XCIII LUKU.
Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun pyynnöstäni uudelleen matkalle.
Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut, mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.
Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui. Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet kotimaahan.
Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.
Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää, ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.
Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi murheeni.
Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin suuresti kehuvan.
Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus; mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!
Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän iloon ja niin suuresti suruun!
Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.