LXIV LUKU.
Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua, niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne, jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa. Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet puolalainen): — Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että varmaan kärsitte nälkää.
Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.
Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin "neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän, että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.
— Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.
— Se on totta, vastasin suoraan.
Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa. Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan, mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi käynyt hänelle raskaaksi.
Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä jotakin uutta.
Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja, ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.