LXXVIII LUKU.
Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista, siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun nimitys.
Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.
Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia käytimme sitä kumminkin hyväksemme.
Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan. Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa, että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija. Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista johdatustaan.
Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja ihmisyyden asian harrastamista!
Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä, esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta, jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä; hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa. Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja, sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua, kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä päätöksiä niistä oli johtaminen.
Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja, paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.
Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka, peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi, mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.