KUN PIKKU JYKKE RUPESI SAAMAAN SELKÄÄNSÄ.
On ikävää, kun nuoret ja ymmärtämättömät ihmiset menevät yhteen, kun sellaiset, jotka itse eivät muuta ole kuin tietämättömiä lapsia, saavat omia lapsia hoidettavakseen.
Meneehän sentään mukiin, kun nuoresta parista toinen on viisas ja hyvä; kun toinen puolisko pitää vastaan, milloin toinen tahtoo tehdä tyhmyyksiä.
Mutta oikein herttaista ja mieltäylentävää on kun kaksi nuorta eri sukupuolista ihmistä on erinomaisen ymmärtäväistä, ja siitä iloitaan kun he yhdistyvät avioliittoon, vaikkapa arvellaankin, että sellainen viisauden paljous samassa taloudessa on melkein liiallista tuhlausta.
Niin oli Jannen ja Amalian laita. Janne oli filosofian tohtori ja lehtori ja tuomiokapitulinjäsen, ja oli kurittanut ja kasvattanut sadoittain pikku poikia, ja ollut mukana sekä eroittamassa lukkaria virasta että varoittamassa kommininistereitä väkijuomista ennenkuin hänen piti alkaa kasvattaa omaa lihaansa ja vertansa. Ja Amalia oli ollut nuori, etevä luokanjohtajatar kaupungin tyttökoulussa, ja monet pienet rikolliset polvet olivat vapisseet hänen vakavan, tutkivan katseensa edessä, ja toisinaan hän "tukistikin".
Ja he olivat kaikkein tuttava- ja sukulaisperheiden kauhuna, joilla oli vapauteen totutettuja lapsia, jotka' sylkäisivät pois ruuan, mikä ei maistunut, ja kirkunalla ottivat mitä halusivat, ja potkeivat tätejänsä vatsaan ja joilla kerrottiin olevan tapana pakottaa pappojansa jok'ikinen yö hyvin ohuesti vaatetettuna laukkaamaan läpi huoneuston tuo nuori ihmistaimi sylissään, kun sen hammasta pakotti.
Janne hymyili säälien ja halveksien mokomia isiä, ja Amalia taputteli naimisissa olevia ystävättäriään ja sanoi: "Laura, siitä on suuri edesvastuu, kun on niin hirveän hentomielinen! ja turmelee lapset koko heidän eliniäkseen."
Erään lukukauden loputtua he menivät naimisiin, ja kun Janne sitten muutamana iltana syyskuussa pyysi Amaliaa sytyttämään lampun, veti Amalia hänet kouristuksen vallassa luokseen ja sanoi: "Ei, ei!" ikäänkuin Janne olisi käskenyt hänet harjaamaan jotakin jääkarhua, nousemaan ylös ilmapallossa taikka atrioitsemaan yhdessä kuningastiikerin kanssa.
Sillä hän tahtoi olla hämärässä ja punastua ja olla hämillään, kun hän kaikkein ensimmäisen kerran ilmoitti mies-ihmiselle, että hän aikoi tuolla kevään korvilla tehdä hänestä isän.
Jo paljoa ennen, kuin lapsi oli nähnyt äitinsä makuuhuoneen tapeetit, onnitteli sitä koko sukukunta siitä, että sillä oli molemmat niin erinomaiset, kasvatustoimeen perehtyneet, pedagoogillisesti taitavat vanhemmat.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin tuo uusi ihminen olevan urospuolta, kastettiin Yrjöksi ja ruvettiin nimittämään "Jykkeksi".
Jykke ei ollut vielä kahdenkymmenen päivän vanha, kun perheen tuttavat tapasivat hänen vanhempansa salissa pari hehtoolia kirjoja ja vihkosia ympärillään.
— Ahaa, Amalia, istut kai harkitsemassa pukuja viimeisinten muotilehtien mukaan? sanoivat ystävättäret.
— Vai niin, Janne, istutko tutkimassa niitä kirjoitelmia, joita ruotsinkielen lehtorinviran hakijat ovat julaisseet? sanoivat ystävät.
— Me olemme vanhemmat ja meillä on poika kasvatettavana; me valmistamme häntä varten kasvatussuunnitelmaa järkiperäisten perusteiden mukaan.
— Ettekö sentään sallisi hänen päästä kuukauden vanhaksi, ennenkuin hän alottaa lukemista? esitti muuan setä.
