XCIV LUKU.
Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen, joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä; Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään vuonna 1820 Porron kanssa! — Samat kadut, torit, palatsit, ja kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä kenenkään kanssa!
Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.
Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani, että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri, jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle; aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys, suudelma ja vielä syleilys. — Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä; minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.
Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.
Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt, kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa. Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua, missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!