LXXIX LUKU.
Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin Italiasta.
Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui, kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni. Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni. Jos olisin voinut kovimmalla vankeudella taikka millä kidutuksella tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää, että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä on paljon suurempi uhri!
Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää sallittu tulla.
Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli, joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen, ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.
Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi viatonta rakkaudenjuttua — ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli, näet, rakastunut Maroncell'iin.
Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta korpraalinvaimon povessa.
Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten, ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä puhutteli.
Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa, niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä, näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai muusta liikkeestä.
Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen vankeutemme harvoista tapahtumista.