LXVIII LUKU.
Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt meitä paremmassa kurissa.
Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla sitä tekemättä.
— En, vastasin, en tahdo sitä luvata.
— Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle, joka sain aika löylyn teidän tähtenne!
— Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.
— Ja miks'ette sitä pitäisi.
— Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä ja ohitse lentäviä lintuja.
— Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?
— En, en, en! yhä huusin.
Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:
— Tuhat tulimmaista! — Sitten, minua syleillen, hän huudahti:
— No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.
Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:
— Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.
— Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.
Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.
Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: — Kun puhutte kreivi Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista. Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne, jotka… tarvinnenko sanoa… jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.
Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa, joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.
Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia, jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan ymmärtämättä.