XXVI LUKU.
Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan haltuun.
Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta, pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin lämmintä vettä.
Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä, joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä, josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista sormeltani.
Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia, seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä ruumiillisesti että hengellisesti.
Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.
Arvelin näin: — Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio. Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä on ansioni?
Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja, epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. — Mitäpä muuta siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!