— "Lukemista?" Hänen pitää olla kahdeksan täyttänyt ennenkuin hän saa alkaa lukemaan, nyt hän on vaan totutettava järjestykseen, kuuliaisuuteen ja säännölliseen elämään. Kuinkas pitkällä me nyt oltiin, Janne?
— Maltahan, kello 10 j.p.p. käännetään hänet oikealle kyljelle ja makaa sitte sillä tavoin kello 1:teen a.p., jolloin hän saa ruokaa ja pannaan vasemmalle kyljelleen kello 5:teen asti.
— Mutta jos hän ei tahdo maata sillä tacoin? Jos hän kirkuu? väitti muuan täti, joka itse oli kasvattanut yksitoista lasta, joista vanhin oli nyt raatimiehenä Porosalmessa.
"Sitä vanhaa tietämätöntä hemmottelemista". Janne ja Amalia vaan katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, hymyilivät ja jatkoivat suunnitelmaansa.
Mutta lieneekö se nyt ollut siitä syystä, ettei Jykkellä ollut kelloa muassa, vai tuliko aika hänestä muuten pitkäksi, oli miten oli, mutta hän kirkasi kuin villitty ihan suunnitelman sopimattomimmalla hetkellä ja hän käänsihe, kapaloimaton kun oli uuden järkiperäisen kasvatustavan mukaan, aivan väärällä kellonlyönnillä.
Yksi yö tehtiin kokeita "antamalla hänen huutaa kyllikseen". Mutta ensinnäkin näytti hänen ohjelmansa olevan varattu 50-tuntista konserttia varten, toisekseen vihloi hänen valitushuutonsa äidinsydäntä, ja lisäksi oli Janne kerran kuullut, että kovin nuoret ihmiset voivat huutaa itselleen repeämän.
Janne tempasi yönuttunsa, ja niin sitä mentiin Jykke sylissä yli mamman laattialle pudonneen turnyyrin, päin keinutuolin jalaksia, jotka tuottivat kovan tuskan pappan säärivarsille, päin pöydän kulmia, jotka kiskoivat häntä nivusista ja kohden suurenpuoleista lamppua, joka löysi leposijansa kehdon juurella.
Pappa katsahti seinällä olevaan suunnitelmaan. Sen mukaan olisi Jykken nyt pitänyt maata vasemmalla kyljellään neljä tuntia liikahtamatta.
— Amalia, entäpä jos hän tosiaankin on liian nuori niin ankarasti järjestettyä elämää noudattamaan?
— Niin, mutta tohtori Vuorenharjun "Neuvoissa nuorille äideille"… kuka tuo Vuorenharju oli?
— Pataljoonanlääkäri.
— Kenties hän itse oli vaan poikamies?
— Pelkään sitä pahoin, Amalia. Ainakin tästä pojasta päättäen näyttää melkein siltä.
Kasvatussuunnitelma hävitettiin sitten joulusiivousta tehtäessä, ja Jykke sai elää, miten parhain taisi, ilman kelloa ja ohjelmaa. Se oli hillimätöntä ja epäsäännöllistä elämää, sai toisinaan yösydännä ruokaa ja kolmasti tuntiinsa, huusi ja niskoitteli vallanomaisia vastaan.
Mutta maltahan! Kunhan hän vaan tuli kahden vuoden vanhaksi, oli hänen kurituksensa todenteolla alkava.
— Tule tänne, Jykke! sanoi Janne pappa nuorukaisen kolmantena syntymäpäivänä.
Mutta Jykke, jolla oli asiaa kyökkiin, viis välitti muuanne menosta.
— Tule pian, taikka pappa suuttuu!
— Ujostele pappa!
— Tule heti! Muuten tottavie…
Pehmeä ja valkoinen, mutta hyvin ankara käsi tarttui hänen käsivarteensa.
— Mutta Amalia, me emme saa hemmotella lasta…
— Ei "hemmotella", mutta ohjata sitä lujuudella ja järkevyydellä. Kas niin, Jykke kulta. Tule mamman luokke, niin taat tuulen tokelinpalan!
Kuuliainen pikku Jykke tuli heti nöyränä ja tottelevaisena.
