LXV LUKU.
Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.
Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana. Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin, joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.
— Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei suotu seisahtua heitä tervehtimään.
Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen ympäristöä.
Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella tervehtivät minua, lausuen toisillensa:
— Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa kovempi kuin meidän.
Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.
Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: — Teidän tervehdyksenne, hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta, herra, konna en ole!
Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.
Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin tahi korpraalien luona. — Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät luulleet minun ymmärtävän: — Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.
Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin, minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.
Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme. Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä. Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.