XXV LUKU.
Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi, kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.
— Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?
Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.
Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.
Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää ihmishenkeä!
Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua Herran tahtoon.
Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.
Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet, hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?
Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen ijankaikkisesti elävä sana?
Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni, isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.
Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.