XLIII LUKU.
Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani, joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli tehnyt minut varovaiseksi.
Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa. Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään. Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa. Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka Juliano oli.
Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.
Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen, tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana onnettomalle on suuri rakkauden työ.
Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:
— Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?
— Olen Silvio Pellico, — vastasin.
Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:
— Vai sinä olet Silvio Pellico?
— Olen, ja te, lapsukaiseni?
— Minun nimeni on Antonio S…. ja veljeni Giuseppe. Sitten hän kääntyi sisään päin ja sanoi: — Mitä minun vielä pitää kysyä?
Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.
Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin, rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää yötä, Pellico! Rohkeutta!"
Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle: — Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta suukkoista!