LXII LUKU.
Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin tuotiin minulle uusi vaatteukseni.
Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.
Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini. Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun saksankielessä taitamattomaksi: — Kipeänä kuin mies näyttää olevan, tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta, niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.
— Möchte es sein! (jospa niin tapahtuisi!) — arvelin minä, taputtaen häntä olkapäälle.
Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:
— Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.
— Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä tervetulleena?
Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.
Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto. Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle jälleen.
Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.
— Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat raudat Maroncelli raukalle.
Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.
Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.
Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni, niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin) vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!
Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin itkuun.
— Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen
Silvio Pellico.
— Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista huolimatta.
Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme muutamia ystävyyden sanoja.
Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta, yhdeksänkolmatta vuoden vanha.
Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.