LXIII LUKU.
Toivomme oli — ja se toteutuikin — että matalammallakin äänellä voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja päällikkö suuttuivat.
Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias, mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia, ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.
Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita, minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.
Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää, ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle, mielikuvitukselle ja sydämelle.
Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: — Tähän asti erimieltä ei ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.
Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan sammuneeltakin.
Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen, niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.
Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään. Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja; sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni uskonnon asioista haihtuivat pois: Ubi caritas et amor, Deus ibi est. (Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)