XCVI LUKU.
Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja, sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! — ja rukoilin rauhaa sielullesi!
Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot, tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.
Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa. Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus? Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja kumpainenko?
Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.
Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun komisariuksen kanssa jäädä Bella Venezia'an asumaan, eikä mihinkään vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona, jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani. Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla minun luokseni.
Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen. Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini, toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.
Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta hänen oli täytymys jättää minut.
Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin, kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.
Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.
Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.