XXIV LUKU.
Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle! Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.
Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein, seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua pidättänyt.
Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.
Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.
Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.
Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua hyväillessänsä: — Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta, niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.
— Näyttääkö niin? — vastasin.
Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään, seuraavat sanat sattuivat silmiini: Ja sanoi opetuslapsillensa: se on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä pienistä pahentais.
Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi muuttunut Jumalaa unhottamalla.
— Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta, mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä; jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!