— Näetkös, sanoi mamma riemuiten. "Lujuudella", "järkevyydellä" ja leivoksilla pääsee äiti hyvän matkaa eteenpäin pienen kuuliaisen lapsensa kanssa, mutta kun pikku Jykke oli neljä vuotta täyttänyt, oli mamman kuitenkin täytynyt julistaa viimeinen vaatimuksensa, jonka mukaan vitsa oli ehdottomasti paukkuva, jos Jykke vaan ainoankin kerran vielä irvisteli piioille.
Ja sinun sitä täytyy hänelle antaa, Janne, sanoi mamma.
— Niin kai, sanoi pappa.
Piiat, jotka pitivät kovasti Jykkestä, kokivat totuttaa häntä ainoastaan pappan ja mamman poissa ollessa irvistämään heille, ja Jykke, helposti huomaten, mikä käytännöllinen hyöty siitä oli, noudatti neuvoa huolellisesti.
Mutta mamma yllätti hänet.
Silloin sanottiin Jykkelle aivan jyrkästi, että tämä oli ihan viimeinen kerta, kun sellaista sai tapahtua.
Nyt hän odotti kokonaisen päivän, mutta sitten oli asia taas ennallaan.
Silloin hankittiin hirmuinen koivunvitsa ja pantiin kaapin taakse saliin. Illalla irvisti Jykke jälleen Lottalle ja potkaisi Kristiinaa.
— Nyt hänen täytyy saada selkäänsä, Janne.
— Meidän täytyy asettaa varoittava esimerkki, Amalia!
— Sinun täytyy se tehdä, Janne…
— Hm… sinulla on pehmeämpi käsi…
— Sinähän olet tottunut höyhentämään poikia?
— Niin, kyllähän… niin… mutta hän on niin surkean pieni, poloinen.
— Kas niin, ei mitään hemmottelua, niinkuin Junikan kakarain kanssa.
Joutuin sisälle hänen kanssaan!
— Hyvä rakas, tee sinä se! Hän pitää enemmän sinusta. Hän ei enää koskaan pidä minusta sitten…
— Oletko sinä mies, mitä?
— Vai niin, tänne vitsa! Jumaliste tästä kinastuksesta täytyy tulla loppu!
— No, sepä vihdoinkin hyvä! Mutta… älä kiivastu… Janne kulta! Häntä et saa lyödä niinkuin lyöt poikia koulussa, käsitäthän? Hänen pienet luunsa ovat kuin rustoa vielä. Hosaiset vain varovasti, kuuletkos!
— Vait siinä! Tule tänne, Jykke!
— Ehkä me kumminkin… tämän kerran vaan…
Janne ei vastannut mitään. Nyt täytyi Jykken saada selkäänsä. Jykke kiljui, mamma kalpeni, ja sitä vimmattua vauhtia mentiin pappan huoneeseen.
— Hän on niin pieni, Janne.
— Vait!
Ovi pantiin lujasti lukkoon. Jykke ulvoi kuin hänet olisi tahdottu murhata, mamma lankesi suulleen salin sohvalle ja itki niin että sydän oli haljeta. Hänen Jykkensä, hänen oma kultasensa, kieriskelemässä ja saamassa iskuja kuin mikäkin pahantekijä! Hänen ohut, hieno hipiänsä… Jos Janne vaan lyö niin, että jää merkkejä, niin sitä ei hän saa ikinä anteeksi, sen mamma päätti. Ah, miksi hän itse ei ripsaissut poikaa! Hiukkasen vaan… Huu .. kuinka kamalan hiljaista siellä sisällä nyt tuli? Olleeko hän piessyt hänet tajuttomaksi…?
— Avaa! Minä se olen, Amalia, hänen äitinsä! Minulla on oikeus päästä lapsi raukkani luokse! Mitä sinä olet tehnyt, Janne? Oletko piessyt kuoliaak…
Siellä sisällä istui Jykke raukka isänsä polvella, silmät Vielä kyynelissä. Mamma kalpeni ja kuiskasi:
— Kuinka se mahtoi tuntua hänestä, Janne? Ethän vain liene tärvellyt häntä?
—. Hm… näetkös, armaiseni, minä olen liian vanha opettaja… hm… menettääkseni malttini. Ei saa koskaan kurittaa vihassa, ja Jykke on luvannut pappallensa…
— Mitä? Etkö sinä olekkaan…? No, mutta Janne, ettei pojasta tulisi oikea rasavilli, täytyy minun ottaa hänet käsilleni.