän näki Eirikin pellolla, jonka yhdessä kulmassa vain oli tehty töitä. Eirik oli kiskonut esille vanhan sahran ja oli panemassa kuntoon joitakin puuttuvia kohtia, voidakseen valjastaa sen Raudenin eteen. Pitkä vaippa ja juhlapuku oli maassa, ja Eirikillä oli yllä ainoastaan punainen sarkapaita, pitkät housut ja ratsastussaappaat.
»Aiotko sinä kyntää nuo saappaat jalassa?» Eldrid kysyi.
»En, mutta jos sinä voisit lainata jotakin jalkaan pantavaa, olisi vielä parempi.»
»Miten vanha sinä olet, Eirik Olavinpoika?» Eldrid kysyi.
»Oi — enhän minä ole nuori — kahdenkymmenen yhdeksän vuotias.»
»Sinua ei luulisi yhdeksänkääntoista vuotiaaksi.»
»Ollessani yhdeksäntoista vuotias», Eirik vastasi nauraen, »olin paljon viisaampi — ihmisten arvostelun mukaan.»
* * * * *
Myöhään iltapäivällä Eirik sanoi ratsastavansa pohjoista kohti — jos hän sattuisi näkemään jotakin tai kohtaamaan jonkun.
»Miten sinä luulet hänen tulevan tänne?» Eldrid kysyi.
Eirik vastasi, ettei hän tiedä — kenties joku siellä oli Gunhildin uskottu.
»Minä luulen sinun uskovan, että hän tulee!» Sitten hän virkkoi; »Sinä palaat tänne vasta myöhään.»
— »Ei, Eirik vastasi, sillä Rauden on väsynyt, niin että — mutta minähän voin mennä latoon nukkumaan, jossa minä viime yönkin nukuin.»
»Ei», Eldrid virkkoi, »meillä ei ole täällä usein vieraita, mutta koska sinä kerran olet tullut tänne, en tahdo, että sinulla olisi liian huonosti. Minä panen sinulle alavuoteen kuntoon enkä sulje ovea —»
Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.
Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, kunhan hän vain ennättäisi.
Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:
»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa illalliselta.»
»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»
»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.
»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»
Eldrid naurahti.
»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»
Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo kulunut viikon päivät —
Mutta hänestä tuntui, että pitikin olla näin, että hän kulki täällä merkillisessä ja yksinäisessä talossa keskellä synkkää korpea. Joka aamu hänen ulos tullessaan kannas oli kuin meren saari keskellä valkoista usvaa, ja siitä kohosivat kuusiharjanteet synkkinä. Sitten tuli aurinko karkoittaen usvan ja se paistoi päivät päästään näillä keväisillä mäillä; ne pellot, jotka Eldrid oli ennättänyt kylvää ennen hänen tuloaan, vihersivät jo, viidakoissa lehdet jo suurenivat, ja niityn ruoho piteni ja alkoi loistaa. Eirik tarttui kaikkeen työhön auttaakseen Eldridiä — ja kyllä siellä työtä olikin. Eldridin köyhyys hämmästytti häntä — talossa oli tuskin viljaa, hänen lehmistään kolme oli ummessa ja kahdesta tuli hyvin vähän maitoa, vaikkakin ne olivat paremmassa kunnossa kuin kevätkarja tavallisesti oli — hän olisi voinut elättää useammankin lehmän. Pedot olivat viime vuonna vieneet useimmat hänen lampaistaan, ja halla oli vienyt viljan; rakennukset ja työkalut olivat sellaisessa kunnossa kuin sopi odottaakin miehettömässä talossa, jossa ei ollut hevostakaan, millä kuljettaa tarpeita. Vähäisiä ruokavaroja lisätäkseen Eldridillä oli verkkoja järvessä ja ansoja metsässä, ja Eirik otti kokeakseen kummatkin hänen puolestaan.
