LXX LUKU.
Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa samaa vihollista vastaan.
— Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme. Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta. Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi pitänyt olla koko elin-aikani.
Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.
— Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?
— Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan, mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet semmoiseen halpuuteen syypääksi.
Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin, näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne Orobonille, lisäten: — Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.
Tuo jalo mies oli ääneti.
Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.
Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen elämästään. — Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio, muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla hänen puolestaan!
Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.