LXVII LUKU.
Jalkaraudan kiusa, joka oli yölevolleni haittana, turmeli paljon terveyteni tilaa. Schiller kehoitti pyytämään vapautusta siitä, arvellen lääkärin velvollisuudeksi myöntyä.
Ensin en kuunnellut hänen neuvoansa; vihdoin otin sen hyväksi ja sanoin lääkärille, että, saadakseni taas nauttia unen hyvää vaikutusta, pyytäisin häntä edes muutamaksi päiväksi vapauttamaan minua jalkaraudasta.
Lääkäri vastasi, että kuumeeni ei ollut niin kova, että hän voisi pyyntöäni tyydyttää, ja pitäisihän minun tottua rautoihini.
Tämä vastaus suututti minua, ja harmissani, että olin tehnyt tuon hyödyttömän pyynnön, sanoin Schillerille:
— Kas siinä voittoni teidän neuvostanne. Varmaankin lausuin nämä sanat hyvin epäkohteliaalla tavalla, sillä tuo yksinkertainen kunnon mies niistä pahastui.
— Te olette äissänne siitä, että pyyntönne kiellettiin, ja minä siitä, että osoitatte ylpeyttä minua kohtaan.
Seurasi sitten pitkä saarna: — Ylpeät pitävät kunnianansa välttää epääviä vastauksia, kieltää toisen tarjoomuksia ja hävetä tuhannen mitättömyyksiä. Alles Eseleien! typeryyttä kaikki! turhamaista suurellisuutta, joka ei tunne, mitä todellinen arvollisuus on! Todellinen arvollisuus on suureksi osaksi siinä, että häpeää ainoastaan pahoja töitä!
Sanoi, meni ulos ja piti hornan hälinää avaimillaan.
Siinä seisoin hämmästyksissäni. — Tuo karkea suoruus, arvelin itsekseni, se on sittenkin minulle mieleen. Se tulee sydämestä, samoin kuin hänen tarjoomuksensa, neuvonsa ja osan-ottavaisuutensa. Eikö ole totta hänen saarnassaan? Enkö pidä arvollisuutena monta seikkaa, joka on pelkkää ylpeyttä?
Päivällisen hetkellä antoi Schiller Kundan tuoda sisään ruo'an ja juoman; itse jäi ovella seisomaan. Minä kutsuin häntä.
— Ei ole aikaa, vastasi hän kuivankiskoisesti. Astuin alas lavaltani, menin hänen luoksensa ja sanoin:
— Jos tahdotte, että ruoka minua ravitsee, niin älkää toki olko noin tuimannäköinen.
— Minkänäköinen pitää sitten olla? kysyi hän leppyneenä.
— Iloisa, ystävällinen, vastasin.
— Eläköön iloisuus! huusi vanhus. Ja jos, saadaksenne ravintoa ruo'asta, tahdotte nähdä mua… niin katsokaa, nyt olen valmis.
Rupesipa sitten kiekahtelemaan pitkillä laihoilla koivillansa niin mielihyvillään, että olin nauruun pakahtua. Nauroin, mutta sydämessäni olin liikutettu.