Eirikistä tuntui tämä seutu niin kumman tutulta — aivan kuin hän olisi elänyt täällä jo kauan sitten. Hänen mieleensä muistui nyt hänen ensimmäinen kotinsa — ei ollut muistanut sitä pitkiin aikoihin, mutta nyt se sukelsi esiin; se oli ollut samanlainen paikka, kaukana liiketeiltä ja syvällä metsässä, mutta hän ei muistanut, oliko siellä ollut järveä. Ja Eldrid sulautui niin merkillisellä tavalla uneen jonka hän oli lapsena nähnyt — oli ollut sinikaapuinen nainen, puoleksi ihminen, puoleksi lintu; hän oli pelännyt sitä, mutta se oli ollut kauniskin ja hän oli kutsunut sitä Portoksi, sillä hän oli ollut niin pieni, ettei hän ollut tiennyt sen sanan merkitystä, mutta hän oli arvellut sen olevan jotakin lentävää. — Ja hän oli sekoittanut tämän näyn äitiinsäkin — hän ei ollut selvillä — mutta nyt hänelle selvisi Nesen muistuttavan hänen varhaisinta lapsuuskotiaan, ja Eldrid muistutti hänen unensa Porttoa.
Mutta hän ratsasti pois joka ilta samaa tietä, jota oli tullut, Gunhildia vastaan, ja kotiin hän palasi soitten poikki illan muuttuessa kirkkaaksi kevätyöksi ja järven sekä suon usvan levitessä Eldridin talon ympärille.
Seitsemäntenä päivänä oli pilvistä — jokin, sadekuuro oli kulkenut, mutta illansuussa ilta-aurinko pilkisti Neseen. Eirik seisoi sahaamassa mäellä olevia tukkeja — hän näki siinä seisoessaan Eldridin navetan ovella kutsumassa karjaansa. Viimeisenä tuli pieni, takkuinen, hirvenharmaa sonni, se loiskutteli karjapihan liejussa. Eldrid otti sen vastaan, pani kätensä sen poskille ja painoi hyväillen otsansa härän päätä vastaan.
Eirik meni sisään ottaakseen ylleen nuttunsa ja vaippansa. Hänen ruokansa oli vuoteen portaalla — Eldrid pani sen nykyjään siihen, jotta Eirik sai jotakin ennen ratsastamaan lähtöään. Eirik ei kuullut, että pihaan tuli ihmisiä, ennenkuin hevoset olivat aivan tuvan edessä — Silloin hän riensi ulko-ovelle.
Ulkopuolella, jossa sadepisarat välkkyivät päivänpaisteessa, oli kaksi miestä laskeutunut hevosen selästä. Toinen, nuori palvelija, viskautui omansa selkään, tarttui isäntänsä hevosen suitsiin ja ratsasti aitaukseen, mutta arvokas ja komea vanhempi herra, Draumtorpin Guttorm, riensi sateesta sisään.
»Tämä on todella enemmän kuin odotinkaan», hän sanoi astuessaan
Eldridin tupaan, »että sinä olitkin täällä!»
Eirik oli käynyt kalman kalpeaksi:
»Sinäkö tulet!»
»Niin, minä tulen. Gunhild toivoo sinulle vieläkin siksi paljon hyvää — vaikka Herra ties, minkä arvoinen sinä olet! — hän kääntyi minun puoleeni eikä isänsä tai veljiensä. Sinä käsität, etteivät he olisi tulleet sinun eteesi muuta kuin miekka kädessä —.»
»Minä olisinkin pitänyt siitä enemmän —.» Eirik tarttui vaistomaisesti miekkaansa.
»Vaiti sellaista puhumasta! Luuletko sinä meidän paljonkaan luottavan sinun miehekkyyteesi — onko miehekästä houkutella lasta omaistensa turvista — vielä tällaiseen luolaan —.»
»— tämä on hänen sisarensa talo —»
»Luuletko sinä Gunhildin sallivan sinun häväistä itseään, vaikkakin hän on Eldridin sisar — mutta he eivät olekaan saman äidin lapsia —.»
»Etkö sinä, Guttorm, voi sanoa sanottavaasi parjaamatta naista —.»
»Sinä lienet oikeassa. Ei tässä monia sanoja tarvitakaan. Gunhild pyysi minun antamaan tämän sinulle takaisin — eiköhän se riittäne.»
