XXII LUKU.
Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.
Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. — Onko mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?
Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois, ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.
— Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.
— Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan päässä Milanosta. —
Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat toiveeni!
Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.
Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: —
Luullakseni käy matkamme Veronaan.
— Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. —
Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme
Veneziaan.
Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!
Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.
Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.
Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: — Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.
— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?
— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —
Ja sillä hän minut jätti.
Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!
Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.
Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.