LI LUKU.
Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen, josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja täynnä luulevaisuutta.
Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen henkilön, ja sain kuulla seuraavan:
Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.
— Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan, että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan, eikö niin?
— Niinpä luulen.
Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. — Häneltä on jo puheen taito kadonnut; — se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; — syleksii verta ja puhuu hourupäissä; — jaksaa milloin huonommin, milloin paremmin; — on kuolemaisillaan.
Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna kerrottiin: — Hän on kuollut!
Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän saanut tietoa tuomiostansa!
Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani, presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen armollisesti lieventänyt.
Tutkintotuomari luki tuomioni julki: — Kuolemaan tuomittu. — Sitten hän luki keisarillisen kirjeen: — Rangaistus muutettu viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.
Vastasin: — Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.
Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)
Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa. Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.
Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.
— Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.
— Tapahtukoon se sitten, vastasin.
— Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.
Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.