LVIII LUKU.
Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä, kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi toivonut eläissään enää saada nähdä minua; — minä taas katselin sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!
Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen niitä minulle määrätyiksi.
Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi minulle ruukullisen vettä.
— Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon teille leivän.
— Kiitoksia, hyvä mies!
— En ole hyvä, vastasi hän.
— Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. — Ja nämä ketjut, lienevätkö ne minua varten?
— Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.
Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää, vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista kovuutta.
Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan, ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.
Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää, käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:
— Anna tänne juotavani!
Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: — Sinä röyhkeä, täällä sinun täytyy luopua komentamisesta!
Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.
— Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.
— Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta, sekä omaa, että muitten.
Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi katsahdus oli siinä herättänyt.
— Mikä on nimenne? kysäsin.
— Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle suuren miehen nimen. Se on Schiller.
Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.
Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana; sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.