L LUKU.
Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:
— Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?
— Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No… mitä sitten?…
Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?
— Onpa kyllä.
— Ketkä?
— En tiedä.
— Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?
— Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.
Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.
Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:
— Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.
— Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?
— Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.
Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni, ikäänkuin sanoaksensa: — Onneton, sinä olet hukassa!
Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.
Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: — jonkunlainen kaipaus, kun täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, — mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä, tuon kauhean rautaristikon estämättä, — muisto niistä veneistä, jotka onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!… Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?
Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta tutustua kumpaankin, — jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen mieltä kehittämään — minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon, mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.
Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi, olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in, Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa! Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!