Eirik otti sen, minkä Guttorm hänelle ojensi, hän tuskin katsoi siihen. Sitten hän laski kultasoljen kädestään, niin että se putosi hänen jalkoihinsa.
Silloin Guttorm virkkoi surullisesti:
»Niin minä suutuin kuullessani tästä, Eirik Olavinpoika — minä en olisi tätä milloinkaan uskonut niin rehellisen miehen pojasta kuin Olav on. Minä pidin sinua kunnon miehenä — minä luotin ensi sanasta sinuun, vaikkakin asiat puhuivat sinua vastaan.»
»Sinä et luota enää?»
»Ei puhuta siitä nyt», Guttorm virkkoi kiivaasti. »Minä olen nyt sanonut sanottavani ja nyt minä menen. — Mitä minun on ajateltava sinun käytöksestäsi sisareni tytärtä kohtaan», hän kuohahti, »sinä olet vahtinut aitovierissä kuin kananvaras, viekoitellut lapsirukan luoksesi illan tullen, käynyt hänen luonaan karjamajalla ja istunut yksin hänen luonaan siellä majassa kuin hän olisi ollut karjapiika — hänen oli sanottava, missä hän sinulta soljen sai. — Ja koska hän on herkkäuskoinen ja lapsellinen, sinä luulit voivasi houkutella hänet luoksesi — tänne!»
»— Etkö sinä, mies, aio tervehtiä emäntää!» Eirik huusi raivoissaan.
Eldrid oli astunut sisään — navettapuvussaan. Hän vastasi Guttormin tervehdykseen rauhallisesti ja ylpeästi.
»Sinä olet nyt siis saanut tervehdyksen sisareltani, Eirik?» hän kysyi lempeästi.
»Niin, minä olen tuonut hänelle sanan.»
»Mutta mikäli sinua, isäntä, ymmärsin, oli tämä minun sisareni sanonut sinulle, että Eirik oli keksinyt heidän tänne minun luokseni tulon? Eirik sanoi minulle Gunhildin pyytäneen häntä tänne ja Gunhild oli aikonut seurata häntä —»
»Onko Eirik sanonut niin!»
Eirik vastasi itse, hän oli kalpea huuliaan myöten.
»Olen.»
»Hyi sinua!» Guttorm sylkäisi.
Eldrid jatkoi:
»Eirik sanoi niin — ja hän sanoi aikoneensa lähteä hänen kanssaan edelleen, Gunhildin vähän levättyä, Ylämaihin rikkaisiin sukulaisiinsa, jättää neitonen heidän huomaansa, kunnes hän olisi sopinut Bersen kanssa. Minä luulen ettei hänkään pitänyt Gunhildin ehdotuksesta tulla tänne, jonka Gunhild oli ehdottanut kohtaamispaikaksi.»
»Gunhild ei ole kuullut mitään hänen rikkaista sukulaisistaan Ylämaissa, mikäli minä tiedän. Mutta onhan hyvä, jos Eirik on tullut parempiin ajatuksiin myöhemmin.»
Eirik sanoi rauhallisesti ja vakuuttavasti:
»Onko sinusta merkillistä, Guttorm — jokainen lapsikin tietää näillä seuduin Bersen myyneen vanhimman tyttärensä sille — sille —. Jeftan tyttärellä Judeassa oli parempi kohtalo kuin tällä emännällä. Minä rakastin Gunhildia — ja minä tiesin hänenkin pitävän minusta. Saatuani kuulla Bersen suunnitelleen hänelle samaa kohtaloa aikovan antaa hänet ikälopulle hirviölle, joka oli jo yhden vaimon rääkännyt kuoliaaksi —»
»Mitä puhetta se on», Guttorm keskeytti vihaisesti, »ikäloppu — mies on vuotta, paria sinua vanhempi, kohtelias ja hieno. Niin, hänet naitettiin, ennenkuin hän oli täysi-ikäinenkään, mutta Hillebjørg-rouva eli ainoastaan vuoden tai pari —.»
»Vastako kuultuaan tämän uudesta sulhasestaan», Eldrid kysyi, »Gunhild luopui järjettömästä aikomuksestaan neuvotteli sinun kanssasi?»
