LXVI LUKU.
Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi, ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.
Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa luottamusta.
Kerran virkoin hymyillen hänelle: — Tiedättekö, rouva, että teidän muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.
Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: — Älkää siis unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni maailmassa.
Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.
Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja huokasi: — Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! — Ja hän itki.
Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.
Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään, ja nyyhkien virkoin: — Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!
Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.
— Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että, jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän perheellemme.
Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.
Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne vaikuttivat uutuuden voimalla: — Että onnettomuus ei ihmistä alenna, jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; — että jos voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin, että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; — että erittäin huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia kohtaan; — että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota Jumalankin hartiat ovat kantaneet.
Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.