LX LUKU.
Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.
Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi aikaa puhumaan kanssani.
Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.
— Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.
Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon käden omiini.
— Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa hänelle olkisäkin vuoteelle!
Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti sydäntäni.
Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman käskyttä.
— Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.
Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä arveli näin: — Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.
Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: — Suo Jumala, että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta taakasta!
Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.
— Missä on vanha Schiller ystäväni? — kysyin kaipauksella. Hän oli, näet, seisahtanut käytävässä.
— Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.
Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen vieressä.
— Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen; vasta torstai!
— Mitä tuolla tahdotte sanoa?
— Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.
— Olkaa siitä huoleti.
— Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta, kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon. Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran ylimääräiseen aikaan?
— Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.
Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla, niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä onnelliseksi.