XXI LUKU.
Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.
Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.
Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.