XCV LUKU.
Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä särkivät minun sydäntäni.
Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.
Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: — Francesca da Rimini, opera j.n.e.
— Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.
— Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio Francesca da Rimini, jonka kaikki tuntevat.
— Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä tietäisin teidän Francescoista?
Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen
Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.
— Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista; on yksi ainoa Francesca da Rimini. Tarkoitan Silvio Pellicon murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.
— Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?
Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen, sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen, ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt minut kuolijaaksi.
Hän meni pois muristen: — Kevytmielinen veitikka? — Mutta ennen lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä, ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman tarkoitusta sanella: — Niin herra, niin herra! — että luuli hänen järkensä menettäneeksi.
Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja, kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin; ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin, jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.
Me poikkesimme Bella Vetiezia nimiseen hotelliin.
Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa; olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan, seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika, runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!
Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi, ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.
Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?