XX LUKU.
Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.
— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?
— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.
Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.
Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.
Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä, että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.
Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.
Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.
Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.