XCII LUKU.
Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa, koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.
Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin käsiimme.
Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.
Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut toivoa.
Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.
Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta. Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer, hoiti minua hyvin ystävällisesti.
Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa. Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus, että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.
Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin, että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei sallinut poikkeusta.
Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon, kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.
Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.