XLI LUKU.
Kirjoitin siis näin:
"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te muistaisitte ystävyyttäni".
Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi näin: — "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"… Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.
Seisoin kuin ukkosen iskemänä! — Oivallinen käännytys todellakin! arvelin surumielin. — Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni oli puhdas! — Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! — Olkoon menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en ole velkapää tekemään.
Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi. — Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän on ennättänyt tyyntyä?
Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.
Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä evankelista tasamieltäni.
— No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa, kelpaako ehtoni?
Vastasin: — Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan elämän onnea. —
Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut, kuin luonteeltaan häijy.