LXXI LUKU.
Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen kanssa puhua.
Mitä tein yksinäisyydessäni?
Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös, astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa, joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti tarvitsimme.
Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.
Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.
Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin leivän ja jätin liemen.
Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto. Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme. Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri toistaiseksi soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.
Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.
Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen, vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.
Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se lyhyimmiten.
Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: —
Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.
Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan, kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: — Nyt, herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.
Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia Italiasta.
Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat rehellisesti.