LIX LUKU.
Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.
Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen ihmisen siveellinen arvo on.
Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan, joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin osoituksia.
— Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.
Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa minulle juoda.
— Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että olen saanut teidät vartijaksi.
Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa, niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:
— Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja, heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.
— Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.
— Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua. Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän… sydän on täynnä surua, ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille se.
Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi häntä kovuuteen itseäni vastaan.
Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa minulta osan säälistänsä:
— Nyt mun täytyy lähteä.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän tullut sinä samana iltana minua katsomaan.
— Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen. Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei meidän ole lupa antaa sitä teille.
Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle, kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna, vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.