XLII LUKU.
Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.
Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät. Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone, joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.
— Minne?
— Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.
— Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?
— Ei tullut käskyä ennen?
— No hyvä, mennään sitten.
Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä olin arvellut: — Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. — Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti kyyneleitä.
Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja talvi-sydämellä jääkylmä.
Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.
Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me ilmoitimme molemmin puolin nimemme.
Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.
Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka, huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.
— Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin tänne ainoastaan uteliaisuudesta?
— Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä on vaan yritys paeta.
Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.