»Ei», Guttorm vastasi vastahakoisesti ja hiljaa. »Minä sain tietää lapsen olevan joutumaisillaan onnettomuuteen —. Mutta nähtyään Magnus-herran hän ei voi kieltää ettei isä olisi aikonut järjestää kaikki hänen parhaakseen —. Mutta nyt lienee siitä asiasta jo puhuttu yllin kyllin. Hyvää yötä —.»
»Ei, odotahan, isäntä —» Eldrid meni Guttormin jälkeen ulos.
Hän palasi hetken kuluttua; Eirik seisoi yhä äskeisessä paikassaan.
»Hän ei halunnut levätä eikä ruokaa», Eldrid selitti.
Hän katseli pitkää, tummaa miestä, joka tuvan hämärässä näytti vieläkin suuremmalta. »Nyt kestänee pitkän aikaa ennenkuin sinä luotat naisen sanaan?» Eldrid kysyi melkein pilkallisesti.
Eirik kääntyi ja läksi ulos.
Satoi hiljaa ja tiheästi — ja kevään mahlan tuoksut tuntuivat märässä illassa entistäänkin voimakkaammin. Eirik mietti, että nyt hänen lienee lähdettävä täältä — mutta hän oli niin omituinen, tyhjä ja hervoton, melkein samanlainen kuin saatuaan puukon ruumiiseensa Haugsvikissä, kun hän oli vuotamaisillaan kuiviin. Hän asteli hitaasti polkua pitkin niityn poikki järveä kohti. Hänen mielessään pyöri ajatus ottaa vene ja soutaa jonnekin.
Silloin Eldrid juoksi hänen luokseen, tarttuen takaapäin hänen käsivarteensa:
»Eirik — minne sinä aiot —. Mies, et suinkaan sinä järveen mene mokomien lapsellisuuksien vuoksi!»
»En, en.» Hän työnsi toisen käden pois. »En minä ole sellaista ajatellut.»
»Tule pois», Eldrid rukoili. »Älä kävele täällä sateessa.»
Eirik katsoi häneen; sitten hän läksi naisen jälkeen vähän vastahakoisesti.
Eldrid oli pannut takkaan hyvän tulen — liekit leikkivät matalan tuvan seinillä ja katossa, niin matalan, ettei aikamies voinut seisoa suorana muualla kuin kurkihirren alla. Eirik joi vähän hänen tarjoamaansa maitoa — ajatteli hajamielisesti, miten hyvä paikka on takalla näin nurkassa — silloin ei satanut tuleen, vaikka räppänäkin oli auki, kuten nytkin.
»Käydään levolle», Eldrid sanoi sitten. »Nyt sinulla ei ole mitään syytä lähteä yöllä ratsastamaan.»
Eirik riisuutui sen verran kuin hänellä oli tapana yöksi riisuutua. Mutta sitten hän jäi istumaan vuoteensa jalkopäähän penkille, käsivarsi hevosenpää-hirren ympärillä, tuijottaen lieden sammuvaan tuleen. Eldrid makasi jo nahkasten alla omassa vuoteessaan. »Käy maata», hän kehoitti parisen kertaa, ja Eirik vastasi: »kyllä», mutta jäi istumaan.
Silloin Eldrid nousi jälleen vuoteesta, tuli hänen luokseen avojaloin, karkeassa, tummassa alushameessaan. Hän tarttui Eirikin hartioihin, työnsi hänet istumaan suoraan niin äkkiä, että Eirikin niska kolahti seinähirteen.
»Älä istu sillälailla tuijottamassa!» hän virkkoi kärsimättömästi.
»— Sinulla on vielä paljon opittavaa, Eirik!»
»Opittavaa —», Eirik tarttui toisen ranteisiin. »Pitäisikö minun sinulta saada ehkä oppia?»
Eldrid katsoi Eirikin vääntyneihin kasvoihin. Hänen sieraimensa laajenivat ja silmät suurenivat:
»No niin — osaisin minäkin opettaa sinulle yhtä ja toista –»
Silloin Eirik sieppasi hänet syliinsä, peitti hänen halkeilleet huulensa suudelmillaan.