XII.
Kotiin pääsö.
Lukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa sunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut, vaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.
Martta muori oli sairaana.
Kalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten pieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot aina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä pitsilakin sisään.
Nyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti ollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään tehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei ollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka olisivat saaneet sitä jälleen käymään.
Eihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin ruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä Arvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri ylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika katkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt istui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori hänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki raskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja heikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta kahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden kaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten päivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli vaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa, Jumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä täällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia, näyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid tulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin äidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon menneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.
Se häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.
— Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se kannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni jälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja prinssintipoilla.
— Oi äiti, äiti, miten puhut!
— Mitä tohtori otti, Arve?
— Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.
— Minä tahdon tietää, mitä hän otti.
Arvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja nyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.
Pienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa tukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen rakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.
— Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on vielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat maksaa velastammekin osan, Arve?
— Kyllä, äitini.
— Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä ottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.
— Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.
Sitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen äärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle, toisinaan toiselle.
Huolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin lävitse.
— Miten on äidin laita?
— Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän on hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on huonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea vaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva…
Lääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä, vaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai päivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin huonommaksi hänen käyntinsä perästä.
— Sinä joudut häviölle, Arve! Kaksi tohtoria vanhan talonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin suuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona lapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö einettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi häviöön?
Näin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli lähtenyt.
Elonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja luuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä vielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän haaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista, jotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja hutitti kanasia papumaasta.
Sitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa. "Ota sinä silakka, Arve! Minä olen syönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet ahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä. Syö, Arve poikani!"
Arvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi vanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä itsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli sulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen. Ja tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä maan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan … pois … pois tuohon äärettömään… Ah, miksi hän ei saanut viipyä poikansa luona!
Vaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!
— Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi koulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään, puutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta! Nyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti saa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve poikani!
* * * * *
Elonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli päässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli ollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan huoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa laineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit matalalla lentelivät.
Sitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi polvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen lepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen hopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä ollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana käyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli ainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä Vainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa työssä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja perhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.
Arvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka oli kapea kuin lanka.
Päivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä työtä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään. Silloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.
Huokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi koneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei nyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin katse neiti Gerda Stålsköldin.
Hän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.
— En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on kohdannut minua, on…
He seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa silmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaan hän. Noitten ylpeitten kasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään ollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa on jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton lempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.
Hänen kaunis, tumma päänsä kumartui ja pusertaessaan Arvidin kättä, välkkyivät kyyneleet hänen ruskeissa silmissään.
— Minä tiedän … olen juuri tullut sanomaan, kuinka hartaasti otan osaa suruunne. Kun tulin tänne sisälle, oli mielestäni kovin raskasta ajatella, että tuo rakastettava vanhus…
Aina siitä asti, kuin äiti lähti, oli Arvidin sydän tuntunut ikään kuin kangistuneelta. Hän oli kulkenut kuten unissaan, särkevin sydämmin, kuivin silmin. Mutta Gerdan puhuessa ystävällisiä sanoja äidistä, puhkesi tuuli, sade ja tunteitten virta valloilleen.
Oletko nähnyt täysi-ikäisen miehen itkevän? En tarkoita isääsi enkä veljeäsi, en rakastajaasi enkä poikaasi, en ketään suljetussa perhepiirissäsi. Tarkoitan vierasta miestä vieraitten ihmisten seassa, niitten seassa, jotka hän luulee olevan hänestä jotenkin välinpitämättömiä. Liikuttavaa, melkeinpä kammoittavaa on nähdä tuon totuttujen tapojen naamarin halkeavan kahtia, nähdä niiden kasvojen, jotka mies tahtoo maailmalle näyttää, musertuvan rikki vapiseviin lihaksiin kyyneleitten viruttamina.
Gerda laski kätensä hänen olalleen…
Samalla oli ikään kuin sähkön voima olisi virrannut hänen sieluunsa ja ruumiiseensa. Pehmeästi, vastustamattomasti vaipui hänen päänsä Arvidin rintaa vasten ja käsivartensa kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.
Arvid hoiperteli kuten juopunut, mutta hänen kätensä sulkeutuivat ikään kuin magneetillisesta voimasta tuon ylevän, uhkean olennon ympäri.
Silmänräpäys.
Sitten tempoi Gerda itsensä äkkiä irti ja astui askeleen taakse päin.
Hän loi silmänsä maahan ja posket hehkuivat tulipunaisina.
— Mitä olen tehnyt! Suo anteeksi … mutta minä sinua rakastan…
Hän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet syliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät lakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt elämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla…
Sitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin, mitäpä Arvidilla oikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys, köyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken tunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.
Ja Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon myöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja mielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian havainnut, miten tuo "pelottava" asui hänen omassa sydämmessään. Ja nyt, nyt hän tunsi, että juuri se oli ihaninta ja parasta, mitä elämässä löytyi.
Hetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut "kesälupaa", ja "päässyt kotia".
— Mutta, — tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa — kyllä siellä kotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin. Se ei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä, että rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?
Arvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan, vastatessaan:
— Olen, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa. Sinua minä vain pelkäsin, ainoastaan taistelussa omaa rakkauttani vastaan olin minä heikko.
* * * * *
Kun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti, tuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut poislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen kaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.
Miten katkeraa, kun ei saattanut puhua tästä hänelle!
Mutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin kuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka tuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton äidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja rakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut helläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.
Enempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori, siinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin tahtoisit sanoa:
— Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko se mahdollista, lapsi! Ah,
Jumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja — häntä!