XLIX LUKU.
Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: — Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!
Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei nähty.
Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa vankeuston vieressä.
Yksi alavartijoista huusi: — Mutta isäntä, kuinka noitten häkkiherrojen käy, jos tuli pääsee vallalleen?
Siihen ylivartija vastasi: — Eihän minun tee mieleni jättää heitä palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.
— Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.
Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.
— Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta, eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa; eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?
Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan, toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä häkissä olevia raukkoja!
— Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua tuhoamaan?
Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat, paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?
Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